Kotoutuminen ei ole vain kielen oppimista

Tässä kohtaa haluan tuoda mukaan jotakin, mitä alkuperäisestä edellisestä blogitekstistäni

AfD. Mitä tapahtuu demokratialle, kun ihmiset kokevat, ettei heitä enää kuunnella?

puuttuu kokonaan: 

mitä kotoutuminen oikeastaan tarkoittaa?

Tähän asti olin seurannut alkuperäisen kirjoittajan ajatuksenkulkua ja yrittänyt erottaa toisistaan hänen esittämänsä faktat, tulkinnat ja poliittiset johtopäätökset.

Nyt haluan siirtyä aiheeseen, josta minulla on omaa käytännön kokemusta: kotoutumiseen.

Sillä maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa puhutaan usein ihmisistä, rahasta ja tilastoista, mutta aivan liian vähän siitä, mitä yhteiskuntaan kotoutuminen oikeastaan tarkoittaa.

Ja juuri tässä kohtaa Saksa ja Suomi ovat erilaisia — mutta eivät ehkä niin erilaisia kuin voisi ensin ajatella.

Suomessa kuulee usein puhuttavan kotoutumisesta ikään kuin se olisi hyvin yksinkertainen prosessi:
maahanmuuttaja oppii suomen,
löytää työpaikan,
maksaa veroja
ja asia on kunnossa.

Ei se niin mene.
Olen itse opettanut maahanmuuttajille suomea ja nähnyt käytännössä, kuinka monesta eri asiasta ihmisen pitää selvitä voidakseen todella tulla osaksi yhteiskuntaa.

Minä tiedän tämän, koska olen nähnyt sen.

Olen vastuukouluttajana vetänyt monia kotoutumisryhmiä monia vuosia. Vedin lisäksi normaalin kotoutumiskoulutuksen lisäksi, eli normaalin toimeni lisäksi työkaverieni kanssa hiljan mys kaksi koto-kurssia, joissa opiskelijoina olivat ne, jotka jostain syystä eivät pääse normaaliin kotoutumiskoulutukseen. Se tosiasia, että nämä ihmiset saivat kokea, että heitä kuunneltiin, että hekin olivat meille suomalaisille tärkeitä, avasi heille aivan uusia ovia, ja nyt jälkeenpäin he ovat kertoneet päässeensä elämässään eteenpäin, uskaltavansa tehdä asioita, joita eivät ennen Suomessa uskaltaneet, ja tulevat suoraan halaamaan, kun tapaamme kaupungilla. Ja vain siksi, että me näimme heidät. Heille syntyi kokemus:

Minä olen täällä tärkeä. Minut nähdään. Minua kuunnellaan. Minä osaan. Minä pystyn tähän.

Kieli on tietenkin aivan keskeinen asia.
Mutta kieli ei ole päämäärä. Se on väline.
Sen avulla ihminen pystyy hoitamaan asioitaan, ymmärtämään viranomaisia, puhumaan lasten opettajien kanssa, etsimään työtä, käymään lääkärissä, solmimaan ystävyyssuhteita, osallistumaan harrastuksiin ja ennen kaikkea ymmärtämään, miten tässä yhteiskunnassa toimitaan.

Ja juuri tuo viimeinen asia jää suomalaisessa keskustelussa usein vähälle huomiolle.

Kun opetan suomea, joudun jatkuvasti selittämään myös sitä, miksi suomalaiset tekevät asioita niin kuin tekevät.
Miksi jokin viranomainen toimii tietyllä tavalla.
Miksi Suomessa on tällainen järjestelmä.
Miksi joku ilmaus tarkoittaa jotakin muuta kuin sanakirjan perusteella voisi kuvitella.
Miksi työpaikalla käyttäydytään tietyllä tavalla.
Miksi suomalainen sanoo ”katsotaan” silloin, kun hän ei oikeastaan vielä lupaa mitään.
Miksi ”ihan hyvä” voi joskus tarkoittaa todella hyvää ja joskus varsin keskinkertaista.

Nämä eivät ole pelkkiä kielikysymyksiä.
Ne ovat kulttuurisia ja yhteiskunnallisia koodeja.
Kotoutuminen on siis myös yhteiskunnan lukemisen oppimista.
Ja tässä kohtaa Saksalla on oma historiansa.

Saksan maahanmuutto on ollut määrällisesti ja historiallisesti aivan toisenlaista kuin Suomen. Saksassa on ollut vuosikymmenten ajan suuri maahanmuuttajaväestö, erityisesti niin sanotun Gastarbeiter-järjestelmän seurauksena. Myöhemmin pakolaisuus ja vuoden 2015 jälkeen tapahtunut suuri turvapaikanhakijoiden määrä muuttivat tilannetta vielä lisää.
Siksi Saksassa kysymys ei ole enää vain siitä, miten yksittäinen ihminen kotoutuu.

Kysymys on myös siitä, miten kokonaiset maahanmuuttajataustaiset yhteisöt ovat kiinnittyneet saksalaiseen yhteiskuntaan.
Tämä on paljon vaikeampi kysymys.
Ja juuri tästä syystä en pidä järkevänä ajatusta, että maahanmuutosta pitäisi puhua vain joko myönteisesti tai kielteisesti.
Molemmat ovat liian yksinkertaisia.

Minä voin samaan aikaan sanoa:
Maahanmuuttajat ovat ihmisiä, eivät ongelma.
Ja:
Maahanmuuttopolitiikassa voi olla vakavia ongelmia.
Nämä eivät ole ristiriitaisia väitteitä.

Minulle kotoutuminen ei tarkoita sitä, että maahanmuuttajan pitäisi muuttua suomalaiseksi tai saksalaiseksi. Hänen tulee oppia yhteiskunnan pelisäännöt, mutta vastaanottavan yhteiskunnan on puolestaan annettava hänelle aito mahdollisuus oppia ne. Kotoutuminen on kaksisuuntaista.
Maahanmuuttajan täytyy haluta oppia uuden yhteiskunnan toimintatavat.
Mutta myös vastaanottavan yhteiskunnan täytyy haluta ottaa hänet mukaan.

Olen nähnyt opetuksessa, ettei ihmisen näkeminen ole pieni asia. Se voi olla koko kotoutumisen alku. Mutta samalla on oltava mahdollista sanoa myös tämä:
Jos ihminen ei opi uuden yhteiskunnan kieltä eikä sen toimintatapoja, eikä järjestelmä pysty auttamaan häntä siinä, kotoutuminen epäonnistuu.

Silloin ei auta se, että epäonnistumisesta ei saa puhua.
Silloin pitää kysyä, miksi se epäonnistui.
Ja minusta juuri tämänkaltaista keskust: elua Saksa tarvitsee nyt.
Ei pelkästään kysymystä siitä, onko AfD hyvä vai paha.

Siksi minua kiinnostaa AfD:n kannatuksen kasvussa ennen kaikkea se, miten tämä kuulluksi tulemisen kokemus liittyy poliittiseen protestiin.

Naamakirjaan kirjoittaneen teksti jatkuu näin:  

” AfD:n vuoden 2025 liittopäivävaaliohjelmassa on todellakin paljon sellaisia asioita, jotka eivät ensi silmäyksellä kuulosta mitenkään äärioikeistolaisilta: perheiden tukeminen, byrokratian vähentäminen, verotuksen keventäminen, talouskasvun edellytysten parantaminen, järjestyksen ja turvallisuuden korostaminen sekä ajatus siitä, että valtion pitäisi keskittyä perustehtäviinsä. AfD itse kuvaa ohjelmaansa suunnanmuutokseksi, jossa painotetaan vaurautta, turvallisuutta ja yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta.

Myös perheen merkitys on ohjelmassa vahvasti esillä. AfD pitää perhettä yhteiskunnan perustana ja haluaa tukea lapsiperheitä muun muassa taloudellisesti. Ohjelmassa korostetaan myös monenlaisia perhemuotoja, kuten yksinhuoltajia, uusperheitä sekä sijais- ja adoptioperheitä.

Tässä kohtaa on helppo ymmärtää kirjoittajan vertaus entiseen CDU:hun.

Mutta sitten tulevat erot.

AfD:n suhtautuminen maahanmuuttoon ei ole vain vaatimus siitä, että laiton maahanmuutto pitäisi saada kuriin. Puolue haluaa erittäin voimakkaasti rajoittaa maahanmuuttoa, kiristää turvapaikkajärjestelmää ja palauttaa kansallista päätösvaltaa maahanmuuttopolitiikassa. Ohjelmassa vaaditaan muun muassa tiukkoja rajatarkastuksia, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden nopeaa poistamista ja sosiaalisten etuuksien rajoittamista henkilöiltä, joilla ei ole oikeutta jäädä Saksaan. Samalla AfD hyväksyy jonkin verran laillista maahanmuuttoa, erityisesti Saksan talouden tarpeisiin.

Tämä on tärkeä ero.

Ei ole sama asia sanoa:

”Saksan on pystyttävä valvomaan rajojaan ja poistamaan ihmiset, joilla ei ole oikeutta oleskella maassa.”

kuin sanoa:

”Maahanmuutto itsessään on Saksan ongelma.”

AfD:n ohjelmassa nämä näkemykset osittain yhdistyvät.

Lisäksi AfD suhtautuu hyvin kriittisesti Euroopan unioniin. Puolue haluaa palauttaa jäsenmaille huomattavasti enemmän päätösvaltaa ja on ohjelmissaan jopa pitänyt Saksan EU-erosta eli niin sanotusta Dexitistä mahdollisena tavoitteena, jos EU ei pystytä muuttamaan haluttuun suuntaan.

Tämäkin on paljon enemmän kuin perinteinen CDU:n euroskeptisyys.

Ja juuri tässä kohtaa minun mielestäni kannattaa olla tarkkana sanan ”konservatiivinen” kanssa.

Konservatiivinen politiikka voi tarkoittaa perheen, järjestyksen, kansallisen kulttuurin, taloudellisen vastuun ja yhteiskunnallisen jatkuvuuden arvostamista.

Mutta konservatiivisuus ei automaattisesti tarkoita samaa kuin AfD:n nykyinen poliittinen kokonaisuus.

Saksan liittovaltion poliittisen koulutuksen keskuksen bpb vuonna 2026 julkaisemassa AfD:n ohjelmaa koskevassa analyysissä puolueen ohjelmaa kuvataan EU-kriittisten, maahanmuuttovastaisten, kansallismielisten, konservatiivisten ja oikeistopopulististen elementtien yhdistelmäksi. Analyysissä kiinnitetään huomiota myös puolueen johtavien toimijoiden käyttämiin etnis-völkisch-sävyisiin käsityksiin kansasta ja ”remigraatioon” liittyvään keskusteluun.

Tässä on siis olennainen ero:

puolueohjelman lukeminen ei tarkoita, että kaikki puolueen edustajien puheet pitäisi hyväksyä – eikä myöskään sitä, että kaikki puolueen äänestäjät pitäisi samaistaa sen kaikkein jyrkimpiin edustajiin.

Saksassa tästä keskustellaan paljon juuri siksi, että AfD ei ole enää pieni protestipuolue. Sen kannatus on kasvanut valtavasti.

Ja siksi minusta on aivan liian helppoa sanoa:

”AfD:n äänestäjät ovat natseja.”

Mutta yhtä liian helppoa olisi sanoa:

”Koska AfD:n ohjelmassa on järkeviä asioita, puolue ei voi olla äärioikeistolainen.”

Molemmat päätelmät ovat liian yksinkertaisia.

Myös Saksan perustuslain suojelusta vastaavan Bundesamt für Verfassungsschutzin kanta on syytä tuntea. AfD:tä on käsitelty virastossa oikeistolaista ekstremismiä koskevana epäilytapauksena, ja Nordrhein-Westfalenin ylempi hallintotuomioistuin vahvisti vuonna 2024, että virastolla oli oikeus seurata puoluetta tällaisena epäilytapauksena. Vuoden 2024 Verfassungsschutzbericht toteaa samalla, että AfD:n sisällä on edelleen ollut erilaisia virtauksia eikä kaikkia puolueen jäseniä voida pitää ääriliikkeiden kannattajina.

Tämä viimeinen huomio on minusta erittäin tärkeä.

Puolueen kannattaja ei automaattisesti ole puolueen ideologian täydellinen edustaja.

Ihminen voi äänestää AfD:tä, koska hän pelkää työpaikkansa puolesta. Hän voi olla kyllästynyt byrokratiaan. Hän voi vastustaa nykyistä energiapolitiikkaa. Hän voi olla huolissaan rikollisuudesta. Hän voi olla pettynyt CDU:hun. Hän voi pitää tärkeänä perinteistä perhekäsitystä. Hän voi vastustaa EU vallan kasvua.

Ja hän voi samalla olla täysin eri mieltä jostakin AfD:n toisesta tavoitteesta.

Jos haluamme ymmärtää, miksi AfD kasvaa, meidän pitäisi ehkä ensimmäiseksi lakata kuvittelemasta, että kaikki nämä ihmiset ovat liittyneet samaan puolueeseen samasta syystä.”

 

Maahanmuuttajat eivät tunne tulevansa kuulluiksi. Kantaväestö ei tunne tulevansa kuulluksi. Ihmiset protestoivat maahanmuuttoa vastaan, mutta tosiasiassa he protestoivat vallitsevaa konsensusta vastaan.  Yhteiskunta jakautuu kahtia.

Siis:  mitä kotoutuminen oikeastaan tarkoittaa?

Sama kuin mitä yllä Suomesta kirjoitin, pätee Saksaan. Jos ihminen muuttaa Saksaan, hän tarvitsee muutakin kuin saksankielisen viranomaislomakkeen ja työpaikan. Hänen täytyy vähitellen oppia lukemaan ympäröivää yhteiskuntaa. Mutta myös yhteiskunnan täytyy oppia näkemään hänet ihmisenä eikä pelkästään tilastona, työvoimana tai ongelmana.

Ja tässä kohtaa syntyy helposti kaksi aivan erilaista epäonnistumista.
Jos maahanmuuttajalle ei opeteta yhteiskunnan toimintaa, jos kielen oppiminen jää puolitiehen eikä hän pääse kunnolla mukaan yhteiskuntaan, syntyy ongelmia.
Mutta jos vastaanottava yhteiskunta alkaa suhtautua kaikkiin maahanmuuttajiin ensisijaisesti ongelmana, syntyy aivan yhtä varmasti ongelmia.

Siksi minua kiinnostaa AfD:n kannatuksen kasvussa ennen kaikkea yksi kysymys:
Miksi niin moni ihminen kokee, ettei häntä enää kuunnella?

Siihen kysymykseen ei vastata kutsumalla häntä natsiksi.
Mutta siihen ei vastata myöskään sillä, että hyväksytään automaattisesti kaikki hänen poliittiset johtopäätöksensä.
Ihmisen kokemuksen voi ottaa vakavasti ilman että antaa hänelle automaattisesti oikeutta kaikkiin hänen päätelmiinsä.
Minusta juuri tätä keskustelua Saksassa nyt tarvitaan.

Erityisen kiinnostava on se ristiriita, että samaan aikaan voi olla totta:

• AfD:n kannatukseen liittyy todellista tyytymättömyyttä ja kokemusta siitä, ettei tulla kuulluksi.
• AfD:n ohjelmassa on asioita, jotka ovat varsin lähellä perinteistä konservatiivista politiikkaa.
• AfD:ssä on myös selvästi radikaaleja ja äärioikeistolaisia elementtejä, joita ei pidä sivuuttaa.
• Ja silti kaikkia AfD:n äänestäjiä ei voi niputtaa yhdeksi ideologiseksi joukoksi. 

Sitten: voiko puolueen eristämisestä tulla itseään vahvistava mekanismi?
Eli jos miljoonat ihmiset äänestävät puoluetta, mutta muut puolueet ilmoittavat etukäteen, ettei sen kanssa koskaan tehdä yhteistyötä, mitä tapahtuu näille äänestäjille? Alkaako heille syntyä tunne, että "meitä vastaan on rakennettu muuri"?

Se ei tee AfD:stä automaattisesti oikeassa olevaa. Mutta se voi auttaa selittämään, miksi Brandmauer ei välttämättä ole pysäyttänyt AfD:tä vaan osaltaan jopa vahvistanut protestivaikutusta.

Saksa ja Suomi – sama ilmiö, erilainen historia

• Saksassa AfD:n nousu liittyy vahvasti myös Itä-Saksan historiaan, yhdistymisen kokemuksiin ja nykyiseen taloudelliseen epävarmuuteen.
• Suomessa perussuomalaisten nousulla on oma historiansa, eikä sitä voi suoraan rinnastaa AfD:hen.
• Molemmissa maissa kuitenkin näkyy luottamuksen rapautuminen perinteisiin puolueisiin.
• Molemmissa on ihmisiä, jotka kokevat, että heidän huolensa esimerkiksi maahanmuutosta, turvallisuudesta, taloudesta tai alueellisesta eriarvoisuudesta sivuutetaan.
• Ja molemmissa on houkuttelevaa vastata tähän sanomalla: ”Nuo ihmiset ovat vain äärioikeistolaisia.”
• Mutta silloin jää kysymättä se kiinnostavin kysymys: miksi heistä tuli niin suuri joukko?

Samalla voi sanoa, että juuri tästä syystä epäonnistunutta kotoutumista ei pidä kieltää tai kaunistella.

AfD, perussuomalaiset ja muut eurooppalaiset protestipuolueet eivät siis ole jutun varsinainen päähenkilö. Päähenkilö on menetetty luottamus.

Ihmistä voi ymmärtää ilman, että hänen kanssaan on samaa mieltä. Ehkä demokratian pitäisi pystyä paljon useammin juuri tähän.