Sota-aikaiset asiat saavat aivan eri mittasuhteet, kun tuntee ihmisiä henkilökohtaisesti. On pari tarinaa tuttavapiirissäni, jotka ovat asianosaiset kirjoittaneet muistiin, ja monta muuta, joika ovat minulle kertoneet. Ja monen monta DDR:n kauhujärjestelmästä henkensä kaupalla paennutta ja niistä kertonutta on tullut elämässä vastaan.
Lahdenpohjan keskustaa
Nämä tarinat tulivat mieleen, kun kävimme lomalla Karjalan tasavallassa, siis rajan takana. Kävimme pienissä paikoissa, ajoimme huonoja teitä. Karjalaiset ovat hyvin ystävällistä väkeä. Mutta mielipiteeni on, että jos ei pian tapahdu jotain, niin he kuolevat siellä nälkään. Laajat peltoaukiot, joilla ei kasva mitään... tai kasvaa vain jättikoiranputkea...
Veskelyksen kyläraittia
Olen myös sitä mieltä, että Karjala tulisi palauttaa Suomelle. Suomalaiset ovat yleensä sitä mieltä, että siihen ei olisi taloudellisia resursseja. Olen täysin eri mieltä! Se toisi ennennäkemättömän taloudellisen buumin, töitä ja toimeentuloa riittämiin. Ja siinä sivussa edistäisimme kansojen ystävyyttä, sillä emmehän voi heittää 70 vuotta jollain paikkakunnalla asunutta väestöä noin vain pois. Mutta voisimme kyllä säätää karjalan kielen pakolliseksi oppiaineeksi (ja siinä sivussa poistuisi pakkoruotsikysymys ihan itsestään ;-))
Olin joskus äitini ja saksalaisen ex-mieheni kanssa 80-luvulla Pietarissa. Eremitageen jonottaessa luoksemme tuli mies, joka kuuli meidän puhuvan sekä suomea että saksaa. Hän tuli puhuttelemaan, selvällä suomen kielellä, mutta sanoja hakien. Halasi meitä kaikkia kyyneleet silmissä, kertoi olevansa Tverin karjalainen, olleensa Suomessa sotavankina ja olevansa määrättömän iloinen siitä, että me kaikki kansakunnat - suomalaiset, venäläiset, saksalaiset - saamme nyt olla ystäviä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti