Jaksamisen rajoilla

Äiti tappoi itsensä ja lapsensa.

En puolla minkäänlaista murhaa, itsemurhaa enkä toisten ihmisten tahallista vahingoittamista. Katri Mannisen Kutrin blogi kuitenkin pysäytti. Ja on näitä muitakin. 

Juuri näin asia menee. Ja meidän jokaisen, joka ikisen tehtävä on huolehtia lähimmäisistämme, eikä siihen isoja ihmeellisiä tekoja eikä useinkaan yhtään rahaa tarvita. Rakasta siis lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei pelkästään omaa sukuasi.  Eikä pelkästään maahanmuuttajia. Myös niitä, jotka kamppailevat jaksamisen äärirajoilla. Raamatun "veljiä ja sisaria" ja "lähimmäisiä" ovat muutkin kuin pelkästään biologiset veljet ja sisaret ja vieressä asuvat naapurit. Vaikka en lainkaan hyväksy, ymmärrän Rautalammin turman taustoja. 

Muutettuamme Frankfurtiin meillä oli ulkoisesti kaikki hyvin. Olimme juuri rakentaneet talon Frankfurtiin, ja miehelläni oli uusi hyväpalkkainen työpaikka. Koska Frankfurt on iso, kansainvälinen ja mielenkiintoinen kaupunki, hän jäi useimmiten työn jälkeen milloin mihinkin, ei juopottelemaan kapakkoihin, sillä sitä ei saksalainen tee, vaan katsomaan sitä tätä tuota näyttelyä, näytelmää, tai kuuntelemaan sitä tätä tuota esitelmää, konserttia, ties mitä.  Talossa tehtiin vielä sisätöitä, työmiehiä ramppasi talossa kantamassa kuraa sisään. Muistan tulistuneeni appivanhemmilleni, siksi että heitä piti kestittää, kun voimat riittivät juuri ja juuri lapsista huolehtimiseen. Mies ei tehnyt kotona yhtään mitään. Yhtään kertaa ei tehnyt ruokaa. Ei yhtään kertaa syöttänyt poikaansa eikä vaihtanut pienen poikansa vaippoja. Kun tuli kotiin, lämmitti saunan, mutta minulle ei liiennyt sen vertaa aikaa, että olisi huolehtinut lapsista edes sen ajan, että olisin käynyt saunassa.  Kotona kaksi pientä lasta. Tunsin olevani lopen uupunut. Valvoin yöt ja itkin itseni uneen.  Muistan hyvin pienen tyttäreni parivuotisena lohduttaneen minua: "Älä äiti itke, mehän olemme sinun kanssasi."

Totta kai jaksamisessa on eri asteita ja eri ihmiset ovat erilaisia. Ystäväni, jolla oli uusi talo ja kaksi pientä lasta ja kokopäiväinen työ, sanoi jäädessään äitiyslomalle kolmatta lasta odottaessaan: ”Tuntuu kuin olisin oikeasti lomalla”. Samalla tiedän montakin, jotka olivat uupua yhden lapsen hoitamiseen. Toki täytyy tietää, että Saksassa ei ollut mitään, ei yhtään mitään niistä elämän helpotuksista, jotka jokaiselle perheelle Suomessa ovat itsestään selviä. Vain terveydenhoito on paremmalla mallilla kuin Suomessa.  Suomalaiset tuttavat aina kysyivät, miten ihmeessä saan aikani kotiäitinä kulumaan. Sellaista ei saksalainen koskaan kysyisi, sillä kaikki äidit tietävät, että kaikki pitää tehdä itse. Tässäkin näkyy ihmisten tietämättömyys. Olisi ensin hyvä ottaa selvää asioista, ennen kuin tuomitsee. 

Saksassa puurretaan ja ollaan ahkeria, kenenkään mieleenkään ei tulisi lorvia laiskana kotona. Sitten Suomessa ihmetellään, miten Saksan talous elää ja voi hyvin! Ja kaikista viimeaikaisista pelotteluista huolimatta Saksan talous on yhä kasvussa.

Mutta aika paransi haavat. Taloudellista tilannetta parantaaksemme otin hoitolapsia, aloin tehdä käännöstöitä, kävin kursseja, ompelin kaikki vaatteemme ja kasvatin vihanneksemme itse. Paljon myöhemmin sama toivottomuuden tilanne tuli uudelleen vastaan, mutta silloin hain ammattiapua. Ja sain tuolloin kokea, mitä on oikea lähimmäisenrakkaus.

Ymmärrän, että joskus ei vain jaksa. En pysty käsittämään, miten vanhoillislestadiolaiset naiset jaksavat ja kestävät. Heillä täytyy olla ihmemiehet? Enkelin suojelus? Nostan hattua, te vahvat naiset.