Uskoa, uskontoja ja lahkoja

Vanhempani kuuluivat luterilaiseen kirkkoon kuten useimmat suomalaiset ja Lappeenrannassa Lappeen seurakuntaan, joka on alueen emäseurakunta. Siitä ovat vuosien saatossa eronneet Lappeenrannan, Lauritsalan, Sammonlahden, Joutsenon, Nuijamaan, Taipalsaaren ja Savitaipaleen seurakunnat – ja ne ovat yhtä lailla osin taas yhdistyneet. Lappeen kirkko eli kotiseurakuntani kirkko on se kaunis puinen ristikirkko Lappeenrannan keskustassa, jota turistit ahkerasti kuvaavat ja jossa on yhä Lappeenrannan paras akustiikka. 

 

Lappeen Marian kirkko, 1794

Nuorena rippikoulun käytyäni olin aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, käyden tapahtumissa, toimien leirien apuohjaajana ja isosena sekä laulaen seurakunnan nuorisokuorossa. 

Ympäristöni oli hyvin moninainen. Meillä oli talon yläkerrassa kolme huonetta, jotka olivat vuokralla. Yhdessä asui ”Hilda-täti”, ihana ikäneito, joka oman työnsä lisäksi teki talossa monenlaista hyödyllistä ja mukavaa ilman erityistä korvausta. Toki tutustuin sitä kautta hänen sukuunsa ja ystäviinsä, jotka olivat kaikki jehovan todistajia. En muista koskaan kuulleeni heiltä pahaa sanaa saati riitaa, eikä meitä ikinä ”käännytetty” yhtään mihinkään. 

Paras ystäväni oppikoulussa oli mormoni, ja sitä kautta tietenkin tutustuin hänen perheeseensä ja heidän ystäviinsä, kaikki mormoneja. En osaa sanoa heistä yhtään negatiivista sanaa, he olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Kukaan ei myöskään koskaan yrittänyt ”käännyttää” minua mormoniksi. 

Koulussa toki oli ortodokseja, ja ortodoksisuus on Lappeenrannassa sen verran yleistä, että ei siihen kukaan erikseen kiinnitä huomiota, jos joku on ortodoksi. Näitäkin tuttuja oli ja on.

Etelä-Karjala kuuluu nk. evankelisen herätyksen piiriin, joka on kuten nyt tiedän – liberaalein kaikista Suomen luterilaisen kirkon sisäisistä liikkeistä. Paikkakunnalla on toki myös muita ryhmiä kuten lestadiolaisia, mutta sen opin tietämään vasta nyt, palattuani 2008 takaisin kotiseudulleni. Oman kylämme lestadiolaiset eivät mitenkään eroa muusta väestöstä, päinvastoin ovat hyvin arvostettua väkeä. Oli lisäksi muitakin kristittyjä ryhmiä kuten vaikkapa adventistit, joihin kuului vaikkapa veljeni tyttöystävä. 

Ei siis mitään konflikteja. Sukulaisissani on kuitenkin myös paljon helluntailaisia. Kävin nuorena usein heidän kokouksissaan. Tykkäsin helluntailaisten lauluista, joissa on paitsi kauniit sanat, niin myös melodiat, jotka ovat suurelta osin venäläisiä kansansävelmiä tai venäläisiä iskelmiä.  Äitini äiti oli myös helluntailainen, ja siksi en saanut lapsena opetelle soittamaan haitaria, se kun on syntinen soitin. Sen sijaan isoäitini osti minulle pikkutytölle pianon ja järjesti minulle pianonsoiton opettajan. Myöhemmin opettajanani toimi koulumme musiikinopettaja. Piano ei muuten ollut mitenkään erityisen yleinen soitin, meitä soittajia oli vuosiluokallani vain kaksi. 

Helluntailaisista minulla kuitenkin on mahdollisesti vääristynyt kuva. Näin niin paljon kieroilua, selkään puukottamista ja henkistä väkivaltaa, että minua ei mikään mahti maailmassa ikinä saisi helluntailaiseksi. Tämä ei tietenkään koske koko helluntaiseurakuntaa, mutta ikävän monia. Jo nuorena koin heidän ”käännytystyönsä” henkisenä välivaltana ja kielillä puhumisen aivopesuna, tai samojen tavujen toisteluna – olenhan sitä kuullut kyllästymiseen asti. Myöhemmin asiaan perehdyttyäni olen ymmärtänyt, että juuri helluntailaisuus tai oikeammin ylenmääräinen tunteellisuus vetoaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä jostain syystä ei ole raiteillaan. Heitä ovat entiset juopot ja yksinkertaiset ihmiset. Mutta sekään ei ole "aina" näin. Hyvä puoli taas oli se, että tulin ”uskoon” – ja pysyin omassa luterilaisessa seurakunnassani ja pysyn siinä yhä – Jeesuksen opin mukaisesti: Jeesus opettaa pysymään seurakunnan yhteydessä ja Paavali kehoittaa: ”Pysy sinä siinä, minkä olet hyväksi havainnut ja tiedät keneltä olet sen oppinut.” 

Palattuani Etelä-Karjalaan tutustuin sattumien summana Karisma-seuraan ja kävin mielelläni joskus heidän tilaisuuksissaan. Siellä ei katsottu, mihin kristilliseen ryhmään kuulut, rukous ja sanan julistus olivat kaikille yhteisiä. Se oli hyvä ja lämmin piiri.

Kun maailmalle lähdin, tutustuin toki muihin uskontoihin. Opin, että nuoruuteniaikainen koulumme uskonnon kirja on suurelta osin satua, asiat eivät ole siten kuin siellä kerrotaan. Olen kiertänyt maailmaa laajalti, ja kielitaitoinen kun olen, totisesti tunnen kaikkien uskontojen edustajia ja ateistejakin. Mitään sotia ei ikinä ole sodittu uskonnon, vaan vain ja ainoastaan vallan takia. Ikinä minua ei ole esimerkiksi muslimien taholta moitittu mistään, olen ollut tervetullut jokaiseen moskeijaan ja tapahtumaan, ja samaa voin sanoa kaikista muistakin uskonnoista. Olen viettänyt aikoja ashrameissa ja harrastanut meditointia, opiskellut reiki-mestariksi ja sitä rataa, mutta kaikki tämä on minua vain lähentänyt siihen Kristukseen, jonka opin tuntemaan omassa seurakunnassani. 

Saksassa olin myös aktiivi seurakuntalainen, sekä suomalaisten parissa että saksalaisissa seurakunnissa, järjestäjänä ja pyhäkoulun pitäjänä. Ennen kuin pyysin saksalaisen seurakuntamme pappia kirjoittamaan artikkelin Saksan evankelisuudesta Saksassa ilmestyvään suomenkieliseen kuukausijulkaisuumme, jossa olin toimittajana, en ollut edes tiennyt, miten suret oppierot vallitsevat Saksan kirkkojen sisällä. Kuitenkaan sitä ei pidetä minään riita-asiana. En muista Saksasta yhtäkään tällaista uskon ”tuputtamista” kuin mitä täällä Suomessa tehdään. Yleensäkään erilaisuus ei siellä ole mikään kynnyskysymys. Se voi johtua yksinkertaisesti siitä, että on totuttu erilaisuuteen. Saksan sisäisesti saattaa olla, että sadan kilometrin säteellä ihmiset puhuvat eri murretta, heillä on eri tapoja kuin siellä missä asut. Suomessa näin ei ole, jokaisesta kaupasta koko Suomessa saat samanlaista Valion punaista tai sinistä maitoa, ja suomalaiset vahtivat toisiaan kuin hyeenat ja tyrmäävät heti sen, joka on eri mieltä kuin valtaenemmistö. Suomessa ei ole helppoa olla maahanmuuttaja eikä paluumuuttaja. Se, että Suomeen tulee niin vähän väkeä muista maista ja että kerran Suomesta lähteneet eivät halua palata takaisin, voisi johtua juuri tuosta.  Olen asunut myös lyhyen aikaa Venäjällä ja Ranskassa, ja näissä maissa paljon oleskellut, mutta sielläkään en ole nähnyt tätä suomalaista uskonnon varjolla moittimista. 

Kyllä tiedän, että tämän jälkeen minua pidetään kerettiläisenä! Mutta en välitä, sillä minun uskoani ei kukaan muu voi arvostella kuin Jumala yksin. Viime viikolla minua kehotettiin menemään ”hoitoon”, koska kehottajan mielestä olen rasisti suomalaisia kohtaan, kun asetan suomalaiset samalle viivalle muunmaalaisten kanssa. Minun ei tarvitse mennä mihinkään, olen ihan hyvässä hoidossa, nimittäin Jumalan kämmenellä.