Ortodoksisia joululauluja

"Ilouutinen Kristuksen syntymästä kaikui siis maailmaan enkelien ylistyksen myötä. Tätä voidaan pitää myös eräänlaisena kristillisen kirkkolaulun alkuna. Enkelien ylistysveisu merkitsi samalla myös joululauluperinteen syntyä. Enkeltenkaltaiseen ylistykseen pyrkineet kirkkorunoilijat – ennen kaikkea kontakkirunoilija Romanos Melodos – sepittivät Kristuksen syntymän kunniaksi ihmeellisiä säkeitä. Näillä veisuilla ortodoksinen kirkko yhä julistaa Kristuksen syntymää.

Jumalanpalveluslaulun rinnalle kehittyi myös toinen joulun sanomaa julistava perinne: joululaulut, joissa kristillinen sisältö sulautui yhteen kansanperinteen kanssa. Tämä paraliturginen, eli jumalanpalveluksen ulkopuolella harjoitettava, laulu on tärkeä osa kristillistä jouluperinnettä niin idässä kuin lännessäkin. Sen juuret johtavat usein esikristilliseen aikaan, pakanallisiin talven juhlaperinteisiin. Kristinuskon myötä kansanperinteessä jo vakiintuneet pakanalliset tavat saivat uuden sisällön ja alkoivat siten osaltaan palvella Kirkon julistusta. 

…..

Joululaulujen laulajat, koljandnikit, levittivät joulun isosanomaa ja onnen toivotuksia kiertämällä talosta taloon. He saattoivat myös esittää pieniä näytelmiä, joiden draamallisia lauluja on säilynyt nykykäytönnössäkin (esimerkiksi Bethleemin lastenmurhaan liittyvät laulut). Tämä perinne sitoo koljada-laulamisen laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin, kuten keskiaikaisiin uskonnollisaiheisiin mysteerinäytelmiin, kuin myös Suomessakin tunnettuun tiernapoikaperinteeseen. Mielenkiintoinen yhtymäkohta perinteiden välillä on myös tänäkin päivänä muun muassa Itä-Puolassa yleinen tapa kantaa lauluryhmän mukana suurta, värikästä ja koristeltua tähteä. Tiernapoikien tavoin myös laulutervehdyksen tuojille maksetaan pieni palkka, lahjoina tai rahana."

Jouluvalo syttyi tsasounan torniin

...kirjoittaa Sari Mattila KalajokiSeudussa 19.12.2013. http://www.kp24.fi/uutiset/lehtiteema/1480/353693/2/Jouluvalo-syttyi-tsasounan-torniin-Hiekkas%C3%A4rkill%C3%A4

Eiköhän tuo kesäksi valmistu. Ikävää on se, että kansan käsi ei ole karttuisa. Aivan päinvastoin. Ja haukkuja on tullut. Mukavaa se, että on löytynyt ihania käytännön tekijöitä.

Junaliikennettä Saksassa

Aloitin joku aika sitten kirjoittamisen Saksan rautateistä. Asiakokonaisuus oli kuitenkin niin laaja, että lopetin alkuunsa. Oli niin monta reittiä ja kilometriä ja junayhteyttä ja valtion rautateiden lisäksi niin monta yksityistä, että olisin voinut kirjoittaa joka päivä.

Lyhyesti totean, että kaikesta kiukuttelusta huolimatta julkiset kulkuneuvot ovat Saksassa järjettömän toimivia ja ainakin minulle lähes rajattoman ihailun aihe. 

Junayhteydet voi kätevästi katsoa sivulta www.bahn.de.  

Huffington Post, amerikkalainen uutissivusto ja blogiyhteisö, kirjoittaa monesta asiasta varsin hauskasti. Nyt 15.12.2013 Saksan valtion rautateistä:

Deutsche Bahn: 17 syytä miksi rakastamme sitä – ja yksi lause, joka hävittää sen kaiken hyvän saman tien. 

Die Deutsche Bahn. Asia, joka ärsyttää. Oli vuodenaika mikä hyvänsä. Ja varsinkin silloin, kun on kyseessä hintojen korotus. Sunnuntaina hinnat taas nousevat.

Huffington Postin tekijöille tämä oli taas kerran aihe ottaa asiasta selvää – ja esittää kysymys, mitä junaliikenteelle kuuluuu – ja mistä syystä. 

 

Tässä ensinnäkin 17 asiaa, jotka tekevät rautateistä sympaattisen. On, on niitä.

1.      Se vie meidät jouluksi (ennemmin tai myöhemmin) kotiin.

2.      Vihdoinkin aikaa lukea rauhassa – tai tehdä työtä rauhassa.

3.      Missään ei voi niin helposti ostaa lippuja kuin Smartphonen “Touch & Travel”-toiminnalla.

4.      Sitä paitsi sen voi tehdä jopa juuri ennen junan lähtöä. Se on siunaus sellaisille ihmisille, jotka ehtivät asemalla viimeisellä minuutilla

5.      .Juna antaa meille hyvän omantunnon, olemmehan tehneet hyvän teon ympäristön hyväksi. Vieläpä sitäkin enemmän tämän vihreän sähkön tempauksen seurauksena.

6.      Rautatieliikenteestä voi mainiosti hermostua.

7.      Vielä paremmin voi hermostua yhdessä toisten, tuntemattomien mutta mahdollisesti mukavien ihmisen kanssa.

8.      On ihanaa hermostua toisten kanssa, jotka osoittautuvat mukaviksi ja jotka haluaa ehdottomasti tavata uudestaan. Netissä on sitä paitsi junatuttavuuksien flirttisivustokin.

9.      Osastot lapsille ovat aivan ihana keksintö päästä eroon harmittavista, kiljuvista kakaroista. Lentokoneessa sellainen ei ole mahdollista

10.  “DB Mobil” – ilmainen asiakaslehti on tehty tosi hyvin ollakseen asiakaslehti.

11.  Junailijat opettavat ihan ilmaiseksi, miten englantia ei puhuta.

12.  Kahvi on, jos sitä ylipäänsä on, ihan juomakelpoista.

13.  Missä muualla on säädettäviä jalkatukia, joilla voi leikkiä, jos matka kestää odotettua kauemmin?

14.  Ei internettiä, ainakaan tavallisesti. Olkaamme toki rehellisiä: se tekee joskus hyvää.

15.  Ei turvavyöpakkoa.

16.  Matkan aikana voi vaikka juoda niin että humaltuu.

17.  Ei-niin-tärkeät paikkakunnat kuten vaikkapa Wolfsburgin voi sivistyneesti ohittaa.

Kuvassa Leipzigin 15.12.2013 avattu rautatietunneli.

On toki mitalin toinenkin puoli. Siihen tarvitaan yksi ainoa lause.

Inhoamme junia….

… koska se kuitenkin myöhästyy (paitsi silloin kun olisi hyvä että myöhästyy)
ja koska sitä sitten perustellaan „toimintahäiriöillä“ (mikä ei ole mikään perustelu)
ja koska juna on aina rikki tai siellä tulee hiki tai palelee
ja koska junailija on useimmiten epäystävällinen
eikä osaa auttaa
ja koska hinnat taas kallistuvat
ja koska äidit eivät käytä lapsiosastoja
ja koska vessassa haisee
ja koska junanravintola ei ole ikinä käytössä ja koska ei ole sellaista säätilaa, jolloin ei olisi ongelmia
ja koska monilla rataosuuksilla mennään vain etananvauhtia
ja koska Mehdorn herra toimitusjohtaja on säästänyt kaikesta ja junayhteydet ovat siksi surkeita
eikä ensimmäiseen luokkaan pääse vaikka juna olisi täynnä
ja koska asemat ovat usein likaisia
ja kanssamatkustajat haisevat ja kuorsaavat eikä sille tehdä mitään
koska Stuttgart 21, Stuttgartin seudun kehitysohjelma on pelkkä farssi
ja koska vaunujen järjestys kuitenkin jatkuvasti muuttuu eikä paikanvaraus pidäkään paikkaansa
ja koska meillä on sukulaisia Wolfsburgissa.

Kuka keksi joulukortin?

Arvatkaapas mitä! Se ei ollutkaan saksalainen keksintö! Vaan amerikkalainen. 

Ilman joulunvieton historiaa on vaikea ymmärtää, miksi joulukortteja lähetetään ja miksi lahjoja annetaan. 

Vuonna 354 j.Kr. paavi Gregorius päätti, että Jeesuksen syntymäpäivä on 25. joulukuuta , ja näin tuosta päivästi tuli virallinen pyhäpäivä. Hän laittoi tämän kristillisen juhlan yhteen pakanallisen vuodenvaihteen, roomalaisen saturnaalin ja skandinaavisen jule-juhlan kanssa. Ne olivat aina olleet suuria ilojuhlia kutsuineen, juhla-aterioineen ja lahjoineen. 

 

Vasta keskiajalla mukaan tulivat seimi ja erityisten joululaulujen laulaminen. 

Joulu, kuten me sen nyt tunnemme, kehittyi tällaiseksi 1800-luvlla. Harper’s Magazine USA:ssa julkaisi vuonna 1868 Thomas Nastin tekemän piirroksen, jossa oli joulupukki (Santa Claus) . Se puolestaan perustui hollantilaisten maahanmuuttajien mukanaan tuomaan Sinterklaasiin. 

Sinterklaas taas perustuu kristittyjen pappien kertomaan Myran piispa Nikolauksen (304 – 345) legendaan. Pyhä Nikolaus oli mm. venäläisten ja lasten suojeluspyhimys; varmaa tietoa hänestä kuitenkin on hyvin vähän. 

Nimipäivänään, 6. joulukuuta lapset monissa maissa laittavat oven eteen saappaan, ja odottavat valkopartaiselta ja punatakkiselta mieheltä makeisia tai lahjoja. 

Porojen vetämä reki on sekin amerikkalainen keksintö. Joulupukki monissa muodoissaan on yhä edelleenkin koko maailmassa joulukorttien suosituin motiivi. 

Joulukuussa 1843 nuorella brittivaltion virkamiehellä Henry Colella oli niukalti aikaa - tai ehkä häntä vain ei huvittanut tuleva joulujuhla, ja että kaikille ystäville ja sukulaisille olisi pitänyt kirjoittaa pitkiä kirjeitä. 

Hän pyysi kuvittaja ja maalari John Callcot Horskeytä piirtämään itselleen joulukortin, jossa lukisi ”Teille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta” .

Horsleytä miellytti alttaritaulun muoto, ja hän piirsi kuvan perhejuhlasta, kokoa 57 x 33 tuumaa, ja sen ympärille oksia ja viiniköynnöksiä, joiden piti näyttääkuvan katsojalle iloisuutta ja hyvää tahtoa. 

Henry Cole, jolla oli oma litografilaitos, painatti tätä motiivia 1.000 kappaletta, väritti kortit käsin ja myi ne tuohon aikaan hirvittävään hintaan 1 shillinki per kappale. 

Näin kaiketi syntyi joulukortti, Colen antamasta tehtävästä Horsleylle, ja siitä syntyi tapa, joka yhä, nyt 150 vuotta myöhemmin on koko maailmassa käytössä. 

Myöhemmi Henry Colesta tuli Lontoon Victoria ja Albert -museon johtaja.Tämä huomattava asema antoi hänelle mahdollisuuden edistää lempiharrastustaan Pennypostia, ja sillä tavoin hän auttoi joulukorttien lähettämisen tulemista tavaksi. 

Britannian posti antaa joka vuosi alkaen vuodesta 1900 parhaan joulukortin piirtäjälle palkinnon. Pokaalipalkinnon nimi on tietenkin Henry, muistona Henry Colesta.