"Tämä siis tarkoitti, että minulla oli kulunut kymmenen vuotta kokopäivätöiden välillä. Se ei tarkoita, että älyni olisi valunut hukkaan. Itse asiassa kerron aina naisille, että opin kaiken tarvitsemani liike-elämästä hoitaessani kimppakyytejä.
Mietipä sitä. Kun autossa on kuusi lasta, siinä oppii neuvottelemaan: Jos he kaikki haluavat takapenkin ikkunapaikan, on pystyttävä järkeilemään sopiva ratkaisu, ellei sitten halua ajaa koululle lauma kirkuvia kuusivuotiaita kyydissään. Tämä ei oikeastaan eroa olemisesta keskellä työpaikan kriisiä, jossa kaikki käyvät täysillä kierroksilla ja heidät on saatava olemaan hiljaa.
Haluatko, että nurmikkosi leikataan joka viikkoa edulliseen hintaan? Siinä on kyse palkkaneuvottelusta. Tarvitsetko luotettavan henkilön siivoamaan? Siinä on kyse oikean henkilön palkkaamisesta. Pitäisikö saada joku hoitamaan lapsia? Siinä on kyse delegoinnista. Ruoan ostaminen tietyn budjetin mukaan opettaa taloudellista vastuuta. Vakuutusyhtiön kanssa neuvotteleminen onnettomuuden jälkeen valmistaa hyvin talousneuvotteluihin. Kiitoskirjeiden lähettäminen oikeaan aikaan opettaa, kuinka tärkeää on saada henkilökunta tuntemaan itsensä arvostetuksi.
Illalliskutsujen järjestäminen kahdelletoista hengelle neljän tunnin varoitusajalla vaatii aivan yhtä paljon koordinointikykyä kuin mikä tahansa työ, jota olen CNN:llä tehnyt.
Sen lisäksi, että hoidettavat tehtävät ovat samoja kun työelämässäkin, ne on usein tehtävä paljon suuremman paineen alaisena, koska yleensä oletetaan, että kodinhoitoon liittyvät askareet eivät vaadi minkäänlaisia erityistaitoja – yhteiskunta on alentanut näiden töiden arvon niin perusteellisesti, että me harvoin tunnustamme askareiden vaatimat todelliset lahjat."
Ylläoleva sitaatti kirjasta ”Pelaa kuin mies, voita kuin nainen”, kirjoittaja amerikkalaisen televisioyhtiön CNN Newsgroupin varatoimitusjohtaja Gail Evans.
…………………………………
Tuota kaikkea minäkin tein. Sen lisäksi remontit, käsityöt, kurssitukset ja koulutukset, kaikki vaatteet, käännökset, edustamiset, veroilmoitukset, puutarhanhoidot, auton katsastukset... Työtoverini englantilainen Barry oli aikoinaan sitä mieltä, että on samantekevää, hoidanko johtajaa ja työtäni vai lapsia ja kotia: työ on sama. Oikeassa on.
Kuitenkin yksi asia, jota pahasti kadun, on etten pysynyt toisen palkollisena työelämässä Saksassa. En tietenkään kadu sitä lasten takia. Kadun sitä siksi, että siltä ajalta ei kertynyt eläkettä. En tosin ollut toimeton enkä työtön, mutta en ansainnut sosiaalimaksuvelvollista palkkaa.
Kahdeksan vuoden työrupeama toisen palveluksessa ja kolmen lapsen kasvattaminen toi eläkettä kokonaista 250 euroa kuukaudessa (nykyrahan mukaan), jota minulle maksetaan sitten, kun täytän 67 vuotta. Tosin Saksassa ei ole helppoa käydä kodin ulkopuolella töissä jos on lapsia, sillä ei ole olemassa mitään näistä itsestäänselvyyksistä, mitä Suomessa asuvat naiset saavat kuin lahjana yhteiskunnalta ja miehiltään. Kaikki pitää tapella itse. Järjestelimme aina kaikki asiat itse… Oppiihan siinä pakostakin organisoimaan ja tarttumaan toimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti