"Koettakaa nyt olla oikein vahva... Teillä on... syntymäpäivä."
"Onko se pahempi kuin joulu?"
Laaman syntymäpäivät.
"Hyvä. Kaikki kynttilät syljetty kerralla. Kuka haluaa nyt palan kakkua?"
Kuvat http://www.nichtlustig.de/main.html :-)
torstai 29. maaliskuuta 2012
Tänään, tunnelmia
"Koettakaa nyt olla oikein vahva... Teillä on... syntymäpäivä."
"Onko se pahempi kuin joulu?"
Laaman syntymäpäivät.
"Hyvä. Kaikki kynttilät syljetty kerralla. Kuka haluaa nyt palan kakkua?"
Kuvat http://www.nichtlustig.de/main.html :-)
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Autonhakujuttuja 8. Kuorma-auto Saksasta
Kun ympäri käydään niin yhteen tullaan.
Asiat nivoituvat toisiinsa. Usein ihmiset kohtaavat toisensa kahdesti elämässä, ja sitä kutsutaan sattumaksi. Tyttäreni sanoi, että hänen mielestään me kuljemme ympyrää, ja ympyrät leikkaavat toisensa piirejä. Niin sitten tietenkin joudumme kaksi kertaa leikkaamaan saman piirin.
Monia vuosia sitten olin auttamassa kuljetusalan yrittäjää hänen ostaessaan kahta uutta kuorma-autoa, mersua, Saksasta. Säästäähän siinä tosi pitkän pennin, kun ostaa kuorma-auton suoraan tehtaalta Saksasta. Ei nämä edes minulle ainoat kuorma-autot ole, mutta olivatpahan ensimmäiset.
Kaikki meni muuten oikein hyvin, mutta Suomen ja Saksan osamaksulaki eivät ole yhteneväisiä ja siitä aiheutui iso soppa. Autot olivat valmiita haettavaksi tehtaalta Wörthistä, laivapaikat varattu, pääsiäinen tulossa. Kiire saada autot ulos tehtaalta. Viimein yöllä ja kiireellä muistan tehteeni käännöksen Nordea rahoituksen juristille. Loppujen lopuksi asian ratkaisi asiakkaan eduksi Daimlerin ylin myyntipäällikkö Berliinistä.
Riitta Uosukainen sanoi minulle vuosia sitten: "Aina on mentävä suurimman johtajan puheille." Miten totta!
Eikä Daimler ole mikään pikkupulju. Kuorma-autotehdas on pienen kaupungin kokoinen, siellä on 8.700 työntekijää, autoja tehtään vuodessa jotain 100.000, tehtaalla on pinta-alaa kaksi miljoonaa neliömetriä. Varaosaosasto, jonne saimme erikoisluvalla ajaa sisään sillä toisella uudella autolla hakemaan spoileria, oli sekin pienen kylän kokoinen. Kaksi vuotta sitten tehtaalla vietettiin tehtaan 50-vuotisjuhlia. Tehtaaseen voi muuten myös käydä tutustumassa, mutta kierrokselle pitää ilmoittautua etukäteen.
Asiakas oli tyytyväinen, kaikki hyvin. Sitten hän rakennutti autoihinsa puutavaran kuljetukseen sopivat kuormatilat ja -laitteet. Kuten monet entiset asiakkaani, tämäkin piti vuosien varrella yhteyttä silloin tällöin, mikä aina tuntuu yhtä mukavalta. Myöhemmin kuulin auton vaiheista, minne se oli mennyt ja mitä tapahtunut ja että auto oli myyty eteenpäin...
Nyt sitten asun Kalajoella ja kannatusyhdistyksen jäsenenä rakennamme Hiekkasärkille tsasounaa. Puuta on saatu lahjoituksina ja ne pitkät tukit piti jotenkin saada tsasounan tontille Matkailutien varteen. Kyselin paikkakakunnan tukinkuljettajia. Ja kas, löytyi... toinen näistä silloisista autoista. Varsin vanha se nyt jo on, puolisen miljoonaa kilometriä, mutta hyvin on palvellut...
Ja tukit ovat nyt tontilla!
Asiat nivoituvat toisiinsa. Usein ihmiset kohtaavat toisensa kahdesti elämässä, ja sitä kutsutaan sattumaksi. Tyttäreni sanoi, että hänen mielestään me kuljemme ympyrää, ja ympyrät leikkaavat toisensa piirejä. Niin sitten tietenkin joudumme kaksi kertaa leikkaamaan saman piirin.
Monia vuosia sitten olin auttamassa kuljetusalan yrittäjää hänen ostaessaan kahta uutta kuorma-autoa, mersua, Saksasta. Säästäähän siinä tosi pitkän pennin, kun ostaa kuorma-auton suoraan tehtaalta Saksasta. Ei nämä edes minulle ainoat kuorma-autot ole, mutta olivatpahan ensimmäiset.
Kaikki meni muuten oikein hyvin, mutta Suomen ja Saksan osamaksulaki eivät ole yhteneväisiä ja siitä aiheutui iso soppa. Autot olivat valmiita haettavaksi tehtaalta Wörthistä, laivapaikat varattu, pääsiäinen tulossa. Kiire saada autot ulos tehtaalta. Viimein yöllä ja kiireellä muistan tehteeni käännöksen Nordea rahoituksen juristille. Loppujen lopuksi asian ratkaisi asiakkaan eduksi Daimlerin ylin myyntipäällikkö Berliinistä.
Riitta Uosukainen sanoi minulle vuosia sitten: "Aina on mentävä suurimman johtajan puheille." Miten totta!
Eikä Daimler ole mikään pikkupulju. Kuorma-autotehdas on pienen kaupungin kokoinen, siellä on 8.700 työntekijää, autoja tehtään vuodessa jotain 100.000, tehtaalla on pinta-alaa kaksi miljoonaa neliömetriä. Varaosaosasto, jonne saimme erikoisluvalla ajaa sisään sillä toisella uudella autolla hakemaan spoileria, oli sekin pienen kylän kokoinen. Kaksi vuotta sitten tehtaalla vietettiin tehtaan 50-vuotisjuhlia. Tehtaaseen voi muuten myös käydä tutustumassa, mutta kierrokselle pitää ilmoittautua etukäteen.
Asiakas oli tyytyväinen, kaikki hyvin. Sitten hän rakennutti autoihinsa puutavaran kuljetukseen sopivat kuormatilat ja -laitteet. Kuten monet entiset asiakkaani, tämäkin piti vuosien varrella yhteyttä silloin tällöin, mikä aina tuntuu yhtä mukavalta. Myöhemmin kuulin auton vaiheista, minne se oli mennyt ja mitä tapahtunut ja että auto oli myyty eteenpäin...
Nyt sitten asun Kalajoella ja kannatusyhdistyksen jäsenenä rakennamme Hiekkasärkille tsasounaa. Puuta on saatu lahjoituksina ja ne pitkät tukit piti jotenkin saada tsasounan tontille Matkailutien varteen. Kyselin paikkakakunnan tukinkuljettajia. Ja kas, löytyi... toinen näistä silloisista autoista. Varsin vanha se nyt jo on, puolisen miljoonaa kilometriä, mutta hyvin on palvellut...
Ja tukit ovat nyt tontilla!
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Vieraita kieliä oppimassa
Oi aikoja... oli aika, jolloin minä, nuori tyttö 60-luvulla, laskin Lappeenrannassa kaupungilla käydessäni, miten monta ulkomaalaista olin nähnyt. Saksalaisia oli joitakin, muita en tunnusta nähneeni. Ruotsalaiset ja venäläiset liikkuivat tuolloin ryhmissä ja omilla busseillaan. Neuvostoliitosta ei hevillä päässyt ulos, eikä kenenkään kanssa saanut jäädä jutustelemaan. Eikä kukaan osannut venäjääkään Suomessa. Eikä osaa juuri vieläkään! Ruotsista katsoen taas Itä-Suomi on perin kaukana, ei sinne eksy, etenkään kun Ruotsi on maisemaltaan samanlainen kuin Suomikin. Saksalaisia tuli kyllä, niitä jotka hakivat eksoottisia kokemuksia.
Saksa oli tuollon pakollinen kieli koulussa. Ensimmäinen vieras kieli oli ruotsi, mutta en tänäkään päivänä käsitä, miksi sitä opiskeltiin. Minulla oli onneksi aivan valloittava opettaja, ja meillä oli tunneilla kivaa, ja siinähän sitten opiskeltiin samalla kun tehtiin vaikka mitä... En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan ruotsia Itä-Suomessa, en ole sitä Suomessa tarvinnut, enkä ole sitä koskaan Ruotsissakaan tarvinnut, vaikka minulla onkin ollut ruotsalaisia asiakkaita. Sain kyllä täydet pisteet koulussa, kyse ei siis ollut siitä, että olisin ollut huono oppilas, kuten olin urheilussa, käsitöissä, kotitaloudessa, kemiassa ja fysiikassa. Koulutiedoilla pystyn tänään lukemaan minkä hyvänsä ruotsinkielisen tekstin tai ymmärtämään puhetta – mutta tarvinnut en tätä tietoa ole vielä koskaan.
Englanti tuli sitten toisena kielenä. Se ei ollut mielestäni mitenkään vaikeaa. En kuitenkaan saanut hyviä numeroita ylioppilasvuotenani. Suivaannuin siitä niin, että päätin osata suulliseen englannin ylioppilaskokeeseen kaiken, ja opettelin koko kieliopin sanasta sanaan ulkoa. Tänään sanoisin, että sisua oli! En tietenkään saanut numeroani parannetuksi, mutta kyllä siitä ulkoa opettelemisesta totisesti on elämässä hyötyä ollut! Myöhemmin olen evästänyt omia oppilaitani opettelemaan vieraan kielen mallilauseita ulkoa. Saman asian ajavat myös laulujen sanat.
Kolmas kieleni oli sitten saksa. Se pakollinen. Siitä en pitänyt ollenkaan, mutta vaikeaakaan se ei minulle ollut. Saksa ei ollut enää muotia, kuten ei ole yhä vieläkään. Ja päätin: "Tätä en tarvitse koskaan." Vaan kuinkas sitten kävikään. Muutin Saksaan ja elätin itseni osaamalla saksaa.
Se neljäs vieras kieleni on ranska, joka myös osaltaan on auttanut toimeentuloa saamaan. En osannut kuvitella, että joku koskaan tarvitsisi sellaista suomalaista, joka puhuu saksaa ja ranskaa, mutta kappas vaan, sekin luulo osoittautui vääräksi. Ensimmäinen tulkkikeikka Ranskaan hirvitti kyllä, etenkin kun sanakirja unohtui kotiin, mutta siellä Ranskassa töissä se tulkattava suomalainen on tänäkin päivänä... Ranskan opiskelua koulussa avitti suuresti se, että koko luokkani oli ihastunut opettajaamme, joka oli samalla luokanopettaja. Yhä tänäänkin olen sitä mieltä, että hän on varsin valloittava mieshenkilö. :-)
Nyt niitä ulkomaalaisia on tuttavapiirissäni enemmän kuin suomalaisia. Nykyinen työni maahanmuuttaja-asiamiehenä vielä lisäksi vahvistaa olotilaani ulkomaalaisten keskuudessa. Pieni työrupeama Venäjällä ja monet Venäjän kontaktit ja tutut ovat myös auttaneet itse ymmärtämään venäläistä mentaliteettia, joka ei ole juuri missään kohdin sitä, mitä suomalaiset yleensä luulevat. Tässä en puhu Putinista enkä politiikasta, joka venäläisten itsensä mielestä "tapahtuu tuolla jossain sillä aikaa kun me hoidamme itse omat asiamme".
Suomalaisten kummallista suhtautumista sekä saksalaisiin että venäläisiin varjostaa mielestäni edelleenkin viimeinen sota. Saksalaiset ovat lisäksi äärimmäisen ahkeraa väkeä, ja venäläiset perhekeskeisiä, poiketen jotakuinkin täysin suomalaisista... ei ihme, että ei tykätä. Ei todellakaan tarvita kummoista miestä arvostelemaan toisen tekemisiä. Yleensä arvostellaan silloin, kun pelätään jotain, ja kuvitellaan sillä toisella olevan jotain, mitä itsellä ei ole. Ja kun ei tiedetä, pelätään, ja aletaan haukkua ja sitten sortaa. Tähän ei auta edes raha, jota venäläiset ja saksalaiset pilvin pimein Suomeen tuovat.
Vanha äitini kieltäytyy käymästä sellaisessa kaupassa, jossa myyjä on ulkomaalainen. "Mutakuonot vievät meidän työpaikkamme!" Vaan missä on määrätty, mikä on absoluuttinen työpaikkojen määrä? Miten on mahdollista, että Saksa, joka on pinta-alaltaan suurinpiirtein samankokoinen kuin Suomi, pystyy työllistämään noin viisitoistakertaisen väestön, ja vähemmillä luonnonvaroilla kuin Suomi? Kun on yksi, joka tekee työtä ja saa palkkaa, hän maksaa veroja, joilla maksetaan Suomen asioita, siis terveydenhoito, virkamiesten palkat, jne., ja lopulla rahalla hän asuu, ostaa itselleen ja perheelleen ruokaa ja palveluja, jotka puolestaan työllistävät muita ihmisiä.
Kuva: http://www.vapaasana.com/24-06-maahanmuuttosuomi.htm
Nykyiset asiakkaani, ne mutakuonot, ovat kaikki tyynni hyvin ahkeria, kohteliaita, iloisia ihmisiä. Ja tekevät osin töitä, joita suomalaiset eivät halua tehdä. Ottakaa hyvät maanmiehet ja -naiset heistä oppia! Kuvaavaa on yhden suomalaista koulua käyvän oppilaani kommentti siitä, mistä Suomen suuri nuorisotyöttömyys johtuu. "Nuoret ovat laiskoja. Kyllä työtä sille löytyy, joka vain viitsii työtä tehdä."
Saksa oli tuollon pakollinen kieli koulussa. Ensimmäinen vieras kieli oli ruotsi, mutta en tänäkään päivänä käsitä, miksi sitä opiskeltiin. Minulla oli onneksi aivan valloittava opettaja, ja meillä oli tunneilla kivaa, ja siinähän sitten opiskeltiin samalla kun tehtiin vaikka mitä... En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan ruotsia Itä-Suomessa, en ole sitä Suomessa tarvinnut, enkä ole sitä koskaan Ruotsissakaan tarvinnut, vaikka minulla onkin ollut ruotsalaisia asiakkaita. Sain kyllä täydet pisteet koulussa, kyse ei siis ollut siitä, että olisin ollut huono oppilas, kuten olin urheilussa, käsitöissä, kotitaloudessa, kemiassa ja fysiikassa. Koulutiedoilla pystyn tänään lukemaan minkä hyvänsä ruotsinkielisen tekstin tai ymmärtämään puhetta – mutta tarvinnut en tätä tietoa ole vielä koskaan.
Englanti tuli sitten toisena kielenä. Se ei ollut mielestäni mitenkään vaikeaa. En kuitenkaan saanut hyviä numeroita ylioppilasvuotenani. Suivaannuin siitä niin, että päätin osata suulliseen englannin ylioppilaskokeeseen kaiken, ja opettelin koko kieliopin sanasta sanaan ulkoa. Tänään sanoisin, että sisua oli! En tietenkään saanut numeroani parannetuksi, mutta kyllä siitä ulkoa opettelemisesta totisesti on elämässä hyötyä ollut! Myöhemmin olen evästänyt omia oppilaitani opettelemaan vieraan kielen mallilauseita ulkoa. Saman asian ajavat myös laulujen sanat.
Kolmas kieleni oli sitten saksa. Se pakollinen. Siitä en pitänyt ollenkaan, mutta vaikeaakaan se ei minulle ollut. Saksa ei ollut enää muotia, kuten ei ole yhä vieläkään. Ja päätin: "Tätä en tarvitse koskaan." Vaan kuinkas sitten kävikään. Muutin Saksaan ja elätin itseni osaamalla saksaa.
Se neljäs vieras kieleni on ranska, joka myös osaltaan on auttanut toimeentuloa saamaan. En osannut kuvitella, että joku koskaan tarvitsisi sellaista suomalaista, joka puhuu saksaa ja ranskaa, mutta kappas vaan, sekin luulo osoittautui vääräksi. Ensimmäinen tulkkikeikka Ranskaan hirvitti kyllä, etenkin kun sanakirja unohtui kotiin, mutta siellä Ranskassa töissä se tulkattava suomalainen on tänäkin päivänä... Ranskan opiskelua koulussa avitti suuresti se, että koko luokkani oli ihastunut opettajaamme, joka oli samalla luokanopettaja. Yhä tänäänkin olen sitä mieltä, että hän on varsin valloittava mieshenkilö. :-)
Nyt niitä ulkomaalaisia on tuttavapiirissäni enemmän kuin suomalaisia. Nykyinen työni maahanmuuttaja-asiamiehenä vielä lisäksi vahvistaa olotilaani ulkomaalaisten keskuudessa. Pieni työrupeama Venäjällä ja monet Venäjän kontaktit ja tutut ovat myös auttaneet itse ymmärtämään venäläistä mentaliteettia, joka ei ole juuri missään kohdin sitä, mitä suomalaiset yleensä luulevat. Tässä en puhu Putinista enkä politiikasta, joka venäläisten itsensä mielestä "tapahtuu tuolla jossain sillä aikaa kun me hoidamme itse omat asiamme".
Suomalaisten kummallista suhtautumista sekä saksalaisiin että venäläisiin varjostaa mielestäni edelleenkin viimeinen sota. Saksalaiset ovat lisäksi äärimmäisen ahkeraa väkeä, ja venäläiset perhekeskeisiä, poiketen jotakuinkin täysin suomalaisista... ei ihme, että ei tykätä. Ei todellakaan tarvita kummoista miestä arvostelemaan toisen tekemisiä. Yleensä arvostellaan silloin, kun pelätään jotain, ja kuvitellaan sillä toisella olevan jotain, mitä itsellä ei ole. Ja kun ei tiedetä, pelätään, ja aletaan haukkua ja sitten sortaa. Tähän ei auta edes raha, jota venäläiset ja saksalaiset pilvin pimein Suomeen tuovat.
Vanha äitini kieltäytyy käymästä sellaisessa kaupassa, jossa myyjä on ulkomaalainen. "Mutakuonot vievät meidän työpaikkamme!" Vaan missä on määrätty, mikä on absoluuttinen työpaikkojen määrä? Miten on mahdollista, että Saksa, joka on pinta-alaltaan suurinpiirtein samankokoinen kuin Suomi, pystyy työllistämään noin viisitoistakertaisen väestön, ja vähemmillä luonnonvaroilla kuin Suomi? Kun on yksi, joka tekee työtä ja saa palkkaa, hän maksaa veroja, joilla maksetaan Suomen asioita, siis terveydenhoito, virkamiesten palkat, jne., ja lopulla rahalla hän asuu, ostaa itselleen ja perheelleen ruokaa ja palveluja, jotka puolestaan työllistävät muita ihmisiä.
Kuva: http://www.vapaasana.com/24-06-maahanmuuttosuomi.htm
Nykyiset asiakkaani, ne mutakuonot, ovat kaikki tyynni hyvin ahkeria, kohteliaita, iloisia ihmisiä. Ja tekevät osin töitä, joita suomalaiset eivät halua tehdä. Ottakaa hyvät maanmiehet ja -naiset heistä oppia! Kuvaavaa on yhden suomalaista koulua käyvän oppilaani kommentti siitä, mistä Suomen suuri nuorisotyöttömyys johtuu. "Nuoret ovat laiskoja. Kyllä työtä sille löytyy, joka vain viitsii työtä tehdä."
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Huone kylmä, peitto lämmin
Lapsena Suomessa meillä oli makuuhuonessa pyöreä korkea uuni, ja se lämmitettiin aina illalla. Peittona tavallinen vanutäkki. Illalla oli lämmin, aamulla kylmä. Keskuslämmityshuoneissa myöhemmin ei toki sielläkään ollut illalla nukkumaan mennessä kylmä. Nyt Suomessa meillä on taas makuuhuoneessa pyöreä korkea uuni, illalla ihana tuli uunissa ja lämmin, vaikka ulkona paukkuisi mikä hyvänsä pakkanen. Ach onnea...
Vaan kun Saksaan menin, kauhistuin. Ihmiset nukkuvat paksujen möykynnäköisten ja -kokoisten untuvapeittojensa alla ja huoneenlämpö lähenteli mielestäni pakkasta. Saksassa ei suinkaan ole aina lämmin, vaan talvella kylmää ja kosteaa, riippuen tietenkin myös asuinpaikasta. Sanoinkin aluksi, että Saksassa on vain kaksi vuodenaikaa: kesä ja sadeaika - mutta saksalaiset eivät tykänneet... tämä oli tieten Reinin laaksossa, Karlsruhessa, jossa on kesällä painostavan kuumaa ja kosteaa ja talvella hyisen kylmää, sateista ja siis kosteaa.
Tietenkin sitten ikkunaa piti tuuletuksen vuoksi pitää auki. Ja nukkumaan mennessä huone on hyinen. Suositus onkin, että huoneet tuuletetaan kolme kertaa vuorokaudessa. En ole vielä nähnyt yhtään taloa, jossa olisi koneellinen tuuletus, mutta niitä kuulemma on. Lisäksi on tavallista, että nukutaan talvellakin ikkunat auki. Se on saksalaisten mielestä terveellistä, saa raitista ilmaa. Lämpötila huonessa laskee siis jonnekin kymmeneen asteeseen. Ja kun ei ole lämpöäkään, pitää tuulettaa kosteus ulos... ei kun siis raitis ilma sisään.
Lämpimänä pysytään höyhenpeiton alla. Se on iso muhkura eikä paina mitään. Tyyny on samanlainen iso 90x90 sentin muhkura, jonne pää hautautuu eikä saa riittävää tukea, joten minulla oli aluksi jatkuva päänsärky, kunnes älysin ostaa Ikealta, joka siihen aikaan kotiutui Saksaan, "tavallisen" tyynyn. Kaupasta ei tietenkään saa sopivankokoisia tyynyliinojakaan, vaan nekin ovat hehtaarin kokoisia ja tyyny hukkuu niihin liinoihin. Pussilakanoita taas oli jo ennen kuin ne tunnettiin Suomessa.
Höyhenpeitto on todellakin lämmin. Sen alla tulee hiki, on sitten huone miten kylmä hyvänsä. Höyhenet ovat hanhen takki. Ilma nimittäin johtaa lämpöä huonosti, ja monenmonet kerrokset pitävät lämmön sisällä, mutta laskevat kosteuden ulos. Höyhenpeiton alla ei todellakaan palele.
Miten sitten ratkaista suomalaisen ja saksalaisen keskinäinen ongelma, jos he haluavat nukkua samassa huoneessa? Yllätys yllätys: heillä huone onkin lämmin... (tehdyn tutkimuksen tuloksen mukaan!)
Runkopatjoja ei myydä muualla kuin Ikeassa, eli sekä runkopatja että sijauspatka on Saksassa käytännössä tuntematon käsite. Ja sijauspatja on on runkopatjan varuste, sillä ei runkopatjan ympäri voi lakanaa kääriä. Sängyssä on tavallisesti joustava sälepohja, jonka sekä ylä- että alapäätä voi nostaa. Sängyissä ei ole kovalevypohjaa. Sälepohjan päällä on paksu joko jousi- tai vaahtomuovipatja. Sängyt ovat myös leveämpiä kuin tavalliset sängyt Suomessa, eli 90 senttiä tai metriä leveitä per nukkuja. Kahden patjan sänky on siis 1,80 tai 2 metriä leveä. Toki on näitä puolileveitä, yhden hengen luksusvuoteita...
Suomessa pikkulapset nukkuvat pakkasessakin ulkona. Saksalaiset pitävät sitä rääkkäyksenä. Suomalaisilla lapsilla on huomattavan usein hengitysteiden sairauksia. Toisaalta terveydenhuolto toimii Saksassa nopeammin ja paremmin... Nämä huomiot eivät perustu mihinkään tutkimuksiin, vaan omiin havaintoihin.
torstai 8. maaliskuuta 2012
Ei sitä koskaan tiedä kenet sitä tapaa
Olin rakennusmessuilla toimeksiantajieni messuemäntänä päivänä muutamana Saksassa. Monetkin kerrat. Tuo taisi olla vuonna 2006. Olihan siellä koko pitkät päivät hyörinää, eikä tauoille oikein jäänyt aikaa. Osaston verhon takana kasautuivat tavarapinot ja muut romppeet, eikä siinä ehditty kahvikuppeja tiskailemaan. Ihan itse maatalousministerikin tuli nimenomaan meitä tervehtimään (kuva alla).
Tulipa osastolle myös vanhempi mieshenkilö. Pitkä maata laahaava ulsteri, poskessa laastari, ulsterissa tahra, käsissä painavat esitepussit. Yksi toimeksiantajistani kävi pikapikaa kuiskaamassa, että pitäisin tästä miehestä oikein hyvää huolta, sillä hänellä itsellään on toinen neuvottelu kesken, hän tulisi mitä pikimmin.
Voi taivahan… tuosta miehestä huolta! Mutta tottelevaisena ja toimeksiantajani korrektin luonteen tuntien tein mitä käskettiin. Tarjosin tuolia ja etsiskelin juotavaa. Kolaa löytyi, muttei puhdasta juoma-astiaa. Mies kuittasi tarjouksen nauraen, että kyllä hänelle mikä hyvänsä kelpaa, korkkasi kolapullon ja kaatoi käytettyyn mukiin. Kerron työstäni ja EU-hankkeestamme. Jutella osaan kyllä kenen kanssa hyvänsä, tarpeen tullen niitä näitä ja pari vitsiäkin osaan kertoa.
Tuli sitten toimeksiantajani ja pelasti minut. Ja minä ajattelin, että hullua touhua tämä messuilu, mahtaako tuo mies mitään ostaa, kunhan hamppuilee ja vie meidän aikaa.
Illalla kämpille kävellessämme toimeksiantajani sitten kysyi, ajattelinko samalla tavalla kuin hänen vaimonsa, kun näki tuon miehen ensi kerran: kaheli, hullu, pultsari varmaan. Sanoin, että kyllä, totisesti… silloin hän kertoi, että kyseessä on yksi Hampurin rikkaimpia miehiä!
Tapasin tämän tuolloin hampparin näköisen miehen sitten myöhemmin monen monta kertaa. Myös muissa vaatteissa. Osoittautui varsin älykkääksi, varakkaaksi ja yllätyksekseni filosofiseksi ja oikein mukavaksi. Varallisuudella ja ylimielisyydellä ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään. Hänelle ei menestys ollut kihahtanut päähän.
Mitä tästä opimme? Mitään ei pidä arvostella ulkonäön perusteella.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Ensimmäinen tilaisuus
Englanninkieliseltä maahanmuuttajafoorumilta poimittua.
http://immigrantnetworks.ca/post/the-first-opportunity
Kuva: http://www.varbak.com/bild/bilder-w%C3%BCtender-stier
Nuori mies halusi mennä naimisiin maanviljelijän kauniin tyttären kanssa. Hän meni maanviljelijän luo kysyäkseen lupaa.
Maanviljellijä katsoi häntä ja sanoi: “Poikani, mene pellon laitaan navetan luo. Lasken irti kolme sonnia, yhden kerrallaan. Jos saat kiinni yhden sonnin hännästä, saat mennä naimisiin tyttäreni kanssa.”
Nuori mies meni navetan viereen odottamaan ensimmäistä sonnia.
Navetan ovi avautui ja ulos ryntäsi iso, kiukkuisin sonni mitä nuori mies oli ikinä nähnyt. Hän päätti, että seuraava sonni voisi olla parempi valinta, ja niin hän meni syrjään ja antoi tämän sonnin juosta takaportista pellolle.
Kuva: http://www.varbak.com/bild/bilder-w%C3%BCtender-stier
Navetan ovi avautui uudestaan. Ikinä nuori mies ei ollut nähnyt mitään niin suurta ja voimakasta koko elämänsä aikana. Sonni kuopi maata, mylvi, kuolasi ja katseli nuorta miestä. Olipa seuraava sonni mitä hyvänsä, tätä hän ei ottaisi. Hän säntäsi syrjään ja antoi tämänkin sonnin juosta takaportista ulos pellolle.
Navetan ovi avautui kolmannen kerran. Hymy nousi nuoren miehen kasvoille. Tämä sonni oli heikko ja pelokas ja pienin sonni mitä nuori mies oli ikinä nähnyt. Tämä se on! Kun sonni juoksi ulos, mies asettui sopivasti ottamaan hännästä kiinni ja hyppäsi juuri oikeaan aikaan sonnin luo… mutta sillä ei ollut häntää!
Elämä on täynnä tilaisuuksia. Joitakin on helppo käyttää, joitakin vaikea. Mutta kun ne tilanteet ovat menneet – usein odottaessamme parempia – ne eivät ehkä koskaan enää palaa.
Tartu siis aina ensimmäiseen tilaisuuteen.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Hyviä neuvoja tarvitaan?
Miksiköhän kaikenlaisiksi neuvojiksi, vaikkapa kehitysyhtiöihin, päätyvät juuri ne, joilla kyllä on muodollinen pätevyys, mutta ei minkäänlaista kokemusta?
Olipa kerran lammaspaimen, joka paimensi lampaitaan yksinäisellä seudulla. Äkkiä suuren pölypilven saattamana jostain ilmestyi Cherokee-maasturi ja pysähtyi suoraan lammaspaimenen eteen. Maasturin kuljettaja, nuori Brioni-pukuun, Cerutti-kenkiin, Ray-Ban-aurinkolaseihin ja YSL-solmioon pukeutunut mies nousi autosta ja kysyi: ”Jos arvaan, miten monta lammasta sinulla on, saanko sitten niistä yhden?”
Paimen katsoi nuorta miestä, sitten rauhallisesti ruohoa syöviä lampaitaan ja sanoi vain: ”Sopii”.
Nuori mies pysäköi maasturinsa, yhdisti läppärinsä kännykkäänsä, meni verkossa NASA:n sivustolle, skannasi GPS-satellittinavigaattorin avulla seudun, avasi tietokannan ja 60 excel-taulukkoa lukuisine kaavoineen. Lopuksi hän tulosti 150-sivuisen tiedoston minitulostimellaan, kääntyi paimenen puoleen ja sanoi: ”Sinulla on täällä tarkasti 1586 lammasta.”
Paimen sanoi ihmetellen: ”Aivan oikein, ota niistä yksi.”
Nuori mies ottaa yhden lampaan ja nostaa sen maasturiinsa. Paimen katso häntä ja sanoo: ”Jos arvaan ammattisi, annatko sen lampaan sitten takaisin?”
Nuori mies vastaa: ”Kyllä, miksipä ei.”
Paimen: ”Sinä olet yritysneuvoja”.
”Hyvänen aika, se on oikein, mistä sinä sen voit tietää?” kysyi nuori mies.
”Sehän on helppoa”, sanoi paimen. ”Ensinnäkin tulet tänne, vaikka kukaan ei kutsunut. Toiseksi haluat lampaan palkaksi siitä, että sanot minulle jotain mitä jo tiedän, ja kolmanneksi et tiedä yhtään mitään siitä, mitä minä teen, sillä sinähän otit palkaksesi koirani.”
Olipa kerran lammaspaimen, joka paimensi lampaitaan yksinäisellä seudulla. Äkkiä suuren pölypilven saattamana jostain ilmestyi Cherokee-maasturi ja pysähtyi suoraan lammaspaimenen eteen. Maasturin kuljettaja, nuori Brioni-pukuun, Cerutti-kenkiin, Ray-Ban-aurinkolaseihin ja YSL-solmioon pukeutunut mies nousi autosta ja kysyi: ”Jos arvaan, miten monta lammasta sinulla on, saanko sitten niistä yhden?”
Paimen katsoi nuorta miestä, sitten rauhallisesti ruohoa syöviä lampaitaan ja sanoi vain: ”Sopii”.
Nuori mies pysäköi maasturinsa, yhdisti läppärinsä kännykkäänsä, meni verkossa NASA:n sivustolle, skannasi GPS-satellittinavigaattorin avulla seudun, avasi tietokannan ja 60 excel-taulukkoa lukuisine kaavoineen. Lopuksi hän tulosti 150-sivuisen tiedoston minitulostimellaan, kääntyi paimenen puoleen ja sanoi: ”Sinulla on täällä tarkasti 1586 lammasta.”
Paimen sanoi ihmetellen: ”Aivan oikein, ota niistä yksi.”
Nuori mies ottaa yhden lampaan ja nostaa sen maasturiinsa. Paimen katso häntä ja sanoo: ”Jos arvaan ammattisi, annatko sen lampaan sitten takaisin?”
Nuori mies vastaa: ”Kyllä, miksipä ei.”
Paimen: ”Sinä olet yritysneuvoja”.
”Hyvänen aika, se on oikein, mistä sinä sen voit tietää?” kysyi nuori mies.
”Sehän on helppoa”, sanoi paimen. ”Ensinnäkin tulet tänne, vaikka kukaan ei kutsunut. Toiseksi haluat lampaan palkaksi siitä, että sanot minulle jotain mitä jo tiedän, ja kolmanneksi et tiedä yhtään mitään siitä, mitä minä teen, sillä sinähän otit palkaksesi koirani.”
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Kansallisaate ja rasismi
Loogista, että jokaisella kansalla on oma identiteettinsä, oma kielensä, oma lippunsa, oma kansallislaulunsa... Vai onko se loogista ollenkaan?
Johann Gottfried von Herder (1744-1803) otti nationalismi-termin yleiseen käyttöön 1770-luvulla. Hänen näkemyksensä loivat tosin perustan nationalismille pikemminkin kulttuurisena ohjenuorana kuin poliittisena oppina. (Wikipedia)
”Kaikkea se saksalainen keksii!” Ovatko saksalaisen filosofin Herderin ajatukset nationalismin alku ja juuri, en tiedä. Sanotaan, että ovat. Sanotaan myös toisaalta, että nationalismi on valtaapitävien keino pitää kansa hiljaisena.
Jos saksalaiset eivät olisi keksineet kansallisaatetta, niin olisikohan maailman säästynyt sodilta...? Vai päinvastoin? Siteeraan alla osia kahden kirjoittajan teksteistä.
........................................................................
Suomen kansa ei ole mikään yhtenäinen genealoginen kokonaisuus, vaan niin kuin muutkin kansat, alueellinen kokonaisuus; Suomeen on muutettu ja Suomesta on muutettu. Suomalaisilla on sukulaisia moniaalla, ajateltiinpa muinaishämärää tai viime aikojen muuttoliikkeitä sekä maahan että maasta. Verenperintö ja suomen kielen semantiikka pääosin ja sanastokin suureksi osaksi on germaanis-itämerellistä, suomen kielen struktuurin pääosa itämetsäistä. Mutta kansan olemukseen ei vaikuta vain rotu ja verenperintö, vaan olennaisesti kulttuuri, laki, uskonto ja tavat. Kristinuskosta ja kahvinjuonnista on tullut suomalaisuuden perusmääreitä, vaikka toinen on välimerellistä, toinen taas eteläamerikkalaista perua, ja kummatkin saksalaisten meille jalostamia – edellinen Lutherin, jälkimmäinen Pauligin!
Matti Klinge, Suomi-myytti
Suomi – Maa, kansa, kulttuurit, toim. Markku Löytönen ja Laura Kolbe, SKS, 1999
.....................................................
Miten meistä siis tuli suomalaisia? Kansallisaate on, hassua kyllä, maailman kansainvälisin poliittinen aate, joka on levinnyt laajemmalle kuin mikään muu poliittinen aate. Emme olisi suomalaisia, ellei nationalismi olisi eksynyt myös tänne.
Suomalaisuus on hyvin samanlaista kuin puolalaisuus, saksalaisuus, italialaisuus tai skotlantilaisuus.
Euroopassa syntyi 1800-luvulla imperialististen valtioiden hajotessa kansallisuuksia, jotka kehittivät itsellensä nopeassa tahdissa kansallisen kulttuurin hyvin samanlaisista aineksista.
Maasta toiseen keksittiin toisiaan muistuttavat kansallislaulut, kansallispuvut, liput ja vaakunat ja kansallismaisemat. Kansallisia mytologioita etsittiin ja kirjoitettiin kansalliseksi runoudeksi ja kirjallisuudeksi. Kansallissäveltäjät ja -taiteilijat innoittuivat kansasta ja luonnosta. 1900-luvulla olympialaiset levittivät ajatuksen kansallisesta urheilusta.
Kansallisaatteen toi maahan usein jotakin maailmankieltä hallinnut kaksikielinen eliitti. Suomalaisuuden toi Suomeen ruotsinkielinen sivistyneistö, jonka suomen kielen taito oli usein olematon tai auttava.
Mitä nyt sitten tapahtuu? Rasismin idea on väittää, että suomalaisuus on jotakin aina täällä ollutta ja ainutlaatuista. Tämä on vähän kuin soittaisi kuolinkelloja kulttuurille. Kansallisaatteen suurin uhka on se, että se jäykistyy ja muuttuu suljetuksi kulttuuriksi, jossa kaikkien pitää elää ja ajatella samalla tavoin eikä mikään muuttua saa.
Kansallisaatteen menestyksen salaisuus on se, että se on ollut hyvin joustava. Kansallinen tarina voidaan kertoa monella tavalla. 1800- ja 1900-luvuilla kansallisaate toimi teollistuvissa ja kaupungistuvissa yhteiskunnissa yhdistävänä aatteena, joka muun muassa perusteli laajan koulutuksen ja demokraattisuuden.
1900-luvulla suomalaisuudesta kerrottiin kuitenkin myös usein Lalli-versio: suomalaisuutta on ollut vieraiden torjuminen.
2010-luvulla tämä kansallinen tarina pitää luultavasti päivittää. Lalli jää legendaksi. Tilalle voisi astua vaikka curling-teoria suomalaisuudesta: kertomus siitä, kuinka suomalaiset ovat poikkeuksellisen nopeita ja kyvykkäitä omaksumaan uusia ajatuksia, ja silottavat tietä niille niin, että niistä saadaan kaikki hyöty irti.
Kansallisia ominaisuuksiamme voisivat olla avarakatseisuus, uteliaisuus, suurpiirteisyys ja suvaitsevaisuus. Sellaisiahan suomalaiset ovat olleet kautta aikojen. Kansainväliset ideat on omaksuttu ja omittu nopeasti. Esimerkkejä: kristinusko, demokratia, teollistuminen ja tietoteollistuminen, kapitalismi ja sosialismi, kumi, traktorit, missikisat, pitkän matkan juoksu, tango, farmarihousut, katetut ostoskeskukset ja joulupukki.
Ja onhan meillä myös omaa ideatuotantoa. Ilman mämmiä, AIV:tä ja mäntysuopaa maailma olisi tietenkin kulttuurisesti paljon köyhempi.
Teksti Anu Kantola
Kirjoittaja on viestinnän tutkija.
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/eri-mielta/rasismi-soittaa-kuolinkelloja-kulttuurille
Johann Gottfried von Herder (1744-1803) otti nationalismi-termin yleiseen käyttöön 1770-luvulla. Hänen näkemyksensä loivat tosin perustan nationalismille pikemminkin kulttuurisena ohjenuorana kuin poliittisena oppina. (Wikipedia)
”Kaikkea se saksalainen keksii!” Ovatko saksalaisen filosofin Herderin ajatukset nationalismin alku ja juuri, en tiedä. Sanotaan, että ovat. Sanotaan myös toisaalta, että nationalismi on valtaapitävien keino pitää kansa hiljaisena.
Jos saksalaiset eivät olisi keksineet kansallisaatetta, niin olisikohan maailman säästynyt sodilta...? Vai päinvastoin? Siteeraan alla osia kahden kirjoittajan teksteistä.
........................................................................
Suomen kansa ei ole mikään yhtenäinen genealoginen kokonaisuus, vaan niin kuin muutkin kansat, alueellinen kokonaisuus; Suomeen on muutettu ja Suomesta on muutettu. Suomalaisilla on sukulaisia moniaalla, ajateltiinpa muinaishämärää tai viime aikojen muuttoliikkeitä sekä maahan että maasta. Verenperintö ja suomen kielen semantiikka pääosin ja sanastokin suureksi osaksi on germaanis-itämerellistä, suomen kielen struktuurin pääosa itämetsäistä. Mutta kansan olemukseen ei vaikuta vain rotu ja verenperintö, vaan olennaisesti kulttuuri, laki, uskonto ja tavat. Kristinuskosta ja kahvinjuonnista on tullut suomalaisuuden perusmääreitä, vaikka toinen on välimerellistä, toinen taas eteläamerikkalaista perua, ja kummatkin saksalaisten meille jalostamia – edellinen Lutherin, jälkimmäinen Pauligin!
Matti Klinge, Suomi-myytti
Suomi – Maa, kansa, kulttuurit, toim. Markku Löytönen ja Laura Kolbe, SKS, 1999
.....................................................
Miten meistä siis tuli suomalaisia? Kansallisaate on, hassua kyllä, maailman kansainvälisin poliittinen aate, joka on levinnyt laajemmalle kuin mikään muu poliittinen aate. Emme olisi suomalaisia, ellei nationalismi olisi eksynyt myös tänne.
Suomalaisuus on hyvin samanlaista kuin puolalaisuus, saksalaisuus, italialaisuus tai skotlantilaisuus.
Euroopassa syntyi 1800-luvulla imperialististen valtioiden hajotessa kansallisuuksia, jotka kehittivät itsellensä nopeassa tahdissa kansallisen kulttuurin hyvin samanlaisista aineksista.
Maasta toiseen keksittiin toisiaan muistuttavat kansallislaulut, kansallispuvut, liput ja vaakunat ja kansallismaisemat. Kansallisia mytologioita etsittiin ja kirjoitettiin kansalliseksi runoudeksi ja kirjallisuudeksi. Kansallissäveltäjät ja -taiteilijat innoittuivat kansasta ja luonnosta. 1900-luvulla olympialaiset levittivät ajatuksen kansallisesta urheilusta.
Kansallisaatteen toi maahan usein jotakin maailmankieltä hallinnut kaksikielinen eliitti. Suomalaisuuden toi Suomeen ruotsinkielinen sivistyneistö, jonka suomen kielen taito oli usein olematon tai auttava.
Mitä nyt sitten tapahtuu? Rasismin idea on väittää, että suomalaisuus on jotakin aina täällä ollutta ja ainutlaatuista. Tämä on vähän kuin soittaisi kuolinkelloja kulttuurille. Kansallisaatteen suurin uhka on se, että se jäykistyy ja muuttuu suljetuksi kulttuuriksi, jossa kaikkien pitää elää ja ajatella samalla tavoin eikä mikään muuttua saa.
Kansallisaatteen menestyksen salaisuus on se, että se on ollut hyvin joustava. Kansallinen tarina voidaan kertoa monella tavalla. 1800- ja 1900-luvuilla kansallisaate toimi teollistuvissa ja kaupungistuvissa yhteiskunnissa yhdistävänä aatteena, joka muun muassa perusteli laajan koulutuksen ja demokraattisuuden.
1900-luvulla suomalaisuudesta kerrottiin kuitenkin myös usein Lalli-versio: suomalaisuutta on ollut vieraiden torjuminen.
2010-luvulla tämä kansallinen tarina pitää luultavasti päivittää. Lalli jää legendaksi. Tilalle voisi astua vaikka curling-teoria suomalaisuudesta: kertomus siitä, kuinka suomalaiset ovat poikkeuksellisen nopeita ja kyvykkäitä omaksumaan uusia ajatuksia, ja silottavat tietä niille niin, että niistä saadaan kaikki hyöty irti.
Kansallisia ominaisuuksiamme voisivat olla avarakatseisuus, uteliaisuus, suurpiirteisyys ja suvaitsevaisuus. Sellaisiahan suomalaiset ovat olleet kautta aikojen. Kansainväliset ideat on omaksuttu ja omittu nopeasti. Esimerkkejä: kristinusko, demokratia, teollistuminen ja tietoteollistuminen, kapitalismi ja sosialismi, kumi, traktorit, missikisat, pitkän matkan juoksu, tango, farmarihousut, katetut ostoskeskukset ja joulupukki.
Ja onhan meillä myös omaa ideatuotantoa. Ilman mämmiä, AIV:tä ja mäntysuopaa maailma olisi tietenkin kulttuurisesti paljon köyhempi.
Teksti Anu Kantola
Kirjoittaja on viestinnän tutkija.
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/eri-mielta/rasismi-soittaa-kuolinkelloja-kulttuurille
lauantai 3. maaliskuuta 2012
Saksalaiset ja alkoholi
Kaikki mitä tapahtuu ei näy päällepäin.
Allaoleva artikkeli on ilmestynyt Focus online -lehdessä 2007. Tuskin kaikki ovat tällä välin juomisen lopettaneet.
.........................................
Jokainen saksalainen juo keskimäärin kymmenen litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Saksassa juodaan siis eniten alkoholia Euroopassa.
Nämä luvut ilmoitti DHS, Saksan riippuvuuskeskus, Mannheimista. "Saksa ottaa valitettavan tilaston korkeimman sijan", sanoi Jürgen Rehm, Dresdenin kliinisen psykologian ja psykoterapian laitoksen johtaja. Muita korkean kulutuksen maita ovat Tsekki, Unkari, Irlanti ja Luxemburg. "Nämä maat olivat viime vuosina huipulla vuorovuosina", sanoi Christa Merfert-Diete, DHS:n tiedottaja, kun hän keskusteli FOCUS Online-lehden kanssa.
Saksassa kuolee vuosittain 23.000 ihmistä, iältään 20-64, korkean alkoholikulutuksen seurauksena, sanoi Rehm vuoden 2007 asiantuntijakonferenssissa. Tiedemiehet ovat jo pitkään tienneet, että krooninen juominen lisää suun, nielun, kurkun, ruokatorven ja maksan syövän riskiä. "Uutta on, että näiden tunnettujen riskien lisäksi myös paksusuolen sekä rintarauhasen syövän riski nousee", sanoi Helmut Seitz, DHS:n tieteellisen neuvoston jäsen.
Tappava yhtälö: alkoholi ja tupakka
Riski on huomattava: jo 50 gramman päivittäinen annos alkoholia, joka on noin puoli litraa viiniä, kasvattaa riskiä kaksin tai kolminkertaiseksi. Sillä, joka juo päivittäin yli 80 grammaa alkohlia, on 18-kertainen riski sairastua ruokatorven syöpään. Sillä, joka lisäksi sekä tupakoi että juo alkoholia, on 44-kertainen riski sairastua ruokatorven syöpään. Yli 80 grammaa juovan riski sairastua maksasyöpään kasvaa 4,5 - 7,3 -kertaiseksi.
Erityisesti rintakudos näyttää olevan erityisen herkkä: jo 18 grammaa alkoholia päivässä lisää rintasyövän riskiä huomattavasti. 50 grammaa päivässä lisää riskin 50-kertaiseksi. Alkoholisteilla on lisäksi kaksinkertaisesti kohonnut riski sairastua paksusuolen syöpään sekä 1,4 -kertainen pahanlaatuiseen kasvaimeen suolistossa.
"Alkoholin suositellut ylimmät määrät ovat 20-24 grammaa päivässä miehellä ja 10-12 gramma naisella, eikä niitä pitäisi ylittää, kun tiedämme, miten suuria riskit sairastua syöpään ovat", asiantuntija Helmut Seitz suosittelee.
Euroopanlaajuisen tutkimuksen tulos on, että 7,4 prosenttia terveyden ongelmista ja ennenaikaisiin kuolemista johtuu alkoholista. Alkoholi on siten tupakan ja korkean verenpaineen jälkeen kolmanneksi tärkein syy sairauksiin ja ennenaikaiseen kuolemaan, ja tilastollisesti on myös sellaisten riskitekijöiden kuten ylipainon, veren korkean kolesteriarvojen ja luvattomien huumeiden edellä.
Aikuisten humalatilat
DHS on hyvin huolissaan myös siitä, että aikuisten alkoholin kulutus, siis niiden, jotka juovat enemmän kuin viisi lasillista alkoholia lyhyen ajan sisään, on lisääntynyt suuresti. Näiden nk. humalahakuisten määrä lisääntyi viime vuosina kymmenisen prosenttia eurooppalaisen tutkimuksen mukaan. "Ei saa näyttää etusormella vain nuoria, jotka juovat kerran liikaa. Kyse on aikuisten alkoholin kulutuksesta", sanoi Walter Ferke, DHS:n työntekijä.
DHS vaatii alkoholijuomille mainoskieltoa. Jürgen Rehm luetteli muitakin mahdollisia poliittisia keinoja, kuten veronkorotukset, tai rajoitetut myyntiajat. "Onko se todellakin kansalaisten oikeus saada yöllä kello kaksi ostaa olutta ja viinaa rajattomia määriä?" kysyy yksi asiantuntija konferenssin aikana.
...
http://www.focus.de/gesundheit/ratgeber/krebs/news/alkohol_aid_138938.html
Artikkelin kuva: © J.Bredehorn
...............................................................................
Tosiasioita alkoholista - 12/2001
http://www.drogen-aufklaerung.de/fakten-zu-alkohol
Allaoleva artikkeli on ilmestynyt Focus online -lehdessä 2007. Tuskin kaikki ovat tällä välin juomisen lopettaneet.
.........................................
Jokainen saksalainen juo keskimäärin kymmenen litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Saksassa juodaan siis eniten alkoholia Euroopassa.
Nämä luvut ilmoitti DHS, Saksan riippuvuuskeskus, Mannheimista. "Saksa ottaa valitettavan tilaston korkeimman sijan", sanoi Jürgen Rehm, Dresdenin kliinisen psykologian ja psykoterapian laitoksen johtaja. Muita korkean kulutuksen maita ovat Tsekki, Unkari, Irlanti ja Luxemburg. "Nämä maat olivat viime vuosina huipulla vuorovuosina", sanoi Christa Merfert-Diete, DHS:n tiedottaja, kun hän keskusteli FOCUS Online-lehden kanssa.
Saksassa kuolee vuosittain 23.000 ihmistä, iältään 20-64, korkean alkoholikulutuksen seurauksena, sanoi Rehm vuoden 2007 asiantuntijakonferenssissa. Tiedemiehet ovat jo pitkään tienneet, että krooninen juominen lisää suun, nielun, kurkun, ruokatorven ja maksan syövän riskiä. "Uutta on, että näiden tunnettujen riskien lisäksi myös paksusuolen sekä rintarauhasen syövän riski nousee", sanoi Helmut Seitz, DHS:n tieteellisen neuvoston jäsen.
Tappava yhtälö: alkoholi ja tupakka
Riski on huomattava: jo 50 gramman päivittäinen annos alkoholia, joka on noin puoli litraa viiniä, kasvattaa riskiä kaksin tai kolminkertaiseksi. Sillä, joka juo päivittäin yli 80 grammaa alkohlia, on 18-kertainen riski sairastua ruokatorven syöpään. Sillä, joka lisäksi sekä tupakoi että juo alkoholia, on 44-kertainen riski sairastua ruokatorven syöpään. Yli 80 grammaa juovan riski sairastua maksasyöpään kasvaa 4,5 - 7,3 -kertaiseksi.
Erityisesti rintakudos näyttää olevan erityisen herkkä: jo 18 grammaa alkoholia päivässä lisää rintasyövän riskiä huomattavasti. 50 grammaa päivässä lisää riskin 50-kertaiseksi. Alkoholisteilla on lisäksi kaksinkertaisesti kohonnut riski sairastua paksusuolen syöpään sekä 1,4 -kertainen pahanlaatuiseen kasvaimeen suolistossa.
"Alkoholin suositellut ylimmät määrät ovat 20-24 grammaa päivässä miehellä ja 10-12 gramma naisella, eikä niitä pitäisi ylittää, kun tiedämme, miten suuria riskit sairastua syöpään ovat", asiantuntija Helmut Seitz suosittelee.
Euroopanlaajuisen tutkimuksen tulos on, että 7,4 prosenttia terveyden ongelmista ja ennenaikaisiin kuolemista johtuu alkoholista. Alkoholi on siten tupakan ja korkean verenpaineen jälkeen kolmanneksi tärkein syy sairauksiin ja ennenaikaiseen kuolemaan, ja tilastollisesti on myös sellaisten riskitekijöiden kuten ylipainon, veren korkean kolesteriarvojen ja luvattomien huumeiden edellä.
Aikuisten humalatilat
DHS on hyvin huolissaan myös siitä, että aikuisten alkoholin kulutus, siis niiden, jotka juovat enemmän kuin viisi lasillista alkoholia lyhyen ajan sisään, on lisääntynyt suuresti. Näiden nk. humalahakuisten määrä lisääntyi viime vuosina kymmenisen prosenttia eurooppalaisen tutkimuksen mukaan. "Ei saa näyttää etusormella vain nuoria, jotka juovat kerran liikaa. Kyse on aikuisten alkoholin kulutuksesta", sanoi Walter Ferke, DHS:n työntekijä.
DHS vaatii alkoholijuomille mainoskieltoa. Jürgen Rehm luetteli muitakin mahdollisia poliittisia keinoja, kuten veronkorotukset, tai rajoitetut myyntiajat. "Onko se todellakin kansalaisten oikeus saada yöllä kello kaksi ostaa olutta ja viinaa rajattomia määriä?" kysyy yksi asiantuntija konferenssin aikana.
...
http://www.focus.de/gesundheit/ratgeber/krebs/news/alkohol_aid_138938.html
Artikkelin kuva: © J.Bredehorn
...............................................................................
Tosiasioita alkoholista - 12/2001
http://www.drogen-aufklaerung.de/fakten-zu-alkohol
torstai 1. maaliskuuta 2012
Kantapöydässä
Stammtisch, kantapöytä
... lienee instanssi, jota ei tunneta muualla kuin Saksassa.
Saksassa jokaikisessä kylässä on kapakka, "Wirtschaft" tai yksinkertaisesti "Kneipe", jossa on tavallisesti pyöreä pöytä ja sillä kilistettävä kello, aiemmin tuhkakuppi. Tuhkakupissa teksti "Stammtisch".
Kerran viikossa kylän miesväki kokoontuu sinne juomaan olut- tai viinilasillisensa ja parantamaan maailmaa. Yleensä he kuuluvat johonkin seuraan, vaikkapa metsästysseuraan. Pelataan korttia tai keskustelaan vaan, kaikesta maan ja taivaan väliltä, kylän tapahtumista ja vaikkapa muassa politiikasta. Kantapöydissä päätetään seuraavista kylätapahtumista ja varsinkin siitä, mitä ohjelmaa karnevaaliaikaan esitetään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Viimeiset juorulehtien jutut käsitellään tarkasti.
Juuri kantapöydistä lähtee usein liikkeelle isompikin poliittinen liikehdintä.
Kantapöydässä tapaavat niin kunnanjohtaja, apteekkari kuin maanviljelijäkin. Kansapöydässä voi sanoa mielipiteensä vapaasti. Sanotaan, että kantapöydässä istuvat vanhoilliset äärikonservatiivit... En voi vahvistaa tätä käsitystä. Keskusteluista hyvän kuvan saa, kun istuutuu naapuripöytään, tilaa oluensa ja avaa korvansa. Suomalaisena suupalttina pääsin muutaman kerran jutusteluun mukaan. Itse asiassa sain kuulla vain positiivisia asioita, mutta ehkä ulkomaalaisena...?
Kantapöydät ovat päässeet myös isompaan julkisuuteen. Aina 1800-luvulta on ollut mm. kirjallisia piireja, jotka ovat kokoontuneet kapakoissa. Kantapöydät ovat löytäneet tiensä myös kirjallisuuteen ja televisioon.
Totta kai me suomalaisetkin sitten järjestämme sellaisia tilaisuuksia. Kaikissa kaupungeissa, missä olen asunut, kerran kuussa. Karlsruhessa olin mukana perustamassa tuollaista piiriä. Bad Nauheimissa meitä oli kymmenisen ja kerran meidät heitettiin illalla kymmeneltä ulos... ei siinä yökausia istuttu. Meillä Konstanzissa kokoonnuimme joka kuukausi eri paikassa, joten minulle tulivat kaikki kapakat tutuiksi. Etelä-Saksa poikkeaa sikäli edellisistä, että siellä on tavallista kenen hyvänsä käydä juomassa se "Viertele" eli neljännes(litra)nsa ja lähteä sitten kotiin. Minulla ei muuten ole tapana istuskella kapakoissa ollenkaan. Me kokoonnuimme tapaamaan ja juttelemaan ja kantapöydissä ruodittiin paha maailma, poistettiin ongelmat, haukuttiin asuinmaa Saksa ja ihannoitiin entistä kotimaata Suomea. Nyt kun asun Suomessa taas, näen asiat vähän paljon eri tavalla...
Kapakassa ei suinkaan juoda päätä täyteen, vaan juuri sen verran, että kielenkannat aukeavat. On nimittäin suuresti häpeällistä esiintyä julkisesti humalassa. En ole vielä koskaan nähnyt minkään kapakan edessä portsaria enkä jonoa odottamassa sisäänpääsyä, kuten Suomessa kovallakin pakkasella joka kaupungissa tapahtuu.
En koskaan ottanut mistään kantapöytätapahtumastamme yhtäkään kuvaa. Tässä kuvassa "Bienenzuchtverein für Andernach und Umgegend":in eli Andernachin ja ympäristön mehiläiskasvattajien yhdistyksen kantapöytä. Aivan satunnaisesti netistä poimittu kuva. Kuvassa näkyy hyvin myös Saksan kapakoissa hyvin tavallinen tuolimalli. Mitenkähän monta miljoonaa näitä on valmistettukaan...!
... lienee instanssi, jota ei tunneta muualla kuin Saksassa.
Saksassa jokaikisessä kylässä on kapakka, "Wirtschaft" tai yksinkertaisesti "Kneipe", jossa on tavallisesti pyöreä pöytä ja sillä kilistettävä kello, aiemmin tuhkakuppi. Tuhkakupissa teksti "Stammtisch".
Kerran viikossa kylän miesväki kokoontuu sinne juomaan olut- tai viinilasillisensa ja parantamaan maailmaa. Yleensä he kuuluvat johonkin seuraan, vaikkapa metsästysseuraan. Pelataan korttia tai keskustelaan vaan, kaikesta maan ja taivaan väliltä, kylän tapahtumista ja vaikkapa muassa politiikasta. Kantapöydissä päätetään seuraavista kylätapahtumista ja varsinkin siitä, mitä ohjelmaa karnevaaliaikaan esitetään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Viimeiset juorulehtien jutut käsitellään tarkasti.
Juuri kantapöydistä lähtee usein liikkeelle isompikin poliittinen liikehdintä.
Kantapöydässä tapaavat niin kunnanjohtaja, apteekkari kuin maanviljelijäkin. Kansapöydässä voi sanoa mielipiteensä vapaasti. Sanotaan, että kantapöydässä istuvat vanhoilliset äärikonservatiivit... En voi vahvistaa tätä käsitystä. Keskusteluista hyvän kuvan saa, kun istuutuu naapuripöytään, tilaa oluensa ja avaa korvansa. Suomalaisena suupalttina pääsin muutaman kerran jutusteluun mukaan. Itse asiassa sain kuulla vain positiivisia asioita, mutta ehkä ulkomaalaisena...?
Kantapöydät ovat päässeet myös isompaan julkisuuteen. Aina 1800-luvulta on ollut mm. kirjallisia piireja, jotka ovat kokoontuneet kapakoissa. Kantapöydät ovat löytäneet tiensä myös kirjallisuuteen ja televisioon.
Totta kai me suomalaisetkin sitten järjestämme sellaisia tilaisuuksia. Kaikissa kaupungeissa, missä olen asunut, kerran kuussa. Karlsruhessa olin mukana perustamassa tuollaista piiriä. Bad Nauheimissa meitä oli kymmenisen ja kerran meidät heitettiin illalla kymmeneltä ulos... ei siinä yökausia istuttu. Meillä Konstanzissa kokoonnuimme joka kuukausi eri paikassa, joten minulle tulivat kaikki kapakat tutuiksi. Etelä-Saksa poikkeaa sikäli edellisistä, että siellä on tavallista kenen hyvänsä käydä juomassa se "Viertele" eli neljännes(litra)nsa ja lähteä sitten kotiin. Minulla ei muuten ole tapana istuskella kapakoissa ollenkaan. Me kokoonnuimme tapaamaan ja juttelemaan ja kantapöydissä ruodittiin paha maailma, poistettiin ongelmat, haukuttiin asuinmaa Saksa ja ihannoitiin entistä kotimaata Suomea. Nyt kun asun Suomessa taas, näen asiat vähän paljon eri tavalla...
Kapakassa ei suinkaan juoda päätä täyteen, vaan juuri sen verran, että kielenkannat aukeavat. On nimittäin suuresti häpeällistä esiintyä julkisesti humalassa. En ole vielä koskaan nähnyt minkään kapakan edessä portsaria enkä jonoa odottamassa sisäänpääsyä, kuten Suomessa kovallakin pakkasella joka kaupungissa tapahtuu.
En koskaan ottanut mistään kantapöytätapahtumastamme yhtäkään kuvaa. Tässä kuvassa "Bienenzuchtverein für Andernach und Umgegend":in eli Andernachin ja ympäristön mehiläiskasvattajien yhdistyksen kantapöytä. Aivan satunnaisesti netistä poimittu kuva. Kuvassa näkyy hyvin myös Saksan kapakoissa hyvin tavallinen tuolimalli. Mitenkähän monta miljoonaa näitä on valmistettukaan...!
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Perunakakku
Kyselin viime viikolla ympäri maailmaa kotoisin olevilta maahanmuuttajaoppilailtani, mitä he pitävät suomalaisena ruokana. Ensimmäisenä tuli peruna ja toisena karjalanpiirakka, eikä sitten muuta tullutkaan. Ja samaan hengenvetoon totesivat, että peruna on kotoisin Etelä-Amerikasta ja piirakka Venäjältä. Se siitä suomalaisuudesta... No, löydettiin onneksi sentään kalat ja marjat.
Listasin viime vuonna tänne blogiini perunaruokia, joita opin Saksassa tuntemaan. Tyttäreni ystävä lähetti minulle vielä yhden, oman isoäitinsä Silvia Rodlerin perunakakun reseptin. Kirjoitti myös, että ei tiedä, onko resepti saksalainen, italialainen vaiko etelätirolilainen, Grödenin kylästä. Hänen perheensä kuitenkin on saksalainen, mutta lienee sukulaisia Tirolissakin, eihän Italia kaukana Saksasta ole.
........................
Perunakakku
250g voita
200g sokeria
1 teel. vaniljasokeria
1 ruokal. leivinjauhetta
250 g vehnäjauhoa
100 g mannaryynejä
300 g keitettyjä, hienonnettuja, kylmiä perunoita
(jos mahdollista, yöksi jääkaappiin)
puolen sitruunan mehu ja kuori
Sekoita kaikki aineet. Täytä hyvin voideltuun ja leivitettyyn kuivakakkuvuokaan ja paista 220 asteessa noin puoli tuntia.
Jos haluat tehdä tiikerikakun, sekoita kolmannekseen taikinasta kaakaojauhetta, vähän maitoa ja sokeria.
Tällä kakkumallilla on hauska nimi: Gugelhupf, suomeksi suurinpiirtein huppuhyppy; sana "Gugel" tarkoitti alunperin kaavun huppua, joka oli muotia 1300-luvulla. Gugelhupf kakkumuotona taas on tyypillinen samoilla seuduilla kuin missä pastaruuatkin, eli Etelä-Saksassa, Pohjois-Italiassa, Sveitsissä ja Elsassissa.
Listasin viime vuonna tänne blogiini perunaruokia, joita opin Saksassa tuntemaan. Tyttäreni ystävä lähetti minulle vielä yhden, oman isoäitinsä Silvia Rodlerin perunakakun reseptin. Kirjoitti myös, että ei tiedä, onko resepti saksalainen, italialainen vaiko etelätirolilainen, Grödenin kylästä. Hänen perheensä kuitenkin on saksalainen, mutta lienee sukulaisia Tirolissakin, eihän Italia kaukana Saksasta ole.
........................
Perunakakku
250g voita
200g sokeria
1 teel. vaniljasokeria
1 ruokal. leivinjauhetta
250 g vehnäjauhoa
100 g mannaryynejä
300 g keitettyjä, hienonnettuja, kylmiä perunoita
(jos mahdollista, yöksi jääkaappiin)
puolen sitruunan mehu ja kuori
Sekoita kaikki aineet. Täytä hyvin voideltuun ja leivitettyyn kuivakakkuvuokaan ja paista 220 asteessa noin puoli tuntia.
Jos haluat tehdä tiikerikakun, sekoita kolmannekseen taikinasta kaakaojauhetta, vähän maitoa ja sokeria.
Tällä kakkumallilla on hauska nimi: Gugelhupf, suomeksi suurinpiirtein huppuhyppy; sana "Gugel" tarkoitti alunperin kaavun huppua, joka oli muotia 1300-luvulla. Gugelhupf kakkumuotona taas on tyypillinen samoilla seuduilla kuin missä pastaruuatkin, eli Etelä-Saksassa, Pohjois-Italiassa, Sveitsissä ja Elsassissa.
lauantai 25. helmikuuta 2012
Willkommen in Hohenlockstedt, tervetuloa Hohenlockstedtiin
...toivottelee pormestari Bernhard Diedrichsen kunnan kotisivulla.
Hohenlocksted syntyi 6000 hehtaaria laajasta armeijan joukkojen harjoituspaikasta ja sijaitsee metsän ja peltojen keskellä, maalla, Schleswig-Holsteinin osavaltion sydämessä. Asukkaita on nykyisin noin 9000, eli saksalaisittain ei kovin paljon. Matkaa Pohjanmerelle, Itämerelle, Kieliin tai Hampuriin on tunnin verran.
Kun muutin seudulle, en ajatellut historiaa sen kummemmin. Vasta työtä tehdessäni tajusin, miksi nk. Puuseppa-hanke (ei: Puuseppä!) oli juuri Steinburgissa ja mikä suuri merkitys Hohenlockstedtillä suomalaisille ja Suomen historian kululle on ollut, ja mistä syystä oikeastaan olin päätynyt juuri tuolle seudulle. Minä muutin ihanaan vanhaan taloon Steinburgin vihonviimeiseen kulmaan, Horstiin, kylään, joka oli mahdollisimman lähellä Hampuria. Näkyy allaolevassa kartassa ihan alhaalla. Työlleni edellytys nimittäin oli asuminen Steinburgin maakunnassa, muiden yhtä merkillisten vaatimusten lisäksi. Tulipahan tuolloinkin jo EU-raportteja kirjoitettua, eivätkä ne pikkutarkat raportit muuten ole täältä Suomesta käsin yhtään helpompia...
Museota ylläpitää Kulttuuri- ja historiaseura, vapaaehtoisvoimin, huolella ja antaumuksella, ja suosittelen lämpimästi vierailua museossa.
Vesitornin remontti tuli valmiiksi marraskuussa 2007, ja nyt sen lisäksi, että sinne voi mennä sisälle, torniin voi nousta ja nähdä 18 metrin korkeudesta kauniin ympäröivän maiseman.
Museossa on kolme osastoa. Yhdessä on esillä Suomen itsenäisyysliike ja suomalaisten jääkärien koulutus senaikaisessa Lockestedtin leirissä. Suomen jääkäriliikkeellä oli suuri osa Suomen kamppailussa Venäjää vastaan. Vuosittain museossa käy noin 250 suomalaista vierasta.
Kuvat: Carsten Schmidt, Hohenlockstedt
Toinen osasto kertoo Lockstedtin paikallishistoriasta, aikoinaan paikalla toimineesta armeijan joukkojen harjoituspaikasta.
Kolmannessa osastossa on nähtävissä vaihtelevia näyttelyitä. Itse näin siellä suomalaisen Lotta Svärd -näyttelyn alkuvuodesta 2008.
Hieman myöhemmin sain kuunnella mueson tiloissa nyt edesmenneen tri Herbert Strehmelin esitelmän hänen alasaksan kielelle kääntämästään Kalevalasta.
http://www.finnland.de/public/?contentid=119583&contentlan=1&culture=fi-FI
Kanuuna 76 K 02 R / PutilovNr. 6263/937
Suomi sai näitä tykkejä 180 kapaletta sotasaaliina vapaussodassa. Tämä kanuuna vuodelta 1916 oli käytössä Suomen vapaussodassa sekä vuosien 1939-1944 sodissa. Sillä ammuttiin viimeksi sotaharjoituksissa 01.10.1987.
http://www.museum-hohenlockstedt.de/17.html
Joka kesä Hohenlockstedtissä rannalla pidetään juhannustapahtuma myyntikojuineen, ruokineen ja tansseineen. Allaolevassa kuvassa Norddeutsche Rundschaussa 25.6.2007 julkaistu artikkeli, jossa poseeraan silmäätekevien kanssa esittelypöytäni takana. Kaikenlaiset messut ovat Saksassa tärkeitä tapahtumia. Ja joka joulu pidetään isot joulumarkkinat, jotka tuovat väkeä laajalta alueelta ympäristöstä ostamaan suomalaisia tuotteita.
Hohenlocksted syntyi 6000 hehtaaria laajasta armeijan joukkojen harjoituspaikasta ja sijaitsee metsän ja peltojen keskellä, maalla, Schleswig-Holsteinin osavaltion sydämessä. Asukkaita on nykyisin noin 9000, eli saksalaisittain ei kovin paljon. Matkaa Pohjanmerelle, Itämerelle, Kieliin tai Hampuriin on tunnin verran.
Kun muutin seudulle, en ajatellut historiaa sen kummemmin. Vasta työtä tehdessäni tajusin, miksi nk. Puuseppa-hanke (ei: Puuseppä!) oli juuri Steinburgissa ja mikä suuri merkitys Hohenlockstedtillä suomalaisille ja Suomen historian kululle on ollut, ja mistä syystä oikeastaan olin päätynyt juuri tuolle seudulle. Minä muutin ihanaan vanhaan taloon Steinburgin vihonviimeiseen kulmaan, Horstiin, kylään, joka oli mahdollisimman lähellä Hampuria. Näkyy allaolevassa kartassa ihan alhaalla. Työlleni edellytys nimittäin oli asuminen Steinburgin maakunnassa, muiden yhtä merkillisten vaatimusten lisäksi. Tulipahan tuolloinkin jo EU-raportteja kirjoitettua, eivätkä ne pikkutarkat raportit muuten ole täältä Suomesta käsin yhtään helpompia...
Museota ylläpitää Kulttuuri- ja historiaseura, vapaaehtoisvoimin, huolella ja antaumuksella, ja suosittelen lämpimästi vierailua museossa.
Vesitornin remontti tuli valmiiksi marraskuussa 2007, ja nyt sen lisäksi, että sinne voi mennä sisälle, torniin voi nousta ja nähdä 18 metrin korkeudesta kauniin ympäröivän maiseman.
Museossa on kolme osastoa. Yhdessä on esillä Suomen itsenäisyysliike ja suomalaisten jääkärien koulutus senaikaisessa Lockestedtin leirissä. Suomen jääkäriliikkeellä oli suuri osa Suomen kamppailussa Venäjää vastaan. Vuosittain museossa käy noin 250 suomalaista vierasta.
Kuvat: Carsten Schmidt, Hohenlockstedt
Toinen osasto kertoo Lockstedtin paikallishistoriasta, aikoinaan paikalla toimineesta armeijan joukkojen harjoituspaikasta.
Kolmannessa osastossa on nähtävissä vaihtelevia näyttelyitä. Itse näin siellä suomalaisen Lotta Svärd -näyttelyn alkuvuodesta 2008.
Hieman myöhemmin sain kuunnella mueson tiloissa nyt edesmenneen tri Herbert Strehmelin esitelmän hänen alasaksan kielelle kääntämästään Kalevalasta.
http://www.finnland.de/public/?contentid=119583&contentlan=1&culture=fi-FI
Kanuuna 76 K 02 R / PutilovNr. 6263/937
Suomi sai näitä tykkejä 180 kapaletta sotasaaliina vapaussodassa. Tämä kanuuna vuodelta 1916 oli käytössä Suomen vapaussodassa sekä vuosien 1939-1944 sodissa. Sillä ammuttiin viimeksi sotaharjoituksissa 01.10.1987.
http://www.museum-hohenlockstedt.de/17.html
Joka kesä Hohenlockstedtissä rannalla pidetään juhannustapahtuma myyntikojuineen, ruokineen ja tansseineen. Allaolevassa kuvassa Norddeutsche Rundschaussa 25.6.2007 julkaistu artikkeli, jossa poseeraan silmäätekevien kanssa esittelypöytäni takana. Kaikenlaiset messut ovat Saksassa tärkeitä tapahtumia. Ja joka joulu pidetään isot joulumarkkinat, jotka tuovat väkeä laajalta alueelta ympäristöstä ostamaan suomalaisia tuotteita.
lauantai 18. helmikuuta 2012
Ruuhkassa Saksassa
”Saksalaisautoilijat seisoivat viime vuonna 21 vuotta ruuhkassa
Saksan moottoriteiden ruuhkien yhteismitta oli viime vuonna 450 000 kilometriä. Autoliitto ADAC:n vuosittaisen ruuhkatilaston mukaan autot seisoivat liikkumatta paikoillaan yhteensä 185 000 tuntia.
...
Saksan ruuhkaisin Autobahn on A5 väliltä Darmstadt-Basel. Tällä tieosuudella liikenne seisoi viime vuonna 8 300 tuntia. Pisimmät ruuhkat löytyivät puolestaan tieltä A8 välillä Karlsruhe – München – Salzburg, jolla ruuhkien yhteispituus oli 31 000 kilometriä.
Pelkästään Münchenin ja Salzburgin välisellä osuudella oli viime vuonna 20 sellaista täyspysähdykseen johtanutta ruuhkaa, jonka pituus ylitti 30 kilometriä.”
Teksti on YLE:n julkaistu tänään.
Kuka keksi autobaanat? Hitlerhän se. Piti saada nopeasti väki paikasta toiseen. Ja työllistettyä tuli samalla iso osa isosta lamasta kärsivää väkeä. Yhä vieläkin näkee joitakin betonibaanoja itäisessä Saksassa, joskin se alkaa olla hyvin harvinaista.
Väitän kylmästi, että Suomessa ei ole ruuhkia. Että Suomessa ei tiedetä, mitä ruuhka on. Ai, että on seisottu puoli tuntia Särkillä juhannuksena… Anna mun nauraa.
Olen ajanut Rostockista Ulmiin eli seiskatietä pohjoisesta etelään, jotain 860 km, seitsemään tuntiin. Eihän se herkkua ollut, mutta ei pahakaan. Tämä on se toinen ääripää. Olen nähnyt muutaman suomalaisen kalpenevan, kun ihan vain huvikseni nostin nopeuden kahteensataan. Muutama autoilija siitä nauroi, muutama kielsi minua ajamasta kovempaa kuin sataaneljääkymmentä. No, kuluuhan siinä polttoainetta. Mutta joskus se on kivaa. Jos tie on vapaa ja on valoisaa. Ja sopiva auto, mutta kyllä tämä minun pienellä Mitsubishillakin oikein hyvin onnistui.
Saksan sana ”Autobahn”, autobaana, tarkoittaa yksinkertaisesti autorataa. Jokaisen ulosajon kohdalla sanotaan ”Ausfahrt” eli ulosajo. Ausfahrt ei ole Saksan suurin kaupunki :-) Mukavaa Saksassa ovat pujottelukaistat. Ilman niitä olin alussa Suomessa lähes hukassa, varsinkin, kun Suomessa ei vapaaehtoisesti tietä anneta, vaan asenne on ”minä ensin”. Mutta oppiihan sitä. Olen nykyisin yhtä itsekäs kuin muutkin suomalaiset. Se onkin jo herättänyt muutaman saksalaisen täällä käyneen tuttavani huomion. Saksalaiset ovat nimittäin pääsääntöisesti kohteliaita liikenteessä. Paitsi Frankfurtissa.
Moottoritiet on numeroitu yhdestä yhdeksään, parittomat etelä-pohjoissuunnassa ja parilliset itä-länsisuunnassa. Näiden väliset samoin isompina numeroina mutta samalla tavoin suunnissaan kuin yksinumeroisetkin.
Sen verran monta autoa olen Saksasta Suomeen ajanut, että autoilusta jotain oikeasti ymmärrän. (Satakunta, lisäksi ehkä saman määrän ostanut mutta en ajanut Suomeen asti, tavallisesti vain satamaan Saksassa.) Lisäksi olen ajellut muissa asioissa ympäri ämpäri muuta Eurooppaa kyllästymiseen asti. Vaikeaa on vain ja ainoastaan Frankfurtin kaupunkiliikenteessä, kun väki siellä on niin aggressiivista. Eteläsaksalaiset sanovatkin, että hampurilaiset nukkuvat ratissa, niin verkkaista liikenne heidän mielestään on.
Vähemmän kivaa on ajaa autoa baanalla, kun on talvikeli, varsinkin Stuttgartin lähellä Eichelbergissä tai sitten Kasselin mäissä; kun on yö – yöllä on Saksassa aina pimeää, myös kesällä! – ja kun on kiire – ja paljon liikennettä. Konstanzista Stuttgartiin ajoin ihan kevyesti tunnissa ne 140 kilometriä, mutta Stuttgartissa sitten seisoin toisen tunnin ruuhkassa. Darmstadtin ja Frankfurtin väli on neljästä samansuuntaisesta kaistasta huolimatta vallan kamalan ruuhkainen.
Olen seisonut monta tuntia Bremenin ja Hampurin välillä yöllä sateessa ruuhkassa. Mitäs siinä muuta kuin sammutat valot ja odotat, ja toivot, että joku joskus liikkuu jonnekin. Silloin on mukavaa, kun on matkakumppani… Kun tyttäreni oli pieni, tulimme Suomesta, eikä meillä ollut pitkä matka lentokentältä kotiin, eikä siksi evästä lapselle. Vaan seisoimme tuntikausia ruuhkassa Stuttgartin ja Karlsruhen välillä. Lapsi huusi nälkäänsä, eikä ollut mitään tehtävissä. Kahdesti olen myöhästynyt Rostockin laivasta ruuhkan takia. Toisella kerralla en voinut edes soittaa, sillä silloin olin katvealueella eikä ollut verkkoa. Siinä odotat. Pienessä hitaasti etenevässä jonossa Augsburgin tienoilla ajaa tömähti toinen auto perääni. ”Stop and go” kilometritolkulla onkin vielä ikävämpää kuin oikea seisominen.
Oppiihan sitä. Ottamaan evästä ja pitämään lämmintä huopaa autossa matkassa.
Liikekumppanini myöhästyi kerran reilusti tapaamisesta. Perille päästyään hän vain totesi lakoonisesti: ”Tarkastelin Saksan tavaravarastointia.” Ruuhkassa seisovat näes ne monet tuhannet kuorma-autot, jotka rahtaavat tavaraa paikasta toiseen. Olisihan sitä aikoinaan valtio myös rautateihin satsata voinut, mutta yksilöllisyys voitti. Tavara on saatava kotiovelle asti ja nopeasti. Onneksi kuorma-autot eivät saa ajaa baanoilla viikonvaihteessa. Viikonvaihteet on varattu yksityisille.
Ruuhka on myöhästymiselle aina hyvä alibi, sillä se voi kohdata ketä hyvänsä moottoritiellä liikkujaa koska hyvänsä. Onnettomuudet saattavat tukkia tien aivan yllättäen. Minusta aika erikoista on se, että liikennekuolleisuus on Saksassa samansuuruista kuin Suomessakin. Ehkä suomalaiset ajavat enemmän juopuneina? Talvikeliä on nimittäin Saksassakin, on vallan väärä luulo ettei ”etelässä” ole talvea. Kyllä on, se ei vain ole yhtä pitkä kuin Pohjolassa.
Ruuhkavaroitukset on hyvä kuunnella radiosta. Radion liikennekanava keskeyttää aina lähetyksen ja kertoo minne ei kannata ajaa ja mikä on kiertotie. Ne on merkitty sinisin kyltein ”U” ja sitten joku numero. Teiden varrella on kilometrin välein hätäpuhelimia, ja tiepaaluihin on nuolella merkitty, missä suunnassa on lähin. Soittaessa tulee apua. ADAC ei ole ”adats” vaan aa – dee – aa- see, Allgemeine Deutsche Automobilclub, Saksan suurin autoliitto, mutta ei lainkaan ainoa. Niitäkin on, kuten kaikkea muutakin, kymmenittäin erilaisia. Mikään Saksassa ei ole samalla tavalla kartellin alla kuin Suomessa.
Ja pääsinhän minäkin sitten kerran myös ajokortistani, eli kuten sanonta kuuluu, kortti laitettiin kuivumaan. En ole koskaan ajanut autoa humalassa, joten syy oli aivan toinen: neljänkymmenen tuntikilometrin ylinopeus moottoritiellä. Kuukausi meni, mutta hyvin meni, sillä julkinen liikenne on erinomaista Saksassa. Liikennerikkeistä saa pisteitä kuuluisaan Flensburgin kortistoon. Kortin menetys on paha pistelisä. Kun pisteitä on tietty määrä, joutuu uudelleen ajokokeeseen. Onneksi pisteet vanhenevat aikaa myöten.
Ja sitten vielä se pahin mahdollinen, mitä voi tapahtua: ajat moottoritiellä väärään suuntaan. Sellaista kutsutaan nimellä ”Geisterfahrer” eli haamukuljettaja, mutta haamuja tulee vasta kun törmätään. Itsekin sain kokea tämän kerran, keskiyöllä Saarlandissa ja tuttavani auton perässä ajaen. Yhtäkkiä hän ajoi tien sivuun ja huusi: ”Käänny ja heti!” En minäkään ollut nähnyt, että olimme lähteneet väärälle kaistalle. Kun tämän tajusin, käännyimme molemmat tyhjällä baanalla ja palasimme rampista ulos, ja sitten sydämeni hakkasi pitkään haljetakseen pelkästä säikähdyksestä… Sellainen virhe voi johtaa kuolemaan.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Reeperbahn – Saksan syntisin katu
Allaoleva teksti hieman mukaellen ja selitellen NDR:n Ariane Petersin 2009 julkaisemaa tekstiä.
Tässä kaksi tunnettua rakennusta Reeperbahnin varrella: Davidwache (“Taavetin vartiopaikka”) ja St.-Paulin teatteri.
”Geile Meile” lauloi riimitellen Udo Lindenberg, yksi suosituimpia saksalaisia trubaduureja. Sana ”geil” tarkoitti ennen kiimaista, ja on yleistynyt nykynuorison kieleen merkityksessä ”hyvä, kiva”. Kieli muuttuu ja kehittyy. :-)
Reeperbahn kulkee Hampurin bordellialueen halki, joka sijaitsee St.Paulin eli pyhän Paavalin kaupunginosassa. Nähtävyyksiä ovat paitsi lukuisat baarit ja yökerhot, ennen muuta monipuolinen sivukatu Große Freiheit, suomeksi ”suuri vapaus”, Hans-Albers-aukio sekä poliisiasema Davidwache. Panoptikumin, Saksan vanhimman vahakabinetin löydät Spielbuden-aukiolta. Se on perustettu vuonna 1879.
Herbertinkatu on Reeperbahnin kanssa samansuuntainen. Siellä ovat naiset vapauttamistaan odotelleen jo 1800-luvulta alkaen. Näyteikkunan prostituoituja varjelee kaksi sermiä uteliaiden katseilta. Ja sisään pääsee vain mies, joka on täyttänyt 18 vuotta.
Saksassa katu tuli kuuluisaksi 1943 kuvatusta filmistä ” Große Freiheit Nr. 7”, jossa esiintyi senaikainen julkkisnäyttelijä Hans Albers. Pyhän Paavalin kortteli syntyi esikaupunkina. Tuolloin sen nimi oli vielä ”Hampurin vuori”. Satoja vuosia se oli ollut paikka, jossa asui kaupungissa ei-toivottuja ihmisiä. Siellä sijaitsivat ruttoparantolat, sairaalat ja vaivaistalot. Nimensä Reeperbahn eli köydenpunojankatu sai köysien punojilta, jotka tarvitsivat köysiensä kuivattamiseen enemmän tilaa kuin mitä keskikaupungilla tuolloin oli tarjota.
Ensimmäiset huvipaikat syntyivät nekin jo 1600-luvulla. 200 vuotta myöhemmin rakennettiin lautakojujen sijaan kunnon kivitaloja. Teatterit, juottolat ja bordellit avasivat ovensa. Sataman takia St.Paulille tuli paljon kansaa eri maista ja kulttuureista. Yhä tänäänkin sieltä löytyy portugalilaisten ja espanjalaisten kortteli. Große Freiheit-kadun yhden rakennuksen takapihalla on kuuluisan Star-klubin muistolaatta. Siellä esiintyivät aikoinaan Jimi Hendrix, Little Richard ja Chubby Checker. Myös Beatlesien ura alkoi Hampurista, tästä samaisesta korttelista.
Korttelia kutsutaan sanalla ”Kiez”. Sana tarkoitti pientä korttelia, keskiajalla varsinkin slaavilaisen väestön asuttamaa aluetta, ja joiden asukkaiden oli pakko suorittaa jotain palveluja lähistöllä sijaitsevien aatelisten tarpeisiin. Nämä palvelut olivat usein esimerkiksi kalastusta.
Tiistain turistikierrosten nimi on ”matroosinmyssy ja verkkosukka”, torstain ”Pyhän Paavalin sydän” ja lauantain ”Kiezille hoitoon”. Kouliintuneet paikalliset oppaat vievät turistit sellaisiin paikkoihin, joita itse eivät ikinä olisi löytäneet. Turisteille kerrotaan kaikenlaista prostituutiosta ja merimiehistä, bordelleista, poliiseista ja myös maailmankuuluista filmikulisseista, musiikin historiasta ja ties mistä vielä. Ilmoittaua ei tarvitse. Kierrokset alkavat aina illalla kello 20 St.Paulin metroasemalta ja maksavat kympin per turisti.
Schmidts Tivoli on yksi monista Spielbudenplatzin teattereista. Seitsemässä kaupunginosan teatterissa käy vuosittain yli miljoona katsojaa. Schmidtin Tivolissa on yksi Hampurin kauneimmista teatterisaleista. Se on sirkusareenan muotoinen ja näyttämö ylettyy katsoja-alueelle. Teatterissa esitetään saksankielisiä musikaaleja, nostalgisia revyitä ja kabareeta. Vuosina 1925-1990 rakennus toimi huvitemppelinä ja sen nimi oli ”Zillertal”. Vuonna 1991 vanhasta rakennuksesta paljastettiin korkeat kultaiset pylväät, seinämaalaukset ja suuret pyöreät peilit. Sellaiset nimet kuten Max Raabe, Helge Schneider, Ingo Appelt ja Missfits kuuluvat niihin, jotka siellä nykyisin näyttelevät.
Turistien suosiossa on kapakka nimeltä ”Ritze”. Aiemmin siellä esitettiin elokuvia. Paikalliset kävivät siellä juomassa oluensa. Nyt se on melkein nostalginen turistirysä. Seiniä koristavat monien kuuluisuuksien kuvat. Kapeat portaat vievät alas kuuluisaan nyrkkeilykehään, jossa paitsi paikalliset, myös nyrkkeilijät kuten René Weller, Henry Maske ja Dariusz Michalczewski harjoittelivat. Nykyisin siellä harjoittelevat nuoret saksalaiset tulevat nyrkkeilyn mestarit.
Omat kokemukseni ovat lähinnä huvittavia. Ei kukaan suomalainen ole vielä jättänyt Kiezillä käymättä. Käytiinpä jopa seksimuseossa. Yölläkin voi Reeperbahnilla kävellä kuten missä hyvänsä kadulla, mutta sivukaduille ei parane mennä – saattaa mennä sekä rahat että terveys. Ja silmät intoa leimuten miehet ovat kapakkoihin hävinneet. Sinne vain naisille rahat tissiliiveihin… Oma alaikäinen poikani taas ei juurikaan tykännyt, kun välivallan karsimiseksi alaikäiset eivät pääse alueelle iltaisin lainkaan, eikä mukaan saa tuoda tai kapakoista ostaa mitään, mikä on pullotettu tai täytetty lasiin. Ja aseet karsitaan suoraan metroasemalla ylös noustessa. Minusta aivan asiallista toimintaa ja muutaman katutappelun jälkeen kaupunki päätyi tähän radikaaliin ratkaisuun. Eipähän nuorella sinne illalla mitään asiaa olisikaan, mutta kun asui niin lähellä… Enkä koskaan ”ehtinyt” käymään katsomassa Luolamiestä, jota kai yhä vieläkin esitetään Schmidts Tivolissa.
Hampurissa on siis kuulemma valtakunnan ainoa kaupunginosa, jolle nimensä ovat antaneet katoliset pyhimykset pyhä Paavali ja pyhä Josef, ja joka kuitenkin on tunnettu aivan muusta kuin uskonnollisuudestaan… St.Paulin kaupunginosassa sijaitseva St.Josephin barokkikirkko on valmistunut vuonna 1721.
Kapunginosassa on muuten 25.000 asukasta…
Tässä kaksi tunnettua rakennusta Reeperbahnin varrella: Davidwache (“Taavetin vartiopaikka”) ja St.-Paulin teatteri.
”Geile Meile” lauloi riimitellen Udo Lindenberg, yksi suosituimpia saksalaisia trubaduureja. Sana ”geil” tarkoitti ennen kiimaista, ja on yleistynyt nykynuorison kieleen merkityksessä ”hyvä, kiva”. Kieli muuttuu ja kehittyy. :-)
Reeperbahn kulkee Hampurin bordellialueen halki, joka sijaitsee St.Paulin eli pyhän Paavalin kaupunginosassa. Nähtävyyksiä ovat paitsi lukuisat baarit ja yökerhot, ennen muuta monipuolinen sivukatu Große Freiheit, suomeksi ”suuri vapaus”, Hans-Albers-aukio sekä poliisiasema Davidwache. Panoptikumin, Saksan vanhimman vahakabinetin löydät Spielbuden-aukiolta. Se on perustettu vuonna 1879.
Herbertinkatu on Reeperbahnin kanssa samansuuntainen. Siellä ovat naiset vapauttamistaan odotelleen jo 1800-luvulta alkaen. Näyteikkunan prostituoituja varjelee kaksi sermiä uteliaiden katseilta. Ja sisään pääsee vain mies, joka on täyttänyt 18 vuotta.
Saksassa katu tuli kuuluisaksi 1943 kuvatusta filmistä ” Große Freiheit Nr. 7”, jossa esiintyi senaikainen julkkisnäyttelijä Hans Albers. Pyhän Paavalin kortteli syntyi esikaupunkina. Tuolloin sen nimi oli vielä ”Hampurin vuori”. Satoja vuosia se oli ollut paikka, jossa asui kaupungissa ei-toivottuja ihmisiä. Siellä sijaitsivat ruttoparantolat, sairaalat ja vaivaistalot. Nimensä Reeperbahn eli köydenpunojankatu sai köysien punojilta, jotka tarvitsivat köysiensä kuivattamiseen enemmän tilaa kuin mitä keskikaupungilla tuolloin oli tarjota.
Ensimmäiset huvipaikat syntyivät nekin jo 1600-luvulla. 200 vuotta myöhemmin rakennettiin lautakojujen sijaan kunnon kivitaloja. Teatterit, juottolat ja bordellit avasivat ovensa. Sataman takia St.Paulille tuli paljon kansaa eri maista ja kulttuureista. Yhä tänäänkin sieltä löytyy portugalilaisten ja espanjalaisten kortteli. Große Freiheit-kadun yhden rakennuksen takapihalla on kuuluisan Star-klubin muistolaatta. Siellä esiintyivät aikoinaan Jimi Hendrix, Little Richard ja Chubby Checker. Myös Beatlesien ura alkoi Hampurista, tästä samaisesta korttelista.
Korttelia kutsutaan sanalla ”Kiez”. Sana tarkoitti pientä korttelia, keskiajalla varsinkin slaavilaisen väestön asuttamaa aluetta, ja joiden asukkaiden oli pakko suorittaa jotain palveluja lähistöllä sijaitsevien aatelisten tarpeisiin. Nämä palvelut olivat usein esimerkiksi kalastusta.
Tiistain turistikierrosten nimi on ”matroosinmyssy ja verkkosukka”, torstain ”Pyhän Paavalin sydän” ja lauantain ”Kiezille hoitoon”. Kouliintuneet paikalliset oppaat vievät turistit sellaisiin paikkoihin, joita itse eivät ikinä olisi löytäneet. Turisteille kerrotaan kaikenlaista prostituutiosta ja merimiehistä, bordelleista, poliiseista ja myös maailmankuuluista filmikulisseista, musiikin historiasta ja ties mistä vielä. Ilmoittaua ei tarvitse. Kierrokset alkavat aina illalla kello 20 St.Paulin metroasemalta ja maksavat kympin per turisti.
Schmidts Tivoli on yksi monista Spielbudenplatzin teattereista. Seitsemässä kaupunginosan teatterissa käy vuosittain yli miljoona katsojaa. Schmidtin Tivolissa on yksi Hampurin kauneimmista teatterisaleista. Se on sirkusareenan muotoinen ja näyttämö ylettyy katsoja-alueelle. Teatterissa esitetään saksankielisiä musikaaleja, nostalgisia revyitä ja kabareeta. Vuosina 1925-1990 rakennus toimi huvitemppelinä ja sen nimi oli ”Zillertal”. Vuonna 1991 vanhasta rakennuksesta paljastettiin korkeat kultaiset pylväät, seinämaalaukset ja suuret pyöreät peilit. Sellaiset nimet kuten Max Raabe, Helge Schneider, Ingo Appelt ja Missfits kuuluvat niihin, jotka siellä nykyisin näyttelevät.
Turistien suosiossa on kapakka nimeltä ”Ritze”. Aiemmin siellä esitettiin elokuvia. Paikalliset kävivät siellä juomassa oluensa. Nyt se on melkein nostalginen turistirysä. Seiniä koristavat monien kuuluisuuksien kuvat. Kapeat portaat vievät alas kuuluisaan nyrkkeilykehään, jossa paitsi paikalliset, myös nyrkkeilijät kuten René Weller, Henry Maske ja Dariusz Michalczewski harjoittelivat. Nykyisin siellä harjoittelevat nuoret saksalaiset tulevat nyrkkeilyn mestarit.
Omat kokemukseni ovat lähinnä huvittavia. Ei kukaan suomalainen ole vielä jättänyt Kiezillä käymättä. Käytiinpä jopa seksimuseossa. Yölläkin voi Reeperbahnilla kävellä kuten missä hyvänsä kadulla, mutta sivukaduille ei parane mennä – saattaa mennä sekä rahat että terveys. Ja silmät intoa leimuten miehet ovat kapakkoihin hävinneet. Sinne vain naisille rahat tissiliiveihin… Oma alaikäinen poikani taas ei juurikaan tykännyt, kun välivallan karsimiseksi alaikäiset eivät pääse alueelle iltaisin lainkaan, eikä mukaan saa tuoda tai kapakoista ostaa mitään, mikä on pullotettu tai täytetty lasiin. Ja aseet karsitaan suoraan metroasemalla ylös noustessa. Minusta aivan asiallista toimintaa ja muutaman katutappelun jälkeen kaupunki päätyi tähän radikaaliin ratkaisuun. Eipähän nuorella sinne illalla mitään asiaa olisikaan, mutta kun asui niin lähellä… Enkä koskaan ”ehtinyt” käymään katsomassa Luolamiestä, jota kai yhä vieläkin esitetään Schmidts Tivolissa.
Hampurissa on siis kuulemma valtakunnan ainoa kaupunginosa, jolle nimensä ovat antaneet katoliset pyhimykset pyhä Paavali ja pyhä Josef, ja joka kuitenkin on tunnettu aivan muusta kuin uskonnollisuudestaan… St.Paulin kaupunginosassa sijaitseva St.Josephin barokkikirkko on valmistunut vuonna 1721.
Kapunginosassa on muuten 25.000 asukasta…
lauantai 11. helmikuuta 2012
Keskellä Hampuria Alster-järven jäällä
NDR, Norddeutsche Rundfunk, pohjoisen Saksan radio- ja televisiokanava kirjoittaa http://www.blogger.com/img/blank.gif tänään, että Hampurissa sijaitsevan sisäjärven Alsterin jäällä vietetään tänään jääjuhla, kotoisasti ”Alstervergnügen” eli suomeksi Alsterin huvi”.
Ai että jäällä ja keskellä miljoonakaupunkia, Hampurissa? Kylläpä vain. Jäätyyhän se järvi pakkasessa sielläkin, aivan kuten pakkasella Suomessakin. Itse asiassa olen aina yhtä hämästynyt siitä, miten Suomessa oletetaan, että heti kun lähdetään vähänkin etelään, siellä on aina kesä! Minä en muista yhtään lumetonta talvea vuosina 1974-2012…
Kuva: NDR
Noin miljoonaa ihmistä odotetaan tulevan Alsterin jäälle. Perjantaina paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja juhliminen jo alkoi. Jäälle tuli kymmeniä tuhansia luistimineen, tekemään piruetteja, tai muuten vaan kokeilemaan jään kestävyyttä. Ja tietenkin paikalle olivat löytäneet myös lämpimien ruokien ja juomien myyjät.
Odotettavissa on melkoinen liikennekaaos. Poliisi varoittelikin jo, että jättäkää hyvät ihmiset autot kotipihalle ja käyttäkää julkista liikennettä, joka Hampurissa onkin esimerkillinen oman kokemukseni mukaan. Julkinen liikenne on lisäksi lisännyt viikonvaihteeksi kapasiteettiaan.
Jää on tällä hetkellä 22 – 22 senttimetriä paksua. Aussenalster (”Ulko-Alster”) on se järven isompi puoli, Binnenalster (”Sisä-Alster”) pienempi ja aivan keskellä Hampuria molemmat. Helposti sinne löytää vaikkapa vain marssimalla ulos rautatieasemalta. Tai kaupungintalosta.
Aivan aseman lähellä järvien välisen sillan toisella puolella sijaitsee korkea nk. Suomi-talo, jonka huipulla komeilee Suomen leijona ja jossa sijaitsee Suomen konsulaatti. Tässä:
Täytyy kyllä myöntää, että kaikenlaiset katujuhlat ja katutapahtumat ovat Hampurin arkipäivää. Kun esimerkiksi joka viikko on ilotulitus, ei sitä oikein enää lähde kauemmaksi katselemaan. Alstervergnügen on tapahtuma, jota on vietetty jo 30 vuotta joka kesä ja joka talvi. Kesällä ohjelmassa on 55 tuntia tapahtumia! Tämän katutapahtuman viehätys piillee juuri monipuolisuudessa: yli 500 saksalaista ja ulkomaalaista esiintyjää tuo ohjelmaa vedelle, maalle ja ilmaan. Kyseessä on siis open-air-musiikki-herkuttelu-katujuhla, ja vastaavaa saa totisesti Euroopasta etsiä.
Kohokohta on tietenkin se ilotulitus. Ja sitä totisesti kannattaa lähteä katsomhttp://www.blogger.com/img/blank.gifaan! Parasta on, että koko tapahtuma ei maksa yleisölle mitään.
Entä ne tuhannet juopot ja pultsarit? Rikkoutuneet olutpullot? Niitä saat etsiä suurennuslasin kanssa.
Mutta nyt on talvi. Valitettavasti jää ei yleisöä joka talvi kanna, joten jäälle mennäänn vain jään kantaessa… kuten tänä talvena. Mutta juhla on joka talvi.
Entä jos jäätä ei sitten joka talvi olekaan? Hampurissa on Euroopan suurin jäärata, 4300 neliömetriä. Se sijaitsee kaupungin kasvitieteellisessä puistossa (Planten und Blomen).
Ai että jäällä ja keskellä miljoonakaupunkia, Hampurissa? Kylläpä vain. Jäätyyhän se järvi pakkasessa sielläkin, aivan kuten pakkasella Suomessakin. Itse asiassa olen aina yhtä hämästynyt siitä, miten Suomessa oletetaan, että heti kun lähdetään vähänkin etelään, siellä on aina kesä! Minä en muista yhtään lumetonta talvea vuosina 1974-2012…
Kuva: NDR
Noin miljoonaa ihmistä odotetaan tulevan Alsterin jäälle. Perjantaina paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja juhliminen jo alkoi. Jäälle tuli kymmeniä tuhansia luistimineen, tekemään piruetteja, tai muuten vaan kokeilemaan jään kestävyyttä. Ja tietenkin paikalle olivat löytäneet myös lämpimien ruokien ja juomien myyjät.
Odotettavissa on melkoinen liikennekaaos. Poliisi varoittelikin jo, että jättäkää hyvät ihmiset autot kotipihalle ja käyttäkää julkista liikennettä, joka Hampurissa onkin esimerkillinen oman kokemukseni mukaan. Julkinen liikenne on lisäksi lisännyt viikonvaihteeksi kapasiteettiaan.
Jää on tällä hetkellä 22 – 22 senttimetriä paksua. Aussenalster (”Ulko-Alster”) on se järven isompi puoli, Binnenalster (”Sisä-Alster”) pienempi ja aivan keskellä Hampuria molemmat. Helposti sinne löytää vaikkapa vain marssimalla ulos rautatieasemalta. Tai kaupungintalosta.
Aivan aseman lähellä järvien välisen sillan toisella puolella sijaitsee korkea nk. Suomi-talo, jonka huipulla komeilee Suomen leijona ja jossa sijaitsee Suomen konsulaatti. Tässä:
Täytyy kyllä myöntää, että kaikenlaiset katujuhlat ja katutapahtumat ovat Hampurin arkipäivää. Kun esimerkiksi joka viikko on ilotulitus, ei sitä oikein enää lähde kauemmaksi katselemaan. Alstervergnügen on tapahtuma, jota on vietetty jo 30 vuotta joka kesä ja joka talvi. Kesällä ohjelmassa on 55 tuntia tapahtumia! Tämän katutapahtuman viehätys piillee juuri monipuolisuudessa: yli 500 saksalaista ja ulkomaalaista esiintyjää tuo ohjelmaa vedelle, maalle ja ilmaan. Kyseessä on siis open-air-musiikki-herkuttelu-katujuhla, ja vastaavaa saa totisesti Euroopasta etsiä.
Kohokohta on tietenkin se ilotulitus. Ja sitä totisesti kannattaa lähteä katsomhttp://www.blogger.com/img/blank.gifaan! Parasta on, että koko tapahtuma ei maksa yleisölle mitään.
Entä ne tuhannet juopot ja pultsarit? Rikkoutuneet olutpullot? Niitä saat etsiä suurennuslasin kanssa.
Mutta nyt on talvi. Valitettavasti jää ei yleisöä joka talvi kanna, joten jäälle mennäänn vain jään kantaessa… kuten tänä talvena. Mutta juhla on joka talvi.
Entä jos jäätä ei sitten joka talvi olekaan? Hampurissa on Euroopan suurin jäärata, 4300 neliömetriä. Se sijaitsee kaupungin kasvitieteellisessä puistossa (Planten und Blomen).
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Miesten ilta lelukaupassa
Miesten ilta „idee+spiel“-lelukaupassa!
Kaikkea sitä kuuleekin. Oikeamin lukee. Luen netistä saksahttp://www.blogger.com/img/blank.gifnkielisiä lehtiä; saan joskus vinkkejä myös. Poimin sieltä yleensä asioita, joita Suomen lehdistö mielestäni käsittelee puolueellisesti tai yksipuolisesti.
Sainpa jutun miehistä lelukaupassa. Siellä raavaista uroksista tulee lapsia! Hannoverissa on keksitty erinomainen keino viettää iltaa ja ideasta on tullut turistirysä.
Ehkä täytyy selventää, että sana "Spielen" on suomeksi sekä leikkiä, pelata että soittaa.
Philipp von Ditfurth kirjoittaa 6.11.2011 seuraavaa Hannoverin Allgemeine Zeitungissa. Lyhentelin ja selittelin tekstiä vähän.
Kuva lelukaupan kotisivulta:
Miehissä Carrera-autorata saa liikkeelle uskomattomia voimia. Jotkut suoltavat solkenaan upouusia haukkumasanoja ja loukkaavat kanssapelaajiaan vaikka millä nimillä. Toiset taas löytävät itsessään urheiluselostajan tai harjoittelevat sokeaa juoksua liikenteessä, ajavat surutta kaverin auton kylkeen ja heittävät hänet yli aidan suoraan helvettiin. Yksi ryhmä painaa kaasua niin kuin vain jaksaa, panee silmät kiinni ja sanoo kärsivänsä huimauksesta. Lopulta voittaa aina se, joka ajaa rauhallisesti eikä herätä huomiota, eli kuten Vettel tekee – ja se häviää, joka huutaa ja riehuu.
Andreas Klaube on sellainen rauhallinen kilpa-ajaja. Sen sijaan että haukkuisi kilpailijansa, hän yrittää pitää autonsa tiellä ja väistää kaverien kummallisia yllättäviä heittoja. Kaikki viettävät iltaa lelukaupassa! Yhdessä miehet yrittävät leikkiä ja pelata; yhteensä 11 eri lajissa on voitettava, tikanheitosta pokeriin. ”Siitä on yli 40 vuotta kun olen leikkinyt autoradalla”, sanoo Klaube. Hänen äänensä tuskin kuuluu metelin keskeltä. Miehet keskenään eivät ole mitenkään hiljaisia.
Tämän kaiken tietää Heinz Lehmann, joka keksi pari vuotta sitten kutsua noin 60 tuttua miestä pelaamaan ja leikkimään työpäivän jälkeen. Maksamalla pienen maksun jouluavustukseen miehet saivat leikkiä koko illan kauko-ohjattavilla helikoptereilla, pelata baccaraa lastenvaunujen seassa ja kuunnella lasten jännittäviä kasetteja. ”Ja mitä sitten kävi, on vallan uskomatonta!” sanoo lelukaupan omistaja. ”Media, lehdistö, televisio, radio kiinnostui suuresti, koko Saksa kiinnostui. Puhelin soi jatkuvasti, emmekä enää tienneet, mihin aikamme riittäisi.” Hänen silmänsä loistavat.
Vuoden alusta on joka perjantai miesten ilta. Lisäksi peli- ja leikki-iltoja on keskiviikkoisin ja torstaisin, jos kysyntää on. Vasta viime tuli ryhmiä eri firmoista ja ryhmistä. ”Jouluun asti kaikki illat on varattu”, Lehmann kertoo. Lisäksi on h iltoja miehille ja naisille. ”Mutta miehiä on enemmän, he haluavat ottaa mittää toisistaan, eivätkä halua yleisöä.”
Hannoverilainen matkailuyritys tarjoaa miesten iltoja paketisssa, johon kuuluu yöpyminen hotellissa sekä tutustuminen olutpanimoon seuraavana päivänä. ”Kukapa olisi uskonut, että vielä 61-vuotiaana aloitan uuden toiminnan”, Lehmann naurahtaa ja iloitsee uudesta turisteille tarjotusta paketista. Miehet tulevat kaukaa, ja Herbert Grönemeyerin, saksalaisen trubaduurin ja laulajan laulun ”Miehet” ja lyhyen esittelyn jälkeen he sinuttelevat heti toisiaan, Tarjolla on värityskirjoja ja toimintafiguureja, keinuhevosia, Harry Potteria Legoista ja Käthe-Kruse-nukkeja, Playmobilia, pienoislentokoneita, palloja. Miehet unohtavat, etteivät olekaan omassa kellaribaarissaan.
Juopottelu ei ole ongelma. Panimo on ihan tätä tarkoitusta varten valmistuttanut helposti avattavia korkkeja. ”Emme tarvitse olutlätäköitä lattialla, sillä lauantainahan on taas tavallinen myyntipäivä”, Lehmann sanoo, ja tarjoilee oluen lisäksi Brezeleitä, ja huolehtii samalla kauppansa siisteydestä. ”Vahinkoja ei valitettavasti voi välttää”, kertoo nuori apulainen, ”sillä jokaisessa miehessä piileksii myös pieni lapsi.”
Samana iltana vielä laittaa Lehmann kuvia nettiin. Usein vaimot lahjoittavat miehilleen tällaisen illan, ja haluavat nähdä, mitä miehet ovat illan tehneet. Äidit laittavat isät poikien kanssa leikkimään. Ihanaa, että isät ja pojat saavat olla yhdessä. ”Miesten illat ovat keino toimia suuria konserneja vastaan,” sanoo Lehmann. Hän toivoo, että joka kaupungissa olisi tuollaisia iltoja!
Kaikkea sitä kuuleekin. Oikeamin lukee. Luen netistä saksahttp://www.blogger.com/img/blank.gifnkielisiä lehtiä; saan joskus vinkkejä myös. Poimin sieltä yleensä asioita, joita Suomen lehdistö mielestäni käsittelee puolueellisesti tai yksipuolisesti.
Sainpa jutun miehistä lelukaupassa. Siellä raavaista uroksista tulee lapsia! Hannoverissa on keksitty erinomainen keino viettää iltaa ja ideasta on tullut turistirysä.
Ehkä täytyy selventää, että sana "Spielen" on suomeksi sekä leikkiä, pelata että soittaa.
Philipp von Ditfurth kirjoittaa 6.11.2011 seuraavaa Hannoverin Allgemeine Zeitungissa. Lyhentelin ja selittelin tekstiä vähän.
Kuva lelukaupan kotisivulta:
Miehissä Carrera-autorata saa liikkeelle uskomattomia voimia. Jotkut suoltavat solkenaan upouusia haukkumasanoja ja loukkaavat kanssapelaajiaan vaikka millä nimillä. Toiset taas löytävät itsessään urheiluselostajan tai harjoittelevat sokeaa juoksua liikenteessä, ajavat surutta kaverin auton kylkeen ja heittävät hänet yli aidan suoraan helvettiin. Yksi ryhmä painaa kaasua niin kuin vain jaksaa, panee silmät kiinni ja sanoo kärsivänsä huimauksesta. Lopulta voittaa aina se, joka ajaa rauhallisesti eikä herätä huomiota, eli kuten Vettel tekee – ja se häviää, joka huutaa ja riehuu.
Andreas Klaube on sellainen rauhallinen kilpa-ajaja. Sen sijaan että haukkuisi kilpailijansa, hän yrittää pitää autonsa tiellä ja väistää kaverien kummallisia yllättäviä heittoja. Kaikki viettävät iltaa lelukaupassa! Yhdessä miehet yrittävät leikkiä ja pelata; yhteensä 11 eri lajissa on voitettava, tikanheitosta pokeriin. ”Siitä on yli 40 vuotta kun olen leikkinyt autoradalla”, sanoo Klaube. Hänen äänensä tuskin kuuluu metelin keskeltä. Miehet keskenään eivät ole mitenkään hiljaisia.
Tämän kaiken tietää Heinz Lehmann, joka keksi pari vuotta sitten kutsua noin 60 tuttua miestä pelaamaan ja leikkimään työpäivän jälkeen. Maksamalla pienen maksun jouluavustukseen miehet saivat leikkiä koko illan kauko-ohjattavilla helikoptereilla, pelata baccaraa lastenvaunujen seassa ja kuunnella lasten jännittäviä kasetteja. ”Ja mitä sitten kävi, on vallan uskomatonta!” sanoo lelukaupan omistaja. ”Media, lehdistö, televisio, radio kiinnostui suuresti, koko Saksa kiinnostui. Puhelin soi jatkuvasti, emmekä enää tienneet, mihin aikamme riittäisi.” Hänen silmänsä loistavat.
Vuoden alusta on joka perjantai miesten ilta. Lisäksi peli- ja leikki-iltoja on keskiviikkoisin ja torstaisin, jos kysyntää on. Vasta viime tuli ryhmiä eri firmoista ja ryhmistä. ”Jouluun asti kaikki illat on varattu”, Lehmann kertoo. Lisäksi on h iltoja miehille ja naisille. ”Mutta miehiä on enemmän, he haluavat ottaa mittää toisistaan, eivätkä halua yleisöä.”
Hannoverilainen matkailuyritys tarjoaa miesten iltoja paketisssa, johon kuuluu yöpyminen hotellissa sekä tutustuminen olutpanimoon seuraavana päivänä. ”Kukapa olisi uskonut, että vielä 61-vuotiaana aloitan uuden toiminnan”, Lehmann naurahtaa ja iloitsee uudesta turisteille tarjotusta paketista. Miehet tulevat kaukaa, ja Herbert Grönemeyerin, saksalaisen trubaduurin ja laulajan laulun ”Miehet” ja lyhyen esittelyn jälkeen he sinuttelevat heti toisiaan, Tarjolla on värityskirjoja ja toimintafiguureja, keinuhevosia, Harry Potteria Legoista ja Käthe-Kruse-nukkeja, Playmobilia, pienoislentokoneita, palloja. Miehet unohtavat, etteivät olekaan omassa kellaribaarissaan.
Juopottelu ei ole ongelma. Panimo on ihan tätä tarkoitusta varten valmistuttanut helposti avattavia korkkeja. ”Emme tarvitse olutlätäköitä lattialla, sillä lauantainahan on taas tavallinen myyntipäivä”, Lehmann sanoo, ja tarjoilee oluen lisäksi Brezeleitä, ja huolehtii samalla kauppansa siisteydestä. ”Vahinkoja ei valitettavasti voi välttää”, kertoo nuori apulainen, ”sillä jokaisessa miehessä piileksii myös pieni lapsi.”
Samana iltana vielä laittaa Lehmann kuvia nettiin. Usein vaimot lahjoittavat miehilleen tällaisen illan, ja haluavat nähdä, mitä miehet ovat illan tehneet. Äidit laittavat isät poikien kanssa leikkimään. Ihanaa, että isät ja pojat saavat olla yhdessä. ”Miesten illat ovat keino toimia suuria konserneja vastaan,” sanoo Lehmann. Hän toivoo, että joka kaupungissa olisi tuollaisia iltoja!
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Fastnachtia ikävä
Suomessa ajateltiin nyt vain presidentinvaaleja ja keskusteltiin siitä, onko parempi valtakunnan äiti nuori tyttö tai nuori ulkomaalaistaustainen poika. Minä ikävöin Saksan karnevaaleja. Oikeammin en edes karnevaalia siten kuin se Suomessa ymmärretään, vaan nimenomaan sitä eteläisen Saksan fastnachtia, aikaa ennen laskiaista.
Suu vaahdossa ja silmät innostuksesta hehkuen kerroin tuosta ajasta saksantunnillani, ja oppilaat eivät todennäköisesti ymmärtäneet mitään. Ei kielen puolesta, sitä he kyllä ymmärtävät. Sitä tunnelmaa ja tekemistä karnevaaliaikaan kun ei voi mitenkään ymmärtää, jos ei ole sitä itse kokenut.
Muistan oman ensikosketukseni vallan hyvin. Lienee ollut päiväretki Rottweiliin. Siis sinne mistä rotweilerit ovat lähtöisin… sydän-Schwarzwaldista. Raskaita kelloja kantavat maskinsa alla hikoilivat, me turistit palelimme. Mutta lähtemättömästi jäi tunnelma mieleen!
Seuraavan kerran sitten tapahtui ensimmäisenä vuonna sen jälkeen kun olimme Allensbachiin muuttaneet, että mieheni lähti illalla hakemaan jotain työpaikaltaan Konstanzin keskustasta eikä tullutkaan takaisin. Tuolloin ei ollut kännyköitä joilla noin vain soittaa, eikä toisaalta hän ollut mikään kapakoissa viihtyjä, joten en ymmärtänyt missä hän viipyi. Hän tuli kotiin aamuyöstä innosta puhkuen, harvoin olen sellaista myöhemmin nähnytkään. Kertoi, että koko kaupunki on ulkona ja ”tekee tätä”, jolloin hän vippasi polviensa varassa ylös alas. En ymmärtänyt mitään. Ymmärsin vasta paljon myöhemmin.. ja nyt on ikävä, ikävä takaisin etelään.
Ikävä on tauti, jota ei voi parantaa, se vain on. Ei minulla asiat huonosti ole - vallan päinvastoin. Siihen nähden, että oli todella vaikeaa palata Suomeen pysyvästi, ovat asiat nyt oikein hyvin. Mutta tulee aikoja, jolloin kaipaa entisiä aikoja takaisin. Sellainen aika on joka vuosi karnevaaliaika, siis aika ennen laskiaista. Saksalaiset sanovat, että se on ”viides vuodenaika”… Ei sitä pohjoisessa Saksassakaan olen, ja ne jotka sanovat tuntevansa Saksan ja ovat olleet vain pohjoisessa, tai vain Frankfurtissa, eivät tiedä karnevaalista mitään.
Ystäväni soitti viikko sitten Konstanzista ja pyysi katsomaan television suoraa lähetystä osoitteesta www.swr.de/fastnacht. Hänen oma ryhmänsä siellä marssi pitkässä kulkueessa… Sille joka saksaa osaa, tässä lisää: http://www.swr.de/fastnacht/lexikon/-/id=2675170/y8ig55/index.html
'S goht degege!
Ho narro!
Jokaisella eteläsaksalaisella karnevaaliseuralla on oma tervehdyksensä. Yllä oleva on Konstanzista. Jokaisella seudulla on myös omat runonsa. Meillä siellä runoiltiin muun muassa: „Hoorig, hoorig, hoorig isch die Katz, Und wenn die Katz nit hoorig isch, doo fängt se au kei Ratz.“ (Karvainen on kissa, ja jos kissa ei ole karvainen, se ei saa rottia kiinni…) Niin, tai naisten illassa laulettiin: ”Mir ham’n a Bom daheim der hat karierte Blätter”… (Meillä kotona on puu jossa on ruudilliset lehdet…”
Netistä ei muuten löydy suomeksi Fastnachtista mitään… Wikipediassa kerrotaan karnevaalista yleisesti, Selkouutiset kertovat Sveitsin karnevaaliajasta. Svaabilais-alemannien karnevaalista ei sanaakaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)