Maahanmuuton hyödyt ja haitat. Maahanmuutosta Saksassa aiemmin ja nyt

Perussuomalaisen puolueen ohjelmassa mainitaan tasa-arvo. Kuitenkin halla-ahojen yksisilmäisyys mietityttää.

Maahanmuuton kustannuksia taitaa olla mahdotonta laskea. Kukin näes näkee asian aina omien lasiensa läpi. Käytännössä pitäisi vertailla vieläkin laajemmin, esimerkiksi laskea myös se, mitä kantaväestöön syntyneen lapsen kasvattaminen aikuiseksi työikäiseksi maksaa. Eikä edes tiedetä, kenestä tulee yhteiskunnalle hyödyllinen ja kenestä ei...  

Esimerkkejä: Suomessa yhden lapsen päivähoito maksaa (kunnalle) keskimäärin 1.000 € kuukaudessa, tekee vuodessa siis € 12.000. Perusopetus maksaa yhteiskunnalle keskimäärin noin 8.700 € oppilasta kohden vuodessa. Revi siitä. 
 
Varmaa joka tapauksessa on, että niitä lapsia, joita kasvattaa,  ei Saksassa eikä Suomessa yksinkertaisesti ole riittävästi. 

Kuka muuten on päättänyt, miten monta asukasta missäkin maassa pitää olla? Ja kuka on antanut jonkun tietyn maapläntin jollekin kansalle?

Laitetaan siis rajat kiinni. Onhan meillä valmis mallimaakin, josta kukaan ei lähde ja jonne ei  kukaan tule: Pohjois-Korea. Elintasosta viis.

Tämä artikkeli ilmestyi 28.1.2015 yhdessä Saksan arvostetuimmista päivälehdistä, Frankfurter Allgemeinessa. 

.......................................................................

Saksalle maahanmuutosta haittaa vain hyötyä?

Mitä seurauksia maallemme on maahanmuutosta? Monet taloustieteilijät asettavat tämän kysymyksen. Selvää on, että maahanmuutto on muuttanut Saksaa. Mutta miten?

Kirjoittaja: Tillman Neuscheler, Frankfurter Allgemeine Zeitung, 28.01.2015.

Kuva: © Jung, Hannes: Pieni pala Istanbulia Main-joen varrella: Jo 10 vuoden ajan Frankfurtin asukkaat ovat voineet ostaa kebabia tästä „Kebab-veneestä“. Mallin tähän antoivat Istanbulin Galata-sillan ruokapaikat, joissa myydään ruokaa veneistä.

Pediga-mielenosoituksista lähtien Saksa on keskustellut taas enemmän maahanmuuttajistaan. Keskustelua on ylläpitänyt etenkin AfD (Alternative für Deutschland, suomeksi Vaihtoehto Saksalle), joka säikäytti perinteiset puolueet ja vaatii nyt maahanmuuttoa rajoittavia lakeja. Maahanmuuttajien määrä onkin viime vuosina kasvanut paljon; viimeksi nykyisiä määriä maahanmuuttajia tuli Saksaan yli 20 vuotta sitten. Taloustieteilijä Hans-Werner Sinn puhuu ”maahanmuuttomyrskystä”. Se kuulostaa pelottavalta, sillä kun myrsky on tulossa, pitäisi suojautua. Mutta tätäkö hän tarkoitti?

Taloustieteilijät tietenkin katselevat asioita asioina. Ovatko maahanmuuttajat sitten Saksalle talouden kannalta hyödyksi vai haitaksi? Kysymys on toki sallittu, ihan ilman moraalista painoarvoa. Kun katsotaan Länsi-Saksan ”vierastyöläisten” historiaa, nähdään, miten paljon meidän mielipiteemme maahanmuuton haitoista tai hyödyistä on muuttunut. Kuin myös siitä ketä maahamme haluamme.

50-luvulla Saksa rekrytoi työntekijöitä monista maista. Tuolloin maahan tuli väkeä etupäässä köyhemmiltä seuduilta. Italiasta eivät tulleet rikkaat pohjoisitalialaiset, vaan eteläitalialaiset. Turkkilaisia tuli Anatoliasta. Talousihme mahdollisti monille saksalaisille sosiaalisen nousun: kun kuplavolkkari seisoi tallissa, televisio näytti ohjelmiaan olohuoneessa ja pyykki pyöri pesukoneessa, talouskasvu nosti teollisuustuotantoa kaikkien hyväksi. Yritykset etsivät kaikin keinoin kouluttamattomia työntekijöitä. 50-luvun puolivälissä Saksa teki ensimmäisen rekrytointisopimuksen – ja massamaahanmuutto alkoi, ensin vähäisenä, sitten suuremmassa mittakaavassa. Naapurimaiden teollisuudelle kävi samoin. Myös muut maat kuten Ranska, Belgia, Hollanti ja Sveitsi rekrytoivat työvoimaa Etelä-Euroopasta. Kun Saksa teki ensimmäisen rekrytointisopimuksensa, monissa muissa maissa oli menossa sama menettely: maahanmuuttotutkija Jochen Ottmer Osnabrückistä on sitä mieltä, että Saksa oli jo tuolloin enemmänkin myöhässä: ”Oli oikea kilpailu siitä, kuka saa eniten maahanmuuttajia esimerkiksi Italiasta.”

Tämä aika vaikuttaa Saksaan aina nykypäivään asti. Vuodesta 1971 turkkilaiset ovat suurin maahanmuuttajaryhmä, joskin heidän määränsä on viime vuosina vähentynyt, osin siksi, että he ovat saaneet Saksan kansalaisuuden, osin siksi, että ovat muuttaneet pois. 60-luvun lopulla suurin ulkomaalaisryhmä olivat italialaiset. Ensimmäisen rekrytointisopimuksen Saksa teki Italian kanssa 1955, sitten seurasi Kreikka (1960), Turkki (1961), Marokko (1963), Portugali (1964), Tunisia (1965) ja Jugoslavia (1968).

Tuolloin ei juurikaan välitetty kotouttamisesta: ”Kotoutumaton vierastyöläinen, jolla oli matala elintaso, ei juuri kuluja aiheuttanut”, kirjoitti Handelsblatt (Taloussanomat) 70-luvun alkupuolella. Kulut nousivat sitten vasta, kun alettiin toteuttaa täydellistä kotouttamista. Työnantajat puolsivat nk. ”kiertojärjestelmää”, eli että vierastyöläisen työlupa olisi päättynyt automaattisesti muutaman vuoden kuluttua, vierastyöläinen palaisi kotimaahansa ja tulisi uusi vierastyöläinen. Sellainen ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin, sillä eihän yrityksen kannattanut luopua juuri opetetusta työvoimasta, joka teki työnsä hyvin, jotta saisi kouluttaa uusia työntekijöitä. 

Mitä Saksa sai maahanmuutolta?

Saksaan tullut miljoonas vierastyöläinen sai tullessaan 1964 mopon sekä  kukkia Köln-Deutzin asemalla - vaikka ei osannut sanaakaan saksaa. Hän teki töitä puuseppänä Etelä-Saksassa ja palasi muutaman vuoden kuluttua kotimaahansa.

Useimmat vierastyöläiset kuitenkin todellakin ovat lähteneet takaisin kotimaihinsa. ”Vuosina 1955-73 Saksaan tuli yhteensä 14 miljoonaa rekrytoitua muista maista, 11 miljoona on palannut kotimaahansa“, sanoo Jochen Oltmer.

70-luvun alkupuolella Saksan väestön suhtautuminen maahanmuuttoon muuttui. Willy Brandt lopetti rekrytoinnin. Öljykriisit vauhdittivat muutosta. Kun työttömyys nousi tuolloin korkealle, uusia työntekijöitä ei enää maahan haluttu. Hyöty-haitta-suhde joutui koetukselle. Maahanmuutto loppui. Tulijoiden määrä kuitenkin kasvoi seuraavien vuosien aikana, sillä maahan tuli Saksaan jääneiden vierastyöläisten perheenjäseniä. Helmut Kohlin ensimmäisessa hallitussopimuksessa sanottiin: ”Saksa ei ole maahanmuuttomaa.” Hänen hallituksensa pyrki saamaan maahan muuttaneet ulkomaalaiset pois maasta, heille jopa tarjottiin ”paluumuuttoapuna” 10.500 Saksan markkaa, jota oppositio tuolloin ”poispotkimispolitiikkana” kritisoi.

Turkkilaisten määrä – suurin muslimiväestö Saksassa – oli suurimmillaan 90-luvulla. Sen jälkeen heidän määränsä on jatkuvasti laskenut. Nykyisin useimmat maahanmuuttajat tulevat Saksaan kristityistä maista. Suurin osa heistä tulee katolisesta Puolasta ja ortodoksisesta Romaniasta. Vuonna 2013 maahan tuli yli 70.000 puolalaista ja vajaa 50.000 romanialaista. Luku tulee siitä, kun tulijoiden määrästä vähennetään palanneiden määrä.

Turkkilaiset ovat suurin maahanmuuttajaryhmä yhä tänään. Itä-Saksassa, minne ei ennen itäblokin kaatumista ketään tullut, suurin ryhmä ovat puolalaiset. Näin tosin myös Pohjois-Saksassa ja osassa Baijeria ja Rheinland-Pfalzia.

Itä-Saksassa ei kuitenkaan ulkomaalaisia edelleenkään juuri ole. Maahanmuuttajat tulevat niille seuduille, joilla menee taloudellisesti parhaiten, siis etelään Stuttgartin, Münchenin ja Rhein-Mainin seudulle Frankfurtin ympäristöön. Lisäksi Ruhrin alueelle, jossa hiili- ja terästeollisuus vielä muutaman vuoden kukoisti, kun suuri muuttoaalto 50-luvulla alkoi. Sinne, minne oli syntynyt maahanmuuttajien verkosto, tuli lisää maahanmuuttajia, sillä uudet tulokkaat tarvitsivat maanmiestensä apua.

Entä tänään, miten hyöty-haitta-suhteen arvioidaan olevan? Bertelsman-säätiölle toimeksiannettu tutkimus valottaa tätä asiaa. Mannheimilainen taloustieteilijä Holger Bonin analysoi kaikki rahasiirrot yksityishenkilöiden ja julkisten kassojen välillä. Kuka maksaa mitä veroja? Kuka maksaa mitä sairausvakuutus- ja eläkekassaan? Ja kuka tarvitse julkista apua, työttömyysavustuksia, esimerkiksi asuntotukea tai eläkettä?

On selvää, että vierasmaalaiset tarvitsevat keskimäärin useammin työttömyysavustuksia ja muita sosiaalitukia. Saksalaiset ovat useimmin paremmin koulutettuja, ansaitsevat siksi enemmän ja maksavat enemmän veroja. He saavat myös myöhemmin enemmän eläkettä. Kun Bonin oli tämän kaiken laskenut, hän tuli siihen tulokseen, että nykyisin Saksassa asuvat maahanmuuttajat vuonna 2012 maksoivat enemmän veroja ja sosiaalimaksuja kuin mitä saivat.  Hän laski, että ulkomaalaiset hyödyttävät maata keskimäärin 3.300 euroa per maahanmuuttaja.

Se kuulostaa hyvältä. Mutta kun otetaan huomioon, että valtiohan ei anna rahaa suoraan asukkailleen (esimerkiksi siirtoina kuten työttömyysavustukset, asumistuet, eläkkeet), vaan työllistää myös poliiseja, julkista tienrakentamista, armeijaa ja muuta vastaavaa, niin laskennan tulos on toinen, koska kuluthan on jaettava kaikkien asukkaiden kesken. Kun tämä on otettu huomioon, Bonin tulee siihen lopputulokseen, että jokainen maahanmuuttaja maksaa valtiolle 79.100 euroa. Saksalaiset itse tosin myös maksavat valtiolle 3.100 euroa per asukas enemmän kuin tuottavat.

Taloustieteilija Hans-Werner Sinn valitti hiljan kirjoituksessaan tähän lehteen, että Saksan sosiaalisysteemi vetää kuin magneetti puoleensa vähän koulutettuja, ja samalla pelottaa korkeasti koulutettuja: ”Nykyinen maahanmuutto toimii väärin, sillä sosiaalivaltion edut väärentävät maahanmuuttajien laatua.”

Mutta että rajat suljettaisiin ei ole hänen mielestään oikea vallinta. Hän ehdottaa, että muista EU-maista tulevien etuja karsittaisiin, esimerkiksi asettamalla sosiaalietuuksille aikaraja. Jolta jotain puuttuu, kysyköön sitä ensin omasta maastaan.

Saksassa saa nykyisin 4,3 miljoonaa (väestöstä 5,2%, Suomessa 7%, kääntäjän huom.) ihmistä toimeentulotukea, näistä noin miljoona on ulkomaalaista. Muista EU-maista tulevat eivät enää ensimmäisen kolmen kuukauden aikana saa sosiaaliapua Saksasta. Tämän myös vahvisti Euroopan Tuomioistuin marraskuussa 2014.

Tuleeko Saksaan sitten vain huonosti koulutettuja? Puoltajat ja vastustajat käyttävät eri lukuja. Asiaa voidaan katsella monelta puolelta. Sinn valittaa huonoa koulutustasoa ja viittaa hiljan julkaistuun OECD-tutkimukseen, jossa vain noin viidennes Saksan maahanmuuttajista on saavuttanut korkeakoulututkinnon, kun USA:ssa, Kanadassa ja Isossa Britanniassa luku on noin puolet. Toiset taas argumentoivat Työmarkkina- ja ammattitutkimusinstituutin luvuilla. Sen mukaan akateemikkojen määrä on kasvussa. Vuonna 2000 oli uusien 25-63-vuotiaiden maahanmuuttajien korkeakoulutustaso 23 %, vuonna 2013 jo 39%.

Maahanmuuttotutkija Oltmer pitää tilastoja epätyydyttävinä: ”On monenlaisia lukuja.” Lisäksi hän pitää Sinnin kritiikkia yliammuttuna: ”Mielellään puhutaan hyvästä koulutuksesta”, hän sanoo. ”Oikeasti on olemassa tarve myös vähemmän koulutetuille.”

Nykyisin maahanmuuttajat löytävät töitä etupäässä huonommin palkatuilta aloita: ravintola-alalta ja teurastamoista, kotiavusta, maataloudesta ja rakennusalalta. Vaikka valitetaan korkeakoulutettujen puutetta, tarvitaan myös näitä muita. Ne ovat usein töitä, joissa on epäsäännölliset työajat, huonot työolosuhteet ja matalat palkat: ”Eihän meillä ole saksalaisia tekemään näitä töitä, koska saksalaisten palkkavaatimukset ovat liian korkeita.”

Lisäksi, sanoo Oltmer, on matalapalkkasektori, jossa monet maahanmuuttajat työskentelevät, poliittisesti haluttu. Esimerkiksi rakennusalan alihankkijat: ”Monesti ei kunnolla edes tarkasteta, täytetäänkö työaika-, minimipalkka- ja sosiaalivakuutuslait.” Jos näitä tarkastettaisiin paremmin, moni tehdas joutuisi sulkemaan ovensa. Se taas aiheuttaisi tuotteiden hinnannousun loppuasiakkaalle.

Teollisuus vaatii edelleenkin vapaata maahanmuuttoa. Eniten kuuluu tarvetta koulutetulle työvoimalle. IT-alan ”vihreä kortti” ja akateemikoille tarkoitettu ”sininen kortti” eivät tuottaneet tulosta. Paljon puhutut ”tietokone-intialaiset” eivät tule Saksaan, vaan menevät mieluummin Lontooseen tai New Yorkiin.

Saksan eläkejärjelmälle nämä olisivat todella tervetulleita. Taloustieteilijät ovat yhtä mieltä siitä, että saksalainen yhteiskunta tarvitsee nuoria maahanmuuttajia, jotta nykyinen eläkejärjestelmä edes suurin piirtein pystyttäisiin pitämään pystyssä. Sillä 15 vuoden kuluttua ne suuret ikäluokat, jotka syntyivät vuoden 1965 tienoilla, jäävät eläkkeelle. Kun näillä ikäluokilla itsellään on vain vähän lapsia, puuttuu maksajia. Koska maahanmuuttajat ovat etupäässä nuoria, he voivat olla suureksi avuksi. Tosin maahanmuutto yksin ei ratkaise ongelmaa, sillä heitä pitäisi tulla maahan käsittämättömän paljon enemmän, mikä ei ole realistista. Mutta he voivat kuitenkin helpottaa tilannetta. Ikäpyramidi puhuu selvää kieltään.

Tummansinininen: ulkomaalaiset
Vaaleansinininen: maahanmuuttajataustaiset saksalaiset
Violetti: kantaväestö
© F.A.Z. 

Tärkeämpää kuin eläkkeet lienee maan henkisen ilmapiirin uudistaminen. Maahanmuutto on tehnyt Saksasta värikkäämmän ja nuoremman. Toki tämän kehityksen myötä on sekä voittajia että häviäjiä. Häviäjiä ovat ne saksalaiset, joilla on heikko koulutus, joiden palkat ovat paineen alla, sillä niistä kilpailevat maahanmuuttajat. Voittajia eivät puolestaan ole vain korkeakoulutetut, jotka pystyvät maksamaan itselleen kotiinsa siivoojan, vaan myös työnantajat, jotka saavat työvoimaa tehtaisiinsa, teurastamoihinsa ja parsanpoimintaansa. Kaikki hyötyvät, sillä näin palvelujen hinnat pysyvät kurissa. Monien perheiden huoltoapu olisi ilman puolalaisia apuvoimia mahdotonta toteuttaa. Caritas ilmoittaa, että hoivatarpeen hoitavat lähes yksinomaan ulkomaalaiset. Usein laittomasti, ja ollen aina käytettävissä. Näitä on Saksassa Caritaksen mukaan 150.000-200.000 tapausta.

Myös rakennusala hyötyy, sillä työvoima ei ole kallista. Taksilla ei pääsisi ilman turkkilaisia juuri mihinkään. Ja maaseudun ainoa ravintola on useimmiten ulkomaalaisen pitämä.

Teknisellä kielellä sanottuna: ylimääräinen työvoima työmarkkinoilla mahdollistaa alemmat palkat monilla aloilla ja siten myös halvemmat kuluttajahinnat. Kuluttajat hyötyvät näin viime kädessä nk. ”kuluttajaeläkkeestä” eli halvemmista hinnoista. Ja kaikki tämä on laskettava mukaan, kun lasketaan maahanmuuton hyötyjä ja haittoja.

Pääsiäiskokolla Pohjois-Saksassa

Pääsiäiskokko on ensimmäistä kertaa mainittu asiakirjoissa vuonna 1559, maallisena perinteenä. Esikristilliseltä ajalta ei tästä tiedetä mitään. 

 Hampuri-Blankenese

Pääsiäiskokon sanotaan olevan Jeesuksen ylösnousemuksen symboli. Kokkopäivänä – joka on tavallisesti lauantai, mutta voi olla myös sunnuntai tai maanantai  - katolisen kirkon pappi sytyttää kirkossa kynttilän, ja siitä tulesta sytyttävät seurakunnan jäsenet omat kynttilänsä. 

Tosin tiedetään, että pääsiäistulet sytytettiin myös talven viralliseksi karkottamiseksi. Tuhka leviteltiin pelloille, jotta maasta tulisi hedelmällinen.

Nykyisin kokoille kerääntyvät kaikki kylän asukkaat, tutut ja vieraat. Usein tapahtumaan liittyy myös ruokailu ja kaikenlainen yhdessäolo, jota kestää aamutunneille asti. 

 

Kiitollisuudella muistelen viimeistä kevättäni Saksassa, jolloin ystäväni kutsui minut kotitilansa kokolle. Hänen perheellään on ihan Hampurin tuntumassa Bönningsstedtissä karjatila, siksi myös paljon peltoa ja paljon tilaa polttaa kokko. 

 Kevättä Bönningstedtissä.

"Suomalainen" Suomi

Puhun viittä kieltä hyvin ja kahta miten kuten ja olen ikäni ollut kiinnostunut kielestä. Kieli mitä suurimmin vaikuttaa maailmankuvaamme, vaikka sitä emme tavallisesti ollenkaan huomaa. Suomen kieli esimerkiksi ilmaisee suhteita, kun indoeurooppalaisissa kielissä ilmaistaan pelkästään omistus. 

Torsti Lehtisen kirjasta "Syntiset saarnat" on seuraava ote. Kukapa olisi ajatellut, että näin perin kristillisiä ollaan - ja sitä ovat myös ne, jotka kivenkovaan väittävät ateisteja olevansa. Ja kuitenkin Jeesus oli juutalainen...
 

Bombayssa/Mumbaissa

Bombayn nimi on nykyisin Mumbai. Kun portugalilaiset merenkävijät 1600-luvun alkuvuosina tekivät tuosta kalastajakylästä kauppasataman, he antoivat sille nimen "Bom Bahia" - hyvä lahti. Britit vuokrasivat seuraavien vuosien kuluessa kauppapaikan Brittien Itä-Intian komppanialle.  Intialaiset kuitenkin halusivat ottaa etäisyyttä entiseen isäntämaahan ja niin paikallinen hallitus päätti 1990-luvulla muuttaa nimen Mumbaiksi. Nimi on peräisin hindujumalatar Mumbadevin nimestä. 

Asukkaita on Arabian merellä sijaitsevassa megametropolissa nykyisin 12,5 miljoonaa ja se on suurin kaupunki Intiassa. 

Olen lentänyt Bombayhin kahdesti ja kerran Delhiin, matkustaen sitten Intiassa muuallakin. Olin aina toivonut pääseväni Intiaan, ja koska ex-miehelläni oli samanlainen toive, niin varattiin lennot, pakattiin reput ja lähdettiin matkaan.

En ole juuri koskaan valmismatkoja tehnyt, ryhmämatkoja kylläkin, joissa on etukäteen sovittu, kenen kanssa lähdetään ja mikä on matkan tarkoitus. Matkustaminen ei ole kallista, jos itse järjestät matkan. Aina olen mennyt lentokentille, asemille tai satamiin katsomaan, pääseekö minnekään. Pääsääntöisesti aina on päässyt. En ole matkalaukkujakaan viikkoja etukäteen pakannut. Tavaksi on tullut, kun työn takia on paljon liikenteessä, pitää tarpeellinen aina käden ulottuvilla, josta se on helppo laittaa laukkuun. Sairas en ole ollut koskaan, huolimatta monesti aika erikoisistakin olosuhteista. Hygienia ei aina ole muualla maailmassa samanlainen kuin Euroopassa – vaan eihän siihen kuole.

Ensimmäinen asia Intiassa oli lentokentältä ulos tullen vastaan lehahtava kuumuus, ja toisena palvelun tarjoajien runsaus. Myös siihen tottuu, vaikka se aluksi tuntuukin turhauttavalta, kun koko ajan pitää hätistellä ihmiset pois ympäriltä. 

 Victorian asema

 Juhu beach

 Elephantan saaren temppelissä

Ajoimme taksilla rautatieasemalle ja yritimme ostaa matkalippua. Intia on kokonainen maanosa, yhtä suuri kuin koko Eurooppa. Kiertomatka Intiassa, rajaton matkustusoikeus, maksoi kakkosluokassa tuolloin 400 Saksan markkaa - eli ei meidän rahassa oikein mitään. Mutta voi miten vaikeaa lipun saaminen oli! Siihen meni neljä päivää. Asemalla meitä puhutteli vanhempi naishenkilö ja tarjoutui auttamaan matkalipun hankinnassa.

Hotellin varasimme muistaakseni myös asemalta. Se oli tavallinen kerrostalo  - jossain. Sinne mentiin kaupungin linjabussilla, joka oli samanlainen kuin Lontoossa tai Berliinissä, eli kaksikerroksinen. Kun tuolloin näin monet rammat ja keräjäläiset katujen varsilla, muistan itkeneeni valtoimenaan, en käsittänyt maailman julmuutta. 

 

Nyt tiedän, että en voi mitenkään pelastaa koko maailmaa eikä kaikki köyhyys ole minun vastuullani. Mutta silmät ovat kyllä avautuneet, ja pidän nykyistä Suomen maahanmuuttokeskustelua täytenä farssina. Äänekkäimmin huutavat ne, jotka eivät ole käyneet muualla kuin omalla takapihallaan. Mutta totta kai on niin, että oma suu on aina lähimpänä, enkä mitenkään aliarvioi ahkeruutta. Yhteiskuntien kehitys vain ei ole tasavertainen. Samalla tavalla tuntui lähinnä pahalta unelta, kun Intiasta palattuamme kollegat työpaikalla keskustelivat siitä, onko stereolaitteiden dolby-näppäin tarpeellinen vai ei.

Hotellihuone oli yksinkertainen, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Maailmalla matkatessa on vessat ja suihkut joskus toimineet joskus ei, sitä nähdäkseen ei tarvitse lähteä kauemmas kuin naapurimaahamme. Illalla hotelliin palatessamme meitä kuitenkin odotti epämiellyttävä yllätys: huone oli täynnä isoja kuoriaisia, ja niitä oli myös sängyssä. Minkäs teet, nukkua piti, mutta huono oli sen yön yöuni. 

Aamulla tietenkin kerroimme asian uudelle intialaiselle tuttavallemme. Hänellä oli heti ehdotus: ”Tulkaa meille. Äitini asuu yksiössä ja hän on matkoilla juuri nyt, voitte asua hänen asunnossaan, kun olette Bombayssa.” Näin teimmekin. Seuraavaksi aamuksi uusi intialainen tuttavamme toi meille aamiaisen: ranskalaisia perunoita ja paahtoleipää. Hänelle oli kerrottu, että näitä syödään Euroopassa aamiaiseksi.

Myöhemmin tuttavamme varoittivat meitä vakavasti luottamasta tuntemattomiin eli tekemästä ikinä enää mitään vastaavaa! Meidät olisi saatettu ryöstää tai jopa tappaa!

.

Tutustuimme sitten myös hänen veljeensä ja veljen vaimoon. Viimeksi olen saanut viestin veljen vaimolta pari viikkoa sitten, ja ihan kuvan kera. Tuolloin hän oli töissä Bombayn mikrobiologisessa instituutissa. Myöhemmin hän vaihtoi ammattia. Hän on nyt viehättävä vanhempi naishenkilö, virallisesti eläkkeellä mutta käytännössä hän opettaa intialaista klassista musiikkia. Hänen edesmenneellä miehellään oli oma yritys, joka vei nahkatuotteita ulkomaille, etupäässä Amerikkaan. 

 

Tämä meitä ensin puhutellut nainen on radiotoimittaja, vastuussa Bombayn radion gujaratinkielisistä lähetyksistä. Hän myös esitteli meille työpaikkansa, Bombayn radiotalon. Elämäntehtäväkseen hän oli ottanut kaikkein köyhimpien auttamisen ja teki systemaattista järjestötyötä asian eteen. Ei ollut tuolloin itsestään selvää, että kaikki lapset pääsevät kouluun, koska perheen elatuksen eteen on jokaisen tehtävä työtä. Niinpä hän muun muassa maksoi usean lapsen koulunkäynnin.

Liput vihdoin saatiin ja Intiaa kiersimme kuuden viikon ajan, ja siitä joskus myöhemmin. Jouluyön muun muassa vietin kolmannen luokan junanvaunussa hattuhyllyllä maaten, kun muualla ei ollut tilaa. Tuli nähtyä upeat temppelit ja villit leijonat ja keskusteltua sikäläisten eri uskontojen edustajien kanssa ja ratsastettua norsulla. Hotellit ja yösijat katsottiin aina paikan päällä. 

Intia on maa, josta joko pitää paljon tai sitten ei ollenkaan. Mitään välimuotoa ei ole! Matkamme kulki reittiä Puna, Malappuram, Kottayam, Thiruvananthapuram, Madurai, Tiruchipparalli, Kanchipuram, Pondicherry, Bangalore, Hyderabad, Nagpur, Bophal, Benares/Varanasi, Kanpur, Agra, New Delhi, sieltä sitten ihan pohjoiseen, Amritsariin ja eri ashrameihin, ja lopuksi takaisin Bombayhin. 

 Yksi Madurain temppeleistä.

 

 Rantaa Intian itärannikolla

Olin jotain parikymmentä vuotta saksalais-intialaisen ja saksalais-japanilaisen seuran jäsen. Näissä kuvioissa samoin kuin työpaikkamme ulkomaalaisten kautta olimme usein erilaisissa ulkomaalaistapahtumissa mukana ja meillä kävi usein vieraita monista maailman maista. Saksassahan ei ole mitenkään erikoista, että joku on ulkomaalainen, onhan maan väestöstä yli 10 % ulkomaalaisia, ja ehkä neljännes ulkomaalaistaustaisia. Suurimman ulkomaalaisryhmän Saksassa toki muodostavat turkkilaiset, myös heitä on tuttavapiirissäni. 

Saksalais-intialaisen seuran kautta tutustuimme Harianu Harshitaan, jonka kutsuin ex-mieheni 50-vuotispäivien vieraaksi ja tähtiesiintyjäksi. Hän on saksalainen, joka kyllästyi ammattiinsa sähköasentajana ja lähti vanhempiensa kielloista huolimatta opiskelemaan eteläintialaista thullal-tanssia Karnatakasta. Nyt hän on maankuulu taitelija.
Katso video täältä: https://www.youtube.com/watch?v=LM3QYMTKXjI

Olin antanut asuntomme avaimet työtoverilleni. Hän ei tarkkaan tiennyt, milloin palaamme, ja sattuman seurausta on se, että juuri tuolloin hän ei ollutkaan kotona. Olimme hukanneet varsinaisen avaimemme jonnekin, joten emme päässeet asuntoomme. Mieheni lähti työpaikalleen, minä jäin odottamaan alakerran eteiseen. Uusi seinänaapurimme kulki ohi ja kysyi voisiko auttaa. Sanoin, että kyllä tämä työtoverini pian tulisi. Jonkun ajan kuluttua hän oli uudelleen lähdössä ulos ja näki minut edelleen matkatavaroineni eteisessä. Niinpä hän pyysi minut sisälle kotiinsa, ja sanoi itse palaavansa pian.

Aikanaan työtoverini tuli ja antoi meille avaimet, ja kiitokseksi uudelle naapurillemme jätimme norsunluusta tehdyn kauniisti kaiverretun paperiveitsen. Se on heillä vieläkin...

Ystävystyimme, ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä huolimatta siitä, että kumpikin on muuttanut taholleen, jopa useita kertoja. Tämä pariskunta on keskimmäisen lapseni kummipari, ja viimeksi olen kuullut heistä viikko sitten - sain heiltä postissa syntymäpäivälahjan. 

Harrastimme tuolloin kaitafilmausta. Tuosta kuten muistakin Aasian matkoista teimme super-8-filmin ja myöhemmin puhuimme siihen tekstin.