Kettu ja muut etsivät

- He ovat Saksa. Ainakin saksalaisten television rikossarjojen katsojille, ja sen koko maailmassa.

Wikipedia luettelee: Saksalaiset rikossarjat

• Ajo päällä

• Derrick
• Derrick: Metsätie

• Erikoisryhmä Stuttgart
• Etsivä Lea Sommer

• Kahden keikka
• Komissaari (televisiosarja)
• Kriminalisti

• Nikke Knatterton (piirrossarja)

• Polizeiruf 110

• Rikosmuseo kertoo
• Rikospaikalla

• Siska
• SOKO Leipzig
• Stolberg (televisiosarja)
• Syyttäjä (televisiosarja)

• Tutkija (televisiosarja)

• Vanha kettu / Kettu

Näillä paikkakunnilla sarjoja kuvataan. Oltiin pari vuotta sitten Hampurissa saksalaisen ystäväni kanssa hänen asuinkulmillaan ja katseltiin kuvaamista.

Saksalaiset TV-rikossarjat ovat jo vuosikymmenten ajan olleet yksi Saksan suosituimmista vientiartikkeleista. Ne kertovat elämästä Saksassa, Saksan taloudesta, käyttäytymissäännöistä ja saksalaisen keskivertokansalaisen rikosenergiasta hyvin todentuntuisesti. Miljoonat ulkomaalaiset ovat oppineet tuntemaan tyypillisen saksalaisen… Ja monelle saksalaiselle TV-katsojalle TV-sarja on moraalinen ohje koko elämää varten.

TV-rikossarjan Saksassa tuottaa tavallisesti valtion TV-kanava (ykköskanava ARD tai kakkoskanava ZDF). Yksityiset kanavat ostavat sarjansa USA:sta. Saksan omat sarjat sen sijaan ovat tiukan saksalaisen laadunvalvonnan alaisia, samalla tavalla kuin terveydenhuolto tai ydinvoima. Johtuen suuresta koulutuspoliittisesta tärkeydestä sarjoilla on vain vähän ja erityisasiantuntevia kirjoittajia. Se takaa, että katsojat näkevät aina yhtä korkeatasoista rikossarjaa. Vain tarkoin määrätyt toimintakuviot ovat sallittuja, ja näitä samoja kuvioita kokeneet kirjoittajat varioivat, niin ettei huomaavainen katsoja rasitu liikaa.

Sarjan tärkein asia on tutkija. Hän on tavallisesti poliisikomissaari, mutta saattaa olla myös yksityisetsivä, asianajaja, psykologi, oikeuslääkäri tai vetreä eläkeläinen. Näyttelevän tutkijan on vaikutettava hyvin tavalliselta. Tietenkin hänellä täytyy olla myös ihmistuntemusta, päättelykykyä sekä sinnikkyyttä ja lisäksi hänen on oltava ruumiillisesti vikkelä. Hän ei kuitenkaan saa olla liian älykäs eikä liian empaattinen, koska muuten rikos ratkeaa liian nopeasti ja ohjelma loppuu lyhyeen. Sarjassa tarvitaan usein myös käännekohta, sellainen jossa tutkijaa viedään tahallisesti harhaan. Hänen täytyy siis olla myös hieman tyhmä.

Hyvin tärkeässä roolissa on kamera ja kuvakulma. Katsojan pitää voida huomata yksityiskohtia, koska tekijähän tavallisesti palaa tekopaikalle.

Sitten tarvitaan tutkijan avustaja. Avustaja saa tutkijalta kuulla kunniansa, jos joku asia menee vikaan. Hän on usein älykkäämpi kuin tutkija itse, mutta hän ei saa sitä mitenkään näyttää. Hänen tehtävänsä sen sijaan on juosta tutkijan käskyn mukaan soittamassa ovikelloja, etsiä tiedostoista, antaa tietoja tutkijalle ja kehua tutkijaa sitten hänen tarkoista päätelmistään.

Pieni joukko saksalaisia näyttelijöitä on erikoistunut näyttelemään rikollista. Nämä henkilöt edustavat saksalaisten erilaisia luonteenpiirteitä. Katsojan on tunnistettava heidät. Silti saadaan aikaan melko paljon yllätyksiä. Se, joka tänään antaa ruumiin, voi olla huomenna tekijä ja ylihuomenna epäilty mutta syytön.

Vain TV-sarjoissa tapahtuu, että tekijät ovat yksinkertaisia ja tekevät yksinkertaisia virheitä. Nykyisinhän jokainen lapsikin tietää, että panttivankien ottaminen lunnaita vastaan epäonnistuu ja että TV:n tekijät ovat hölmöjä. Televisiogangsteri ei sen sijaan tunne televisiota edes sanomalehdestä.

Joskus saksalaiset joutuvat ymmälleen, kun tuttu rikollisnäyttelijä ilmestyykin toiseen tuttuun TV-jaksoon, esimerkiksi perhesarjaan tai rakkauskertomukseen. He raukat jännittävät aivan turhaan, miten perhesarjassa tuleekaan käymään…

 

Televisiojaksoa määrittävät aikarajat. Aikaa on 45, 60 tai joskus 90 minuuttia, ja aika on täytettävä ties millä tyhjänpäiväisellä asialla.

Ensimmäisen kolmanneksen aikana on tultava ainakin yksi kuollut. Usein sarja alkaa sillä, että tietämätön lenkkeilijä kompastuu kylmenneeseen ruumiiseen. Tai katsoja näkee tulevan kuolevan vielä muutaman minuutin ajan vielä elävänä. Siinä käy selväksi, että kyseinen henkilö on jotenkin paha ja että on riittävästi syytä saattaa hänet päiviltä – eli myös katsojalle tulee halu tehdä hänelle jotain pahaa. Usein nähdään myös uhrin kauhistunut ilme, kun tuntematon osoittaa häntä aseella. Ja sitten pamahtaa.

Ensimmäinen kohokohta on saavutettu. Sitten paikalle ilmestyy tutkija varmistamaan tapahtuman ja ottamaan sormenjälkiä.

Jakson keskiosassa tutkija katselee uhrin osoitekirjaa ja käy kaikki henkilöt läpi. Kaikkia epäillään, varmuuden vuoksi. Työ on itse asiassa helppoa: kaikkien epäiltyjen on esitettävä alibinsa. Mutta koska kaikki olivat teon aikana yksin, jossain metsässä kävelemässä tai kotona katsomassa televisiota, ei kellään tietenkään ole alibia.

Sitten täytyy etsiä teolle motiivi. Kuten aiemmin esitetty, kaikilla on motiivi, koska uhri on paha ihminen. Kaikille epäillyille annetaan kohtuuden nimissä kuitenkin mahdollisuus kertoa, miksi juuri hänellä ei ollut motiivia. Kaikki selitykset ovat tietenkin epäuskottavia ja tekevät epäillyistä vielä enemmän epäiltyjä.

Jakson lopussa tutkija on samassa tilanteessa kuin alussa: hänellä on lista henkilöistä, jotka kaikki ovat samalla tavalla epäiltyjä. Mutta sitten jakson lähetysaika alkaa loppua, joten jotain on tapahduttava.

Loppuosassa joku ensin pidätetään. Tulee selväksi, että joku muu on syytön, koska lähetysaika ei ole vielä lopussa. Sitten tapahtumasarja nopeutuu, usein vain kameraotokset ovat lyhyempiä… Tutkija ja pidätetty istuvat kuulustelussa vastakkain ja käyvät psykologisen kaksintaistelun. Totta kai pidätetty voittaa selvästi ja hänet on sen takia vapautettava. Kaikille muille paitsi tekijälle tulee selväksi, että hänet on haettava esiin.

Sattumanvaraisesti tämä kaikki edelläkäyty käydään läpi uuden epäillyn kanssa. Jotkut epäillyt pääsevät epäilyistä, niin että syntyy muutamia hauskoja ajojahteja juosten tai moottoriajoneuvoin. Erityisesti syyttömät käyttävät paljon voimia päästäkseen lain kourasta. Nyt on kyse vain oikeasta ajoituksesta, sillä se, joka jakson lopussa istuu kuulustelussa, on tekijä ja hänet saadaan kiinni jollain aika hölmöllä tekosyyllä. Usein se on pelkkä väärään aikaan lausuttu sana, joka paljastaa tekijän omantunnon tuskan, joskus taas tutkija löytää syyn kuin sokea kana jyväsensä. Tämä kaikki tapahtuu yhtäkkiä. Vielä nähdään tekijän ilme ja saada kuulla pätkä dramaattista loppumusiikkia.

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei aina tarvitse olla kyseessä murha. Kyllä vain tarvitsee. Vain kunnon murhaa kannattaa selvittää vähintäänkin tuo 45 minuuttia. Jotta jännitystä olisi joskus enemmän, tapahtuu kidnappauksia, varsinkin lasten. Joskus uhri ei kuolekaan heti, vaan makaa päiviä koomassa sairaalassa, pääasia, ettei hän voi enää sanoa mitään, koska muuten tutkijan tehtävä olisi liian helppo.

Koska näitä sarjoja on jo nähty monia, jokainen saksalainen katsoja voisi itse selvittää tavallisen murhan. Helppoa olisi esimerkiksi kietoa epäilty ristiriitoihin. Murhaajanhan on valehdeltava kuulusteltaessa, jokainen syytön voisi puhua totta. Jos siis jonkun saa kiinni valheesta, hänet on saatu kiinni.

Valitettavasti kuulustelujen aikana usein tapahtuu, että ihmiset valehtelevat myös silloin, kun he eivät olekaan ketään murhanneet. Useimmilla on joku salaisuus: he olivat teon aikana salaa siistiytymässä, tai he unohtavat, mihin olivat auton parkkeeranneet, tai he olivat ilotalossa tai salaa kauneushoitolassa poistattamassa itsestään rasvaa tai he valitsivat väärän puolueen. Koska se on heille epämiellyttävää myöntää, he kertovat vain jotain tarinoita.

Siksi tutkijan on oltava tiukka. Hänen on kovalla äänellä julistettava: ”Kyse on murhasta!” Kaikki kuulusteltavien erheet on saatava julki. Se on usein jännittävämpää ja hauskempaa kuin itse murhan selvittäminen, ja katsoja voi tutkijan kanssa pröystäillä moraalisella paremmuudellaan.

Saksalaiset TV-rikossarjat ovat erittäin pitkäikäisiä. 20 vuoden kuluttua tutkijat alkavat selvittää samoja rikoksia uudelleen, koska sen ajan kuluttua on kasvanut uusi televisiosukupolvi, joka ei tiedä, kuka murhaaja oli. 

Ristiinnaulitulla miehellä oli ollut jo aiempia hankaluuksia viranomaisten kanssa

Mielipide, Alexandra Petri

Washington Post, 12.4.2017 (osittainen käännös)

 

Uskon, että tällä tavalla me kirjoitamme nykyisin rikollisuuden uhreista.

…

Miehellä, joka torstaina vangittiin ja tuomittiin Pontius Pilatuksen edessä, oli sekava tausta.

Tällä työttömällä noin 30-vuotiaalla Lähi-Idästä kotoisin olevalla, todennäköisesti avioliiton ulkopuolella tallissa syntyneellä miehellä oli ollut jo aiempia hankaluuksia paikallisten viranomaisten kanssa rauhan häirinnästä, ja hän oli paljon ollut tekemisissä epämääräisen uskonnollisen ryhmän jäsenten kanssa. Hän oli viettänyt suurimman osan ajastaan seksityöläisten ja rikollisten kanssa.

Hänellä oli ollut useita aiempia yhteenottoja paikallisten viranomaisten kanssa – varsinkin kaupungin keskustassa käydyn tapauksen johdosta, jossa hän rikkoi useiden virallisten rahanvaihtajien ja linnunmyyjien pöytiä. Hän oli myös käyttänyt väkivaltaista kieltä, väittäen, että hän voisi tuhota temppelin ja jälleenrakentaa sen.

Vangitsemisensa aikoihin hänellä ei ollut ollut kotipaikkaa moniin vuosiin. Sen sijaan hän eli kiertolaisena, jolloin hän yöpyi ystävien kodeissa ja puolsi varallisuuden tasaisempaa jakamista.

Viranomaiset olivat kiinnittäneet häneen huomiota useamman kerran, sillä hän jakeli ruokaa ilman lupaa, moitti julkista käyttäytymistä ja otti osaa naurettaviin vesiseremonioihin.

Monet sanovat hänen julman rangaistuksensa valtion taholta olevan suhteettoman suuri eikä se liity mihinkään näistä yllä kerrotuista tapahtumista.

Mutta toisaalta: eihän hän enkeli ollut.

Sean Spicerin suurin virhe. Assad / Hitler

Sean Spicerin suurin virhe

Mielipide - Richard Cohen 12.4.2017 Washington Post (käännös)

Anne Frank. (Agence France-Presse via Getty Images) 

Hän oli syntynyt Saksassa, tarkalleen sanoen Frankfurtissa, ja hän kuoli Saksassa, tarkalleen sanoen Bergen-Belsenin keskitysleirissä. Hän oli syntyään sekä kulttuurin että kielen puolesta saksalainen, mutta hän kuoli, koska hän oli myös juutalainen. Kirjoitan Anne Frankista. Valkoisen talon tiedotussihteerin tulisi oppia hänestä jotain.

Selittäessän ja puolustaessaan presidentti Trumpin päätöstä vastata ohjusiskulla Syrian ilmeiseen hermokaasu sarinin käyttöön siviilejä kohtaan Spicer tarjosi eroa Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ja Adolf Hilterin välillä. ”Luulen, että mitä tulee sariinikaasun käyttöön, hän [Hitler] ei käyttänyt kaasua omaan kansaansa samalla tavalla kuin mitä Assad nyt tekee”, Spicer sanoi. Todennäköisesti naurettavin sana tuossa lauseessa on ”luulen”. Spicer ei osoittanut tästä pienintäkään todistetta.

Toki on selvää, mitä Spicer aikoi sanoa – syyllistää täydellisesti Assad, siten että Assad olisi omalla tavallaan pahempi kuin Hitler. Se oli enemmänkin trumpmainen liioittelu, sitä luokkaa mitä ei enää edes huomata, mutta oikeasti se osoitti sellaista tietämättömyyttä historiasta, että jopa kyllästynyt Valkoisen talon lehdistö reagoi kauhulla. Spicer ei pelkästään tehnyt huonosti valittua vertausta eikä hän ei ottanut huomioon, että natsien keskitysleireillä, kuten Auschwitzissä, käytettiin juuri kaasua. Pahinta on, että hän käytti Hitlerin itsensä tekemään erottelua: Saksan juuralaiset ”eivät ole hänen omaa kansaansa”. He olivat juutalaisia. 

Sean Spicerin Hitler-kommentti ei ole mitenkään ainoa Yhdysvaltain politiikan loukkaus uutisissa.  

Monille noista Saksan juutalaisista heidän oman kotimaansa tekemä vaino oli käsittätöntä. Amos Elonin vaikuttava kirja ”ThePity of It All: A Portrait of Jews in Germany, 1743-1933” kertoo yhteisöstä, jonka saavutukset ovat vertaansa vailla, jonka muodostivat taloudellisen, kulttuurisen ja tieteellisen eliitin, joka täydellisesti määritellään saksalaiseksi, joka monin tavoin juutalaisuudesta huolimatta kunnioitti saksalaista kulttuuria, joka taisteli keisarin puolesta ensimmäisessä maailmansodassa, ja joka pakotettuna pakenemaan rikastutti niiden maiden kulttuuria, joihin meni  - esimerkiksi Albert Einstein, joka varoitti presidentti Franklin D. Rooseveltia mahdollisesta atomipommista, tai kerran Berliinissä vaikuttanut itävaltalaissyntyinen ilosilmäinen Billy Wilder, joka antoi meille elokuvat ”Auringonlaskun katu” ja ”Piukat paikat”. Ne, jotka Saksaan jäivät, tapettiin.

He olivat saksalaisia. Ennen muuta he pitivät itseään saksalaisina. He eivät olleet mitään ulkomaalaisväkeä. He olivat – kaikissa paitsi (usein nimellisissä) uskonnollissa yhteyksissä – Hitlerin ”omaa kansaa”. Ja Hitlerin muu ”oma kansa” eli ei-juutalaiset saksalaiset etupäässä vain seisoivat ja katselivat eivätkä tehneet mitään, tai vieläkin pahempaa: osallistuivat ryöstöihin, pommituksiin, eristämiseen ja lopulta tappamiseen. Toisen maailmansodan loppuun mennessä natsit olivat surmanneet 160.000 – 180.000 Saksan juutalaista. (Loput Saksan juutalaisyhteisöstä olivat paenneet, jotkut kuten Anne Frankin isä Otto Frank, Hollantiin tai muihin maihin.

Sillä perusteella, mitä Spicer on sanonut, häntä on syytetty antisemitismistä. En menisi noin pitkälle. Hän tuntuu ainoastaan olevan tietämätön, mitä ei voi hyväksyä sellaiselta henkilöltä, joka puhuu Yhdysvaltain presidentin puolesta. Viikkoja sitten olin sanonut, että hänen täytyisi väistyä Trumpin tiedottajan tehtävästä. Nyt en sano samaa. Jos hän kuitenkin jää, hänen pitää mennä käymään lähellä sijaitsevaan Holocaust Memorial Museoon. Kartalta katsoen sinne on 1,1 mailin matka. Asiaan perehtyneisyydessä se on maailmojen matkan takana. 

Musiikkia, koulua ja koulutusta

 
Elämä heitti taas kerran uudelle paikkakunnalle. Ei ihan uudelle tosin, sehän on Suomessa ja tuttu vuosien takaa, mutta toisella tavalla. Nyt koulutan täällä maahanmuuttajia yhden rupeaman, useita viikkoja (ja asun ihanassa vanhassa asemarakennuksessa, jossa toimii B&B-tyyppinen majatalo…)  

Savonlinnassa pidetään heinäkuussa oopperajuhlat, tietty. Savonlinnassa on myös yksi Suomen kolmesta musiikin erikoislukiosta, Savonlinnan taidelukio. Savonlinnassa opetti aikoinaan serkkuni matematiikkaa yliopistossa ja vaimonsa viulunsoittoa musiikkiopistossa. Halusimme antaa musiikkia harrastavalle tyttärellemme koulukokemuksen Suomesta, ja niinpä ajattelimme anoa hänelle vierailevan opiskelijan paikkaa musiikkilukiosta. Tämä tapahtui muistaakseni 1995.

Entisten tekemisten perusteella olisimme heti saaneet tyttärelle uuden tilapäisen kodin myös Kaustiselta. Kiitos kaustislaisille ystäville! Vaan valitsimme Savonlinnan ja pyysimme koulupaikkaa sieltä. Oma Saksan koulu piti ideaa hyvänä; kirjoitin Suomen koulun rehtorille Maunu Paajaselle asiasta, hän vastasi että katsotaan, ja sitten en kuullutkaan mitään. Ehdimme jo epäillä kouluvierailun toteutumisista, mutta sitten saimmekin tervetuloviestin…

Tuumasta toimeen. Järjestämistä oli monenlaista ja hyvin monet pitivät minua hulluna, laittaa nyt keskenkasvuinen toiseen maahan. Minun mielestäni hän oli lähinnä lähdössä toiseen kotimaahan... En odottanut mitään ongelmia, olisihan hän tuttujen ihmisten luona ja toisaalta puhui hyvää suomea. Eikä ongelmia sitten todellakaan ollut, vallan päinvastoin!

Tuolloin matkat Suomeen olivat etenkin lentäen kokonaan toista hintaluokkaa kun nykyisin, sillä halpalentoyhtiöitä ei ollut. Olimme kesällä perheen kanssa Angelin tyttöjen konsertissa Schwarzwaldissa. Siellä oli myös arpajaiset, ja mieheni päätti voittaa pääpalkinnon, lennon Suomeen. Sellaistahan ei tietenkään kukaan usko… ja kun kerran yksi kolmesta palkinnosta jo tuli tyttärelleni, emme tietenkään mihinään enempiin palkintoihin uskoneet. Vaan kylläpä vain: mieheni voitti sen lennon. Sillä tyttö sitten lensi Suomeen. 

Tuolloin ulkomailla asuva ei voinut avata tiliä Suomessa, joten järjestimme maksut serkkuni perheen eli isäntäperheen kautta. EU on todellakin tehnyt mahdottomia asioita mahdolliseksi. Serkkuni lapset olivat juuri muuttaneet kaikki kolme opiskelemaan muualle, joten omakotitalossa oli tilaa. Kulut meille eivät olleet suuremmat kuin Saksassakaan, koska kallista musiikin opetusta Saksassa ei tuona aikana tarvittu. Suomessahan musiikkiopisto on Saksaan verrattuna käytännöllisesti katsoen ilmainen.

Heti ensimmäisenä päivänä, kun kävin ilmoittamassa tytön läsnä olevaksi, sain parkkisakot. Kävin maksamassa sakon poliisilaitoksella nauraen, että olipa halpa maksu siitä, että tyttö saa käydä puoli vuotta koulua kaupungin laskuun.

Musiikki on sisäinen pakko - jos on musikaaliseksi syntynyt, ei voi ilman olla.

Muusikoksi kehittyminen on pitkä, vuosia kestävä prosessi. Muusikkous alkaa useimmiten jo lapsuudessa. Muusikkoudesta ei pystytä tekemään samalla tavoin eksakteja  tasoryhmittelyjä kuten urheilussa. Yleisempää on jakaa muusikot harrastelijoihin ja ammattimuusikoihin, joskin rajan vetäminen näidenkin ryhmien välille voi olla vaikeaa. (Maijala 2003, 23). Taidelukion opiskelijatkin olivat soittaneet tai laulaneet vähintään 6 vuotta ja lähes puolet heistä oli musisoinut yli 11 vuotta. Jotkut muusikot, lähinnä soittajat, saattavat saavuttaa professionaalisen (ammattimainen) tason melko nuorina. Savonlinnan Taidelukion musiikkilinjan opiskelijat esiintyvät aktiivisesti. He soittavat ja laulavat erilaisissa tilaisuuksissa. He toimivat siten jo lukioaikana ammattimuusikon tavoin. Soitto ja esiintyminen ovat muusikon kaksi työtä (Kimanen 2002, 11)

Lähde: http://uta32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/67408/951-44-5986-5.pdf?sequence=1

 http://www.taidelukio.fi/vanhatsivut/1998/musa/julkais.htm

Savonlinnan aika oli erittäin hyvää aikaa tytölle. Rehtori pyysi häntä jäämään taidelukioon, mutta tyttö päätti palata kouluun Saksaan, koska hänen mukaansa siellä saa enemmän tietoa. Taidelukioaika jäi siis ikimuistoiseksi musiikki- ja taideajaksi. Sinä aikana tapahtui hyvin paljon erilaisia asioita. Tyttö valitsi pääaineekseen urkujensoiton ja kävi soittamassa Savonlinnan tuomiokirkossa. Sivuaineena hän halusi soittaa pianoa, ja koesoiton jälkeen kaikki kolme läsnä ollutta pianonsoiton opettajaa olisivat halunneet hänet oppilaakseen. Viulunsoittoa hän harjoitteli kotona serkkuni vaimon johdolla. Lauloi sekä koulun isossa kuorossa että kansanmusiikkikuorossa. Vierailun aikana taidelukio toteutti yhdessä Savonlinnan kaupunginteatterin kanssa musikaalin. Lisäksi hän kutoi kangaspuissa ja ompeli sekä teki savitöitä. Kouluhan on luovan toiminnan paratiisi. 

Koulu sinänsä oli kuulemma ”helppoa” - vaikka olikin vuotta ylempänä kuin omassa koulussaan. Hassulta oli vain tuntunut kääntää tekstejä suomesta englanniksi, ei saksasta, kuten oli kotona tehnyt. Toisen syksyn romaanin tyttö luki suomeksi (en muista mikä Juhani Ahon kirjoista) ja toisen saksaksi, se kun oli saksalaisen Partick Süsskindin Parfyymi.

Tyttö ihmetteli, ettei oppitunneilla kukaan kysynyt eikä kyseenalaistanut mitään, keskustelua eikä argumentointia koulussa ollut, mihin hän oli omassa saksalaisessa kouluissaan tottunut.

Heti vierailua seuraavana keväänä taidelukio teki Euroopan matkan, jonka Konstanzin osuuden minä järjestin yhdessä Konstanzin musiikkiopiston rehtorin kanssa.

Jotain tyttö oli tehnyt vierailunsa aikana oikein, sillä rehtori lähetti hänelle vuosikausia joka joulu joululahjan…