He tulevat. Keskuslua maahanmuutosta. Osa 3. Töihin Saksaan

Vähäisen työttömyyden Saksassa työvoimasta on jo pula. Maahan tulevista noin 40 prosentilla on korkeakoulututkinto.

c. Vesa Noronen, Berliini; Kalajokilaakso, 7.5.2015

Vedran Krizic rentoutuu berliiniläisessä kahvilassa työpäivän jälkeen. Kaksi vuotta sitten työnantaja etsi IT-osaajia ulkomailta, löysi Krizicin Serbiasta ja sai hänet maahan sinisen kortin avulla.

Sininen kortti on järjestelmä, jonka avulla korkeakoulutettu työntekijä pääsee Saksaan EU:n ulkopuolelta ohituskaistaa pitkin, ilman henkilökohtaista tarveharkintaa.

26-vuotias Krizic on tyytyväinen työpaikkaansa. Parissa vuodessa hän on edennyt ohjelmistokehittäjän paikalta jos koko tiiminsä vetäjäksi. Myös saksan opinnot ovat edenneet. Työnantajakin vaikuttaa tyytyväiseltä.

-Esimies on kysynyt, tiedänkö Serbiasta muita ohjelmistokehittäjiä, jotka olisivat valmiit tulemaan tänne töihin Krizic kertoo.

Krizic on varsin tyypillinen siirtolainen tämän päivän Berliinissä. Saksaan nyt muuttavista ulkomaalaisista 40 prosentilla on yliopistotutkinto. Se on enemmän kuin akateemisia on kantasaksalaista.

Saksa on avannut ovensa siirtolaisille aivan eri malliin kuin Suomi. Rajan yli mennään lisäksi molempiin suuntiin. Vuonna 2013 Saksaan muutti 1,2 miljoonaa ihmistä. Maasta muutti pois 80.000.

Koulutettuja työntekijöitä tulee Saksaan ennen kaikkea Etelä-Euroopan EU-maista. Saksalaiset kuitenkin tietävät, että kun taloustilanne etelässä paranee, myös muuttovirta kuihtuu.

Työvoimaa etsivien katseet on jo käännetty EU:n ulkopuolisiin maihin. Krizicin kaltaiset ei-EU-kansalaiset saavat suoraan työluvan, jos taskussa on yliopistotutkinto ja joku on valmis palkkaamaan tulijan noin 3000 euron kuukausipalkalla.

Saksa tarvitsee kipeästi siirtolaisiansa. Työttömyys on hyvin alhainen, ja osaavasta työvoimasta on jo nyt pula. Uudet sukupolvet ovat jo pitkään olleet edellisiä pienempiä, ja ilman uusia siirtolaisia väestö pienenee nopeasti.

Uusi järjestelmä ei ole tuonut tarpeeksi uusia osaajia Saksaan: sininen kortti on tuonut parissa vuodessa vain 25.000 henkeä. Se ei riitä alkuunkaan.

Sosiaalidemokraattien parlamenttiryhmän johtaja Thomas Oppermann on ehdottanut vaihtoehdoksi Kanadan kaltaista siirtolaisten pisteytysjärjestelmää.

Tällä järjestelmällä Kanada saa joka vuosi 250.000 uuttaa koulutettua siirtolaista, Oppermann toteaa.

Oppermannin linjoilla on väkeä myös muista hallituspuolueista. Kristillisdemokraattien puoluesihteeri Kristian Tauber vaatii aiempaa helpompaa maahanpääsyä.

Monet opposition vihreistä haluavat alempaa väljemmän siirtolaislain ja vasemmistopuolueessa keskustellaan, pitäisikö maahan ottaa enemmän väkeä suojelun vain työvoimatarpeen perusteella.

Laillisen siirtolaisuuden vähentämistä ei vaadi yksikään suuri puolue. Sen sijaan hiljaista vastarintaa siirtolaismäärän kasvattamista kohtaa esiintyy yli puoluerajojen.

Lisääntyvän maahanmuuton avoimimmat vastustajat ovat kristillisdemokraattien baijerilaisessa sisarpuolueessa CSU:ssa.

-Kun maahan muuttaa vuosittain miljoona ihmistä, emme tarvitse lakia, joka lisäisi entisestään maahanmuuttoa, sanoi Baijerin pääministeri Horst Seehofer puheessaan puolueväelle.

Jotain Saksassa on työvoimapulalle tehtävä, sn tietää myös liittokansleri Angela Merkel. Mutta mitä tulisi tehdä, sitä kansleri ei ole varovaiseen tapaansa vielä kertonut julkisesti.

………………………………………

Kommentti:

Kilpailu siirtolaisista

Vesa Noronen, palaute@lannenmedia.fi

Suomen hallitusneuvotteluissa puhutaan siitä, tulisiko tarveharkinnasta luopua, kun suomalainen yritys haluaa palkata työntekijän EU:n ulkopuolelta.

Moni pelkää, että korkean työttömyyden Suomeen tulee liikaa ulkomaalaisia töihin, jos säädöksiä lievennetään.

Tämän päivän todellisuus kansainvälisillä työmarkkinoilla on kuitenkin kova.

Koulutettu ja kokenut työntekijä saa töitä eri puolilta maailmaa, jos vain on valmis jättämään kotimaansa.

Työntekijöitä tarvitaan monessa maassa siksikin, että niin moni on jäämässä pian eläkkeelle. Saksassa yli viidennes insinööreistä on yli 55-vuotiaita.

Saksaan on siirtolaisen Suomea helpompi tulla, muuttorajoitukset helpompia, työpaikkoja tarjolla monipuolisesti ja usein löytää vielä omaa kansanryhmää.

Mutta Saksakaan ei vielä pärjää työvoimakilpailussa tarpeeksi hyvin.

Samalla kun Suomessa vastustetaan maahanmuuton helpottamista, Saksassa puhutaan tarpeesta järjestää ulkomailla mainoskampanjoita, jotta koulutetut köyhemmistä maista hakisivat Saksaan töihin.

Kansainvälisessä työvoimakilpailussa Suomen on hankala pärjätä, ellei se tee jotain menneestä poikkeavaa nopeasti.

He tulevat. Mitä me teemme? Keskustelua pakolaisista Saksassa – osa 2 (vastaan)

Emme voi ottaa kaikkia vastaan!

Kyllä, me voimme ottaa vastaan enemmän pakolaisia Saksaan ja Eurooppaan. Paljon enemmän. Näin haluamme tehdä, näin meidän pitää tehdä.

Mutta ei kaikkia. Vaatimus rajojen avaamisesta johtaa tähän: joka tämän tekee, hänen on oltava valmis majoittamaan mahdollisesti miljoonia ihmisiä Eurooppaan. Sitten ei ole ”saa tulla” ja ”ei saa tulla” –vaihtoehtoja, ei ole ”meitä” ja ”heitä”. Kuulostaa hienolta. Mutta seuraukset eivät ole hienoja. Ei niille, jotka jo ovat täällä, eikä niille, jotka tulevat. Ja sitten sana kiirisi koko maailmaan, että Euroopassa otetaan kaikki vastaan.

Idealistinen vaatimus ottaa vastaan kaikki on siitä hieno, ettei tarvitse miettiä niitä elämään vääjäämättä kuuluvia vastakohtaisuuksia. On kuitenkin politiikkojen tehtävä punnita kilpailevia arvoja, etuja ja velvollisuuksia ja tarjota ratkaisuja. Ei nimittäin ole ollenkaan sitten kaikki hyvin, kun pakolaiset pääsevät kuivin jaloin Eurooppaan. Silloin ongelmat vasta alkavat.

Max Frisch on sanonut: ”Me kutsuimme työntekijöitä, ja tuli ihmisiä.” Tulee ihmisiä. Jotka rikastuttavat maatamme. Mutta tulee myös sellaisia ihmisiä, joilla on epämääräinen käsitys elämästä meidän maassamme. Ihmisiä, jotka tuovat mukanaan ongelmia ja saavat aikaan konflikteja. Tulee myös rikollisia ja terroristeja.

Kuka siitä kärsii eniten? Eivät ne, jotka lähettävät lapsensa yksityiskouluihin, voivat valita asuinpaikkansa ja eristäytyvät normaalista arkipäivästä. Jos kaikki lasketaan maahan, lähimmäisenrakkaus uhrataan sitä seuraavien lähimmäisenrakkaudelle.

Helposti syntyy mielikuva: tässä moraali, tuolla kylmä käytännöllisyys. Mutta myös se on väärin. Eurooppaan tulevan maahanmuuton inhimillinen järjestämisen puolesta on käytännöllisiä argumentteja – ja moraalisia.

Ensin ne käytännölliset: myös rikkaimman maan resurssit ovat rajalliset. Kansaa voi kyllä kouluttaa solidaariseksi, jos toimii viisaasti. Mutta ei rajattomasti, ja jopa myötätunto on rajallista. Mikään maa maailmassa ei voi antaa kaikkien vain tulla maahan.

Jotkut väittävät, että vasta ”pelottetupolitiikka” saa aikaan pelkoja vierasmaalaisia kohtaan. Siitä ei ole mitään näyttöä. Maahanmuuttomyönteisyys on viime vuosina kasvanut, ei laskenut. Pakolaisten elinehtoja on parannettu, virheitä korjattu ja keskustelu on vähemmän myrkyllistä kuin aiemmin. Eikä historiassa ole vielä ollut yhtään esimerkkiä massamuutosta ennestään väkirikkaalle alueelle, joka olisi ollut rauhallinen.  

Se joka ei ota vastaan kaikkia pakolaisia, tappaa ne, joita ei hyväksy, on niiden argumentti, jotka haluavat poistaa kaikki rajat. Onko näin, mekö olemme syypäivä hukkumisiin? Ei, emme ole. Syypäitä pakolaisten hätään ovat heidän kotimaittensa hallitukset, jotka eivät lopeta sotia, kärsimyksiä, kaaosta. Syypäitä hukkumiseen ovat rikolliset välittäjät, jotka käyttävät hyväksi uhrejaan, raiskaavat ja pakottavat ylikansoitettuihin veneisiin. Syypäitä ovat välinpitämättömät kapteenit, jotka lähtevät ja jättävät laivansa keskelle merta.

Totta kai voimme auttaa. Mahdollisuutemme puuttua asioihin toisella puolella maailmaa ovat rajalliset. Emmekä ole ihan kaikesta vastuussa. Ei maailmassa ole olemassa vain hukkuvia pakolaisia ja Saksan valtiota. On myös vastuuhenkilöt niissä maissa, joista pakolaiset tulevat. On näiden maiden naapurimaita, on muita maita Euroopassa.

Meidän poliitikoillamme ei ole vastuu pelkästään pakolaisista, vaan myös niistä ihmisistä, jotka ovat heidät valinneet. Myös se asettaa moraalisen vastuun, joka suuri onkin. Oikeastaan ei olekaan kyse moraalista etujen vastakohtana, vaan aina vain tasapuolisuudesta. Ehkä Saksa voi ottaa vastaan 300.000 ihmistä vuodessa ja huolehtia heistä. Ehkä 500.000 tai miljoonan, joka tapauksessa enemmän kuin nyt.

Ei ole olemassa mitään matemaattista kaavaa – eikä varsinkaan poliittista  - miten monta maahanmuuttajaa voidaan ottaa vastaan. On vain kokeilu, jonka maailman tilanne meille on tuonut, ja on meidän omatuntomme ja meidän etumme. Mutta olisi väärin väittää, että voimme tehdä valikoimatta ihan kaiken.

Jos kerran kaikkia ei voida vastaanottaa, täytyy keksiä sääntöjä. Ja niitä on myös noudatettava. Kun kiintiöt ovat täynnä, on vain sanottava ei. Tai lähetettävä takaisin. Ei todellakaan mukava tehtävä, ei myöskään poliiseille. Mutta vain säännöillä, joita noudatetaan, on merkitystä oikeudenmukaisuuden, tasapainon ja luotettavuuden kannalta niille, jotka tulevat. Ja niille, jotka ovat jo täällä.

              
Artikkelikokoelmasta Die Zeit -lehdessä 23.4.2015.                                                                 

He tulevat. Mitä me teemme? Keskustelua pakolaisista Saksassa – osa 1 (puolesta)

Me emme halua, että he hukkuvat.

Me emme halua, että he tulevat.

Mitä meidän pitäisi tehdä?

Emmehän voi käännyttää ketään pois. Hehän ovat ihmisiä kuin sinä ja minä, nuo pakolaiset, joita Eurooppa ei halua. On pelkkä sattuma, että he ovat syntyneet pahassa paikassa maailmaa. Miten me perustelemme sen, että jotkut saavat olla täällä ja jotkut eivät saa? Etenkin kun ne, jotka tulevat, ovat todellisessa hädässä. Eiväthän he muuten tulisikaan.

Me olemme tottuneet leimaamaan hädän erilaisilla etiketeillä: turvapaikanhakijat, sotapakolaiset, elintasopakolaiset. Mutta nämä leimat ovat vain meidän päässämme, ja Euroopan lainsäädännössä. Niillä ei ole mitään tekemistä itse pakolaisten kanssa. Pakolaisia on vainottu ja pahoinpidelty, ei ole työtä, löytyy kroonisia sairauksia, joita kukaan ei ole hoitanut, on naisten diskriminointia ja homovihaa.

Jokainen, joka kuulee näitä heidän elämänkokemuksiaan, tietää, että meidän antamamme leimat ovat vain tekosyitä. Tekosyyt helpottavat erottelemaan lailliset ja laittomat pakolaiset toisistaan, tekosyiden  tehtävä on vähentää pelkojamme ja antaa sydämettömyydellemme argumentteja. Ja silti tiedämme: se joka tulee Libyasta, ei poliittisesti vainottuna, vaan väärästä suvusta, ja jonka lapset eivät koskaan saa mahdollisuutta mihinkään - jos tämä ihminen perheineen seisoisi edessäni, en voisikaan sanoa: et sinä. Moraalin kannalta asia on siis selvä. Kukaan ei tule ilman syytä. Jolla on hätä, tulkoon.

Mutta kestämmekö tämän kaiken? Jos annamme kaikkien tulla, niin hehän tulevat kaikki, tai ainakin aivan liian moni?

Nälkäpakolaisia on aina ollut, miljoonia. Siihen verrattuna nykyiset määrät ovat pieniä. Koska rajat ovat kiinni? No eivät ole. Ja toisaalta on ihan tarpeeksi kokemuksia avoimista rajoista: Euroopan epätasainen vaurauden jakaantuminen ei johtanut siihen, että kaikki portugalilaiset tai kreikkalaiset olisivat menneet Saksaan. Me emme ilmeisesti ymmärrä, mitä on menettää kotimaa ja perhe. Olemme unohtaneet oman pakolaishistoriamme.

Verrattuna niihin muihin suuriin rattaisiin, joita pyöritämme – esimerkiksi energiakäänteeseen – tämän ei pitäisi meitä pelästyttää. Saksan taloudenhoito on vakaalla pohjalla ja varoittaa meitä, jos sattuisimme olemaan liian anteliaita. Siihen on vielä pitkä matka. Jokainen yritys rajoittaa maahanmuuttoa sanookin jotain meistä itsestämme. Juuri maahanmuuttopolitiikka on se, joka tuottaa noita ongelmia, ja se on se, mikä on selvitettävä. Miksi näin?

Ensinnäkin, maahanmuuttopolitiikka on kuin sosialismi: hyvin monissa maissa sitä kokeiltiin, mutta missään se ei toiminut. USA esimerkiksi sulki rajat Meksikoon, rakensi 1125 kilometriä pitkän aidan kameroineen, sensoreineen ja piikkeineen, ja rajalla kuolee vuosittain 500 ihmistä. Ja silti USA:han tulee vuosittain 350.000 latinoa, laittomasti. Ei, maahanmuuton kontrolloiminen ei ole onnistunut: se ei ole inhimillistä eikä realistista.

Toisekseen, Euroopan maahanmuuttopolitiikan myrkyttää pelottelu. EU lähettää enemmän ja vähemmän laivoja Välimerelle, koska ei osaa päättää, pitäisikö pakolaiset pelotella hukkumisella vaiko humanitäärisistä syistä pelastaa. Kontrolloitu maahanmuutto on pettämistä. Siihen kuuluu kuvitelma pelottelusta – ja kuolemasta rajalla. Tästä logiikasta ei pääsyä ole. Jäljelle jää puhe inhimillisyydestä.

Myös matalien avustusmäärärahojen on tarkoitus pelotella, samoin kielto tehdä työtä, lääketieteellisen avun kieltäminen, sosiaalityöntekijöiden ja poliisien puute. Tässä on sitten se ongelma: pelottelun takia koko Euroopassa huolehditaan siitä, että olosuhteet pakolaisille ovat hirveät, ja siitä eivät kärsi vain pakolaiset, vaan myös kantaväestö. Hankaluudet, kehnot asuinolosuhteet väärissä paikoissa – saavat aikaan vihaa, ja tunteen siitä, että nämä ihmiset ovat yhteiskunnalle roskakansaa. Meidän maahanmuuttopolitiikkamme aiheuttaa sen, että maahanmuuttajat pelottavat meitä.

Realistinen maahanmuuttopolitiikka ei asettaisi pakolaisten tilaa eikä yhteiskuntamme inhimillisyyttä kyseenalaiseksi, ei keskittäisi voimia pelotteluun, joka ei kuitenkaan toimi, vaan toisi kaikille niille järkevän infrastruktuurin, jotka maahan tulevat. Tähän eivät kuulu vain asuinolosuhteet, vaan myös lääkärit, sosiaalityöntekijät, opettajat, kouluttajat , ja - koska maahan tulee myös pahoja ihmisiä – poliisit.

Se maksaa, se on selvää. Mutta mitä maksaakaan vähenevä kantaväestö? Entä sen myötä kuoleva kulttuurimme ja moraalimme? Eiväthän eurooppalaiset mitenkään voi elää pysyvästi rauhassa afrikkalaisten tai arabien kanssa, jotka jo ovat täällä, jos me kiellämme heidän sukulaisiltaan kaiken avun.

Yksi argumentti sanoo: meidän on tartuttava ongelmaan paikan päällä,niissä maissa, missä on sotaa ja köyhyyttä. Ehkä se on joskus myös mahdollista. Ehkä ei koskaan. Ja siihen asti maahanmuuttajien on kuoltava rajoillamme?

Eurooppaan tarvitaan vihdoinkin realistinen maahanmuuttopolitiikka, joka on kaukana kontrollihaaveista. Tehdään sitä mihin pystytään, nimittäin tehdään Euroopasta moderni maahanmuuttoyhteiskunta.  

Artikkelikokoelmasta Die Zeit -lehdessä 23.4.2015

Saksalaisia keksintöjä: teippi

Jokainenhan tuon tuntee. Teippi on paradoksi, utopia. Toimistotarvikkeiden vitsi. Ilman teippiä ei surrealismia, ei slapstickiä, ei zen-buddhismia. 

 

Teippiä on ollut vuodesta 1936, mutta vasta huhtikuussa 1940 teippi vietiin patenttiin. Teippi rekisteröitiin nimellä ”Tesa” ja saksan kielessä siitä on tullut myös tavaran nimi. "Annapa minulle tesaa." Me suomalaiset olemme lainanneet englanninkielisen nimen "nauha" ja muokanneet sen suomalaiseksi.

Hampurilainen apteekkari Oscar Troplowitz halusi tehdä ihmelaastarin, mutta koska hänen laastarinsa ei millään ottanut lähteäkseen ihosta irti ja koska karvanpoisto keksittiin vasta 50 vuotta myöhemmin Brasiliassa, apteekkari myi laastariaan polkupyörän kumien paikkoina.

Beiersdorfilla työssä ollut sihteeri Elsa Tesmer ei voinut mennä naamakirjaan etsimään ideoita, vaan leikitteli nimellään aikansa kuluksi niin kauan, kunnes päätyi tavuihin ”sa” ja ”te”. Joku siellä samaisessa firmassa – liekö ihailija vei tavuista muodostuneen sanan kaiken varalta patenttirekisteriin.

Hugo Kirchberg, Beiersdorfin päättäjiä, joka tiesi tai ainakin uskoi tietävänsä ihan kaiken teippaamisesta ja liimaamisesta, oli niin vakuuttunut teipin voimasta, että hän kaappasi mallilaukkunsa ja kiirehti Hampurin satamaan. Hänen kollegansa olivat nimittäin kertoneet, että räjäytysten seurauksena Elben tunneliin oli tullut säröjä. Osoittautui, että juttu oli aprillipila, mutta kerrotaan, että Kirchberg oli oikeasti pettynyt, aivan kuin pieni poika, jolle kerrotaan, että tänä vuonna ei joulua olekaan.

Nyky-Kirchberg uskoisi varmaan, että myös kaupungin poliittiset ongelmat ja ihmisten väliset riidat selviävät teippaamalla.

Mutta tarkastelepa teippirullaa tarkemmin. Voi, joku ei ollutkaan kääntänyt repimäreunaa. Teippi on sulkeutunut, ja on löydettävä uusi alku. Otetaan käyttöön kynnet, ja aivokirurgin lailla vedetään hienot säikeet erilleen. Äläkä tärisytä kättäsi!

Ihminen on vaikea tapaus, sellaista ei ole helppo hyväksyä, ei ainakaan teippirullalta. Siksi keksittiin teline. Näyttää höylältä. Jos kaikki menee hyvin niin hyvä. Vedä. Paina. Revi. Suora reuna. Hieno tulos.

Vaan jos teipin reuna tarttuu rullan laitaan, kun siellä onkin pala vanhaa revittyä teippiä. Vedä. Venytä. Kiukuttele. Teippi vääntyy ja kiertyy käden ympärille.

Ja kun sitten rutistaa teipin kasaan, niin siitäpä tulee takiainen, ei lähde kädestä sitten millään. Loppujen lopuksi teippipeto tarrautuu roskakorin laitaan, ihan kuin se haluaisi tulla takaisin ja tehdä lisää kiusaa repijälleen.

Teippi ei siis kuulu ihmiselle, vaan ihminen teipille.

Mutta kyllä sen vastahankaisen teipin kiltiksi saa. Viimeiseksi sitten vedetään siitä eroon kuminauha, johon se on tarrautunut.

Sitten lahjaa pakkaamaan. Vaan riittääkö teippi? Asia on tärkeä: jos ei riitäkään? Ei voi tietää, onko tarpeeksi resursseja. Riittääkö bensa? Raha? Rakkaus? Ja ihan huolimatta sosiaalisesta asemasta tai varallisuudesta jää yksi vakava kysymys: paljonko saa vetää, ettei lopu kesken?

Hyväksy se. Ole pitkämielinen.

”Tesa” eli teippi on Beiersdorf-konsernin tytäryhtiö. Nykyisin on olemassa 600 erilaista liimanauhaa, ja 50 miljardia metriä teippiä on jo myyty. Sillä voisi teipata maailman ympäri 1300 kertaa. Konserni teki liikevaihtoa 1,07 miljardia euroa vuonna 2014, se työllistää 4100 henkilöä, joista 1500 Hampurissa. Yrityksen tulevaisuus on lääketieteessä: joka pillerin joutuu ottamaan, laittaa kielelleen palasen teippi-lääkenauhaa.

Vapaasti kääntäen ja mukaellen Daniel Haasin Die Zeit –lehdessä 23.4.2015 ilmestyneestä artikkelista.