Filippiineillä. Taifuuni

”Muutama valtava maanvyöry on raportoitu ja on oletettavaa, että maanvyöryjä on syntynyt monilla taifuunin kohtaamilla alueilla.” Lehdistö kertoo Filippiineille iskeneestä valtavasta taifuunista.

Olinhan siellä minäkin kerran, ensimmäisessä elämässä, taifuunin iskiessä. Vietimme viikon Filippiineillä, suurimman osan Manilassa, etsien ihmeparantajakirurgia. Emme löytäneet, tai olisimme, jos olisimme ilmoittautuneet aikoja sitten. Myöhemmin ystävämme Bodo kävi kuvaamassa ihmeparantajia, teki filmin ja kirjoitti kirjan. Itse en edelleenkään usko mihinkään ihmekirurgeihin, mutta ihmetystä silti herättää Saksassa varsin tunnetun toimittajan Clemens Kubyn TV-filmit ja kertomukset ihmeparantumisista.  Toisaalta – kaikki tiedehän on aina jäljessä siitä mitä oikeasti elämässä tapahtuu. 

Tutustuimme toki Filippiinien museoihin ja kulttuuriin. Muistan soutelun tekojärvellä, ostamani leveälierisen bambushatun ja bambusxylofonikonsertin. 

Taifuunista varoitettiin, ja itse asiassa olikin mahdotonta lähteä hotellista kovan tuulen takia. Näimme mahtavat aallot ja miten valtavat pärskeet heittivät vettä rannalle. Kadullekaan ei ollut menemistä tulvivan veden takia.
 

Päätimme sitten lähteä katsomaan maailman kahdeksatta ihmettä, riisiterasseja Banaueen, kun tuulen voima oli vähän laannut ja reittiliikenne taas alkoi kulkea. Matka Manilasta Banaueen on vain 350 km pitkä, mutta kestää jotakuinkin 9 tuntia.  Tuolla matkalla luulin elämäni ainoan kerran, että en koskaan enää pääse hengissä kotiin. 

Riisiterassit sijaitsevat vuoristossa noin 1500 m merenpinnan yläpuolella ja peittävät noin 10 km² alueen.  Paikalliset asukkaat aloittivat pengertämisen parituhatta vuotta sitten. Sitä työtä jatketaan yhä, joka 70 astetta jyrkillä rinteillä. On riisipeltoja, jotka ovat vain pari metriä leveitä. Vuonna 1995 terassit hyväksyttiin UNESCON maailmankulttuuriperinteeksi. 

Lähdimme aivan tavallisella linja-autolla. Se ei ollut uusi eikä moderni, vaikka matka oli koko päivän mittainen. Paikalliset asukkaat olivat menossa myymään tuotteitaan Banauen torille ja monella oli mukana kanahäkki kanoineen. Siinä tuuli viuhoi ikkunasta ja kanat kaakattivat. Kätevää Filippiineillä on se, että englanti on toinen kansalliskieli, joten kielen puolesta selvisimme hyvin. 

Bussi ajeli kovaa vauhtia pitkiä maanteitä. Maisemat vihreitä, satoi yhä.  Näimme paljon ojaan ajaneita autoja ja sortuneita rakennuksia. Yhden puisen sillan yli pyrkiessä bussinkuljettaja otti vauhtia ja romisten ylitimme sillan. Sen jälkeen näimme, miten osa sillasta sortui takanamme…  

Bussi aloitti hitaan nousun serpentiiniä pitkin vuoristoon. Ei mitään suojakaiteita rotkoon tietenkään. Yhä ylöspäin, kunnes vähän ennen perille pääsyä…. tielle vieri rinnettä alas talon kokoinen kivi.
Bussinkuljettaja ja rahastaja totesivat, ettei kiertotietä ole, minnekään emme enää pääse. Satoi. Ja lisäksi tuli pilkkopimeää. Mitäs sitten? Entä jos toinen kivi putoaa rinteeltä meidän taaksemme tai peräti päällemme? Tai koko tie huuhtoutuu rinnettä alas?

Bussilastillinen väkeä astui ulos bussista. Pitkän aikaa odotettuamme meitä hakemaan tuli joukko miehiä, joilla oli kaikilla isot sapelit vyötäisillään. Kuten oli myös Manilassa miehellä kuin miehellä. Meidät marssitettiin – jonnekin, pimeässä yössä pimeään matalaan huoneeseen, ja siellä taskulampun valossa näimme punkan, johon käydä pitkäkseen. Kylmähän ei ollut, joten mitään isompaa varustusta tai lämmikettä emme tarvinneet. Minulla ei ole edelleenkään aavistustakaan, missä ja kenen luona olimme yöpyneet. Siitäkin huolimatta lyhyt uni maistui.

Aamulla näimme, että olimme yksityiskodissa. Siellä ei ollut luksusta, mutta kaikki tarpeellinen. Talon väki tarjoili teetä ja leipää. 

Meidät kerättiin taloista takaisin bussille. Siellä bussikuski ja bussin rahastaja ahkeroivat bussin moottorin kimpussa. Meille kerrottiin, että kaikilla matkoilla on mukana aina kaksi kuljettajaa, jotka ovat samalla mekaanikkoja. Nyt meille kerrottiin, että emme pääsisi sillä autolla enää minnekään. Katselimme toisiamme ja totesimme, että matka takaisin Manilaan on sen verran pitkä, että jos joudumme olemaan vuoristossa toisenkin yön, emme ehdi lentokoneeseemme. 

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.  Parin tunnin kuluttua kuitenkin bussikuski ilmoitti, että palataan Manilaan. Ja niin sitten ajelimme vuoristotien takaisin alas ja monien sortuneiden siltojen takia kuulimme, että oli ollut pakko tehdä sadan kilometrin mutka matkaan. Illalla sitten olimme taas Manilassa. Tulvavesi oli kuitenkin sillä välin kaduilta laskenut. 

 

Muistan kyllä hyvin herkullisen kookoskakun Manilasta, mutta en muista mitä tuolla matkalla söimme, muuta kuin tuon aamiaisen filippiinojen kotona. Emmehän koskaan tehneet mitään valmismatkoja, ja olimme tottuneet omavaraisuuteen, eli varsin todennäköisesti olimme ostaneet eväät mukaamme. Olen aina ostanut mitä on ollut ja syönyt sitä mitä on tarjottu enkä koskaan ole siitä sairastunut. Tuolloin minulla ei juuri rahaa ollut, mutta se ei estänyt matkustamista maailmalla. Omatoimimatkailu kun ei juuri mitään maksa, ja toisaalta sillä tavalla näkee enemmän ja tutustuu ihmisiin, eikä maailmankuvaa väritä etupäässä media. Varmimmat mielipiteet ovatkin aina niillä, jotka eivät ole koskaan käyneet missään ja jos, aina kolmiulotteisella nojatulimatkalla. En tässä mitenkään väheksy Mallorcaa, vaan sitä, että kun lähdetään kotoa, halutaan kuitenkin tanssiravintolaa Hampuriin ja lounasta kello 11, eli halutaan kaiken olevan samanlaista kuin kotonakin. 

En siis koskaan nähnyt Banauen riisiterasseja. Matka jatkui seuraavana aamuna Tokioon, jossa odottivat uudet, toisenlaiset seikkailut. 

Paljon myöhemmin kävin Manilassa uudelleen ja sain todeta, että kovin oli kaupunki moderniksi muuttunut!

:-)