torstai 1. huhtikuuta 2010

Felix - onnellinen?

Nimi on enne. Sanotaan. Felix tarkoittaa onnellista.

(Tiedän mistä sanonta johtuu, sen verran osaan latinaa kyllä :-))

Minulla on kolme lasta ja aikoinaan oli lisäksi kaksi päivähoitolasta, Felix ja Roman. Saksassa ei ole järjestettyä päivähoitoa, tarhaan pääsee kolmivuotiaana ja sittenkin ruokailut on hoidettava itse, eli päivän pituudeksi tarhassa tulee maksimissaan neljä tuntia. Muuten minulla oli lapsia useimmiten liutakaupalla, omien ja hoitolasten lisäksi, näiden kaikkien lasten kaverit ja naapurit sen lisäksi; meidän talossa lapset viihtyivät, enkä oikeastaan tiedä miksi, kun enhän minä koskaan höösännyt kuten kuulemma olisi pitänyt. Tai ehkä juuri siksi. Sen lisäksi olen kyllä vetänyt tuhannenmonenlaisia lapsiryhmiä seurakunnassa, partiossa ja kielikouluissa.

Meillä oli yleensä kivaa. Ei ollut huonoa säätä eikä vääriä vaatteita. Meillä oli itse koottu naisten piiri sekä Frankfurtissa että Allensbachissa, ja puuhasimme lasten kanssa vaikka mitä. Jos jotain toimintaa ei ole, sellaista pitää järjestää. Saksassa ei voi odottaa valmista kuten Suomessa, tässä holhousyhteiskunnassa, jossa kaikki on tehty puolestasi valmiiksi, vaan jos jotain haluaa tapahtuvan, toiminta on järjestettävä itse. Siksi olin myös perustamassa sekä Frankfurtissa että Allensbachissa uutta lastentarhaakin.

Meillä oli ensimmäisen hoitopoikani Felixin ja hänen vanhempiensa ja muunkin suvun kanssa hyvät, lämpimät välit. Felix tuli puolivuotiaana luokseni ja hoitosuhde päättyi, kun muutin pois.

Kun muutimme Frankfurtista Bodenjärvelle, en kaivannut mitään muuta kuin tätä Felixiä. Vieraskin lapsi voi olla kuin oma. Kesti kauan ennen kuin totuin siihen, että hän ei enää aamuisin meille tullutkaan. Vanhemmat eivät lähdettyäni valinneet uutta päivähoitajaa, vaan jättivät "ison" pojan - kahdeksanvuotiaan - aina joksikin aikaa kotiin yksikseen.

Poika olikin hyvin älykäs ja monipuolisesti lahjakas. Äiti tietokoneohjelmoija ja isä urheilun ja biologian opettaja. Perhe oli minun mielestäni kuitenkin kovin materialistisesti elämään suhtautuva, mutta siihen en koskaan puuttunut, eihän pojalla ollut luonani mitään hätää, ihan päinvastoin.

Muuttomme jälkeen Felix valitti jalkakipuja, ja lääkärit olivat sitä mieltä, että kyse on kasvukivuista. Poika valitti edelleen, ja kävi ilmi kun hän oli 9-vuotias, että hänellä oli polven yläpuolella luusyöpä, joka on lapsilla erittäin harvinainen. Jalka leikattiin ja parani asianmukaisesti. Jalkaterä poistettiin, kantapään nivelestä tehtiin polvinivel, kasvava jalka mitattiin ja kun poika tuli aikuiseksi, mistään ei nähnyt ettei hänellä ollut jalkaterää - jalat eivät kasvaneet eri mittaisiksi. Ainoa asia mitä hän ei voinut tehdä, oli pelata jalkapalloa isänsä kanssa.

Felix suoritti koulunsa ja ATK-opintonsa pitkistä poissaoloistaan huolimatta erinomaisin arvosanoin ja ennätysajassa, ja sai heti hyvän työpaikan, ja siksi muutti pois vanhempiensa luota. Kuitenkin hän suhtautui elämään hyvin kielteisesti, mikä hankaloitti kanssakäymistä sekä meidän että hänen ja oman vuotta vanhemman poikani välillä – sellaista on vaikea jaksaa ja minun poikani ei oikein jaksanut.

Ja sitten sain yllättäen kuulla, että Felix oli 24-vuotiaana, kaksi vuotta sitten, tehnyt itsemurhan. Kukaan ei loppujen lopuksi tiedä mitä tapahtui; minulle itsemurha oli melkoinen järkytys. Sitä olen miettinyt monet kerrat: Felix oli perheen, koko suvun, ainoa poika. Minulla on sen sijaan kolme tervettä lasta. Miksi on näin?

Kukaan ei koskaan ole syyttänyt minua mistään ja jos olisi, se olisi aiheetonta, ei se siis sitä ole. Mutta totta kai sitten esimerkiksi ex-anoppini kyseenalaistaa Jumalan olemassaolon…! Minä näen asian vähän toisin. Ensinnäkin, tämän nuoren miehen elämä tuli päätepisteeseensä. Toisekseen, hänellä oli materialistille vanhemmilleen joku sanoma. Tähän mennessä he eivät ole sitä kuunnelleet… Tämä pinnallinen elämänmeno on yksi asia, jonka takia en koskaan enää haluaisi asua Frankfurtissa. Se on täysin materialistinen kaupunki, rahamaailman keskus. Siellä oli tärkeää vain minkälaiset merkkivaatteet kenelläkin on ja millainen auto, ja miten hienoja matkoja oli tehty...

Voin toki olla Frankfurtin ja sen ihmisten suhteen väärässäkin. Ystäviä minulla siellä kyllä on.

Joka tapauksessa: Felixin poismeno on kova isku.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti