maanantai 21. helmikuuta 2011

Petroskoin pakkasta. Teatterissa, kadulla, kahvilassa, kotona ja juttelemassa maailman menosta.

Juteltiin lauantaina illalla suomalaisen kielikurssilaisen kanssa teatterin jälkeen kahvilassa Petroskoissa. Hän on opiskellut Pariisissa ja tehnyt töitä ympäri maailmaa, on siinä mielessäkin sielun sukulainen kun yhä miettii mitä tekisi isona. Maailmalla kiertäminen on kai elämänasenne, sitä ei voine parantaa. Minä ainakin kuolisin, jos olisi pitänyt pysyä paikallaan kovin pitkään. Nyt hän sitten käy venäjän kurssilla ihan muuten vaan, kun vanhemmat olivat Sortavalasta... Hän kyseli onko hän ihan normaali olleenkaan. Ja minä kysyn itsestäni kyllä sitä samaa. Sanoi minulle että kun pitää silmät korvat auki, niin töitä kyllä maailmalla riittää...

Niin se kai on - täällä olisi töitä enemmänkin. Suomen opettajista on tosiaankin pula. Ei ole kovin tavallista, että suomalainen lähtee Venäjälle töihin. Ja onhan se viranomaisten taholta tehtykin mahdollisimman hankalaksi. Menee vielä vuosia ennen kuin hyvää tarkoittavan ulkoministerimme aloitteet saavat minkäänlaista vastakaikua.

Kuitenkin tähän omakohtaisia kauhutarinaa Suomen virkakoneista kertomatta olen sitä mieltä, että kyllä suomalainen byrokratia vallan hyvin venäläisen kanssa kilpailee. Tehdään kaikki vain kirjaimen mukaan, eikä ollenkaan ajatella, että virastojen tarkoitushan on auttaa ihmisiä eikä tehdä heidän elämäänsä hankalaksi. Herran pelko tuntuu olevan viisauden alku; en omakohtaisten kokemusteni takia näe Suomen ja Venäjän byrokratiassa mitään eroa. Tähän sanoi osuvasti kielikoulun Anna, että sittenhän vasta tiedämme että pystymme mihin vain, kun pystymme voittamaan byrokratian.

Tällä hetkellä olen ”vain” oman maani lähettinä täällä. Pidän luentoja Suomesta ja sen sellaista.

Perjantaina uuden asuinpaikkani emäntä kävi hakemassa paperini ja hoiti oleskelulupani. Hän on minun ikäiseni historian opettaja yliopistolla eikä puhu muuta kuin venäjää paria sanaa lukuun ottamatta. Tulee pakollista kielikurssia joka päivä... !

Lauantaina kävi kylässä emäntäni ystävä, joka laulaa inkeriläisessä kuorossa. Hän sanoi, että he kyllä tulisivat mielellään konsertoimaan Suomeen. Ensi kesänä ovat menossa Viroon. Ohjelmisto koostuu etupäässä klassisista kappaleista, ja etupäässä suomeksi. Se kyllä sopisi kirkon kannatusyhdistyksen ohjelmistoksi. Kalajokilaaksolaisten rakentama kirkko ei ole toiminnassa, se ei ole valmis syksyllä 2009 pidetyistä avajaisistaan huolimatta, sillä vielä puuttuu rahaa. Kustannusarvio oli 1,2 miljoonaa euroa, mutta vielä tarvittaisiin noin 300.000... olivat jo muutenkin ylittäneet arvion oikein reilusti.



Vähän täällä ihmettelevät ekumeenisuutta. Toisaalta ymmärtävät meidän ortodoksisen kotikirkon tarpeen, eihän täälläkään muuten olisi rakennettu noita luterilaisia kirkkoja, jos ei kotikirkolle tarve olisi ollut.

Tämä ystävä oli aiemmin Karjalan kulttuurikeskuksen johtaja, nyt hän on töissä hotellissa. Hänen isänsä oli karjalainen ja äiti inkeriläinen, ja keskenään kotona vanhemmat puhuivat suomea, mutta lapsille venäjää. Hän sitten päätti aikuisena mennä suomen kurssille ja hän puhuu suomea kyllä. Hänen nuorempi sisarensa muutti Suomeen.

Kysyin, paljonko täällä on karjalaisia. Hän vastasi, että vain muutama prosentti väestöstä. Sitten kysyin paljonko inkeriläisiä. Hän vastasi, että hehän ovat melkein kaikki muuttaneet Suomeen.

Kävin lauantaina Petroskoin kansallisessa teatterissa katsomassa ”Maailman synnyn Lönnrotin mukaan”. Teatterikappale oli hauska, Kalevalan kaksi ensimmäistä kappaletta venäjäksi. Näytelmä alkoi siten, että esilukija luki alkulaulut suomeksi, ja loput näyteltiin, moderniin aikaan sijoitettuna. Kaikki näyttelijät tuntuivat olevan myös voimistelijoita. Väinämöisen syntyminen oli kovin verinen tapahtuma… Teatterilippu maksaa 250 ruplaa, eli jotain 7 euroa.
Teatterissa esitetään näytelmiä myös suomen kielellä, ja niillä on sitten venäjänkielinen tulkkaus.

Menimme hakemaan takkejamme kuten aina, ja vasta sitten totesimme että täällä jonotetaan eikä törmäillä eikä etuilla!

En jaksa lakata ihmettelemästä ihmisten määrää kaduilla. Heitä ei lainkaan pakkanen näytä vaivaavan. Pakkanen on viimeisen viikon aikana vaihdellut kahdestakymmenestä kahteenkymmeneen kahdeksaan, mutta samalla tavalla väki ulkona liikkuu. Ihmiset ovat pukeutuneet pyöreiksi kuin kuvakirjojen venäläiset mummot konsanaan, paksuihin palttoihin, karvalakkeihin, ja naiset korkeakorkoisiin saapikkaisiin. Minä, jolla on takissa vain karvakaulus, tunnen itseni perin köyhäksi.

Miksi ihmiset sitten ovat kadulla, ulkona? Joku vastasi tuohon kysymykseen, että koska kotona on niin kamalaa. Niissä noin kymmenessä asunnossa, joissa olen täällä käynyt, ei ole kamalaa lainkaan, ihan samanlaisia koteja ne ovat kuin Suomessakin. Kaikkea on, sohvasta televisiosta tietokoneesta kylpyammeesta moderniin keittiöön. Makuja tosin on monenlaisia; venäläinen maku on minusta liian kirjavaa, mutta niin minusta on saksalainenkin. Ainoastaan porttikäytävät ja pihat täällä ovat kolkkoja, eivät asunnot.



Kävimme katsomassa rannalla lumi- ja jääveistokilpailun tuloksia. Hauska harrastus talven pakkasen paukkuessa! Pitkin rantaa oli myös jäädytetty yksi rantateistä luistinradaksi.
Ympäri kaupunkia on ostoskeskuksia, jotka eivät ole tavarataloja kuten Suomessa tai muualla Euroopassa, vaan lähinnä kauppahalleja. Kaikkea on. Aivan kaikkea. Kauppa kai se on joka kannattaa. Kaupat ovat useimmiten auki, monet läpi vuorokauden. Kaikki kauppiaat ovat hyvin palvelualttiita. Muistan toki myös neuvostoajan, jolloin palvelua ei ollut, se piti kutitella myyjältä ulos.

Ja voi sitä kansanpaljoutta! Myös nettimaailma oli laitettu jäihin :-)



Kahvilassa jouduimme odottamaan jonkin aikaa tarjoilijaa väenpaljouden takia. Huomattavaa on sekin, että vielä tuolloin pari vuotta sitten tarjoilijat olivat jotenkin avuttoman tuntuisia, tänään täällä on kaikki samanlaista kuin Suomessakin. Hinnat ovat nousseet aikalailla viimeisestä. Emäntäni, ammatiltaan hierjoa huokailee, että eläke tulee olemaan niukka, 12.000 ruplaa kuukaudessa (jotain 300 euroa), ja kun kävimme kaupassa, totesin että maito maksoi lähes yhtä paljon kuin Suomessakin, eli noin euron litra. Yhtiövastike taas on hivenen yli sata euroa kuukaudessa. Eläkkeelle naiset pääsevät/joutuvat 50-vuotiaina, miehet 55-vuotiaina. Tämän iän jälkeen ei eläke enää kartu, vaikka olisi töissä miten kauan hyvänsä.

Huomiota herättää venäläinen kirjojen määrä ja kulttuurin paljous. Juttelenpa kenen kanssa hyvänsä, hän tuntee venäläiset klassikot, kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen. Niin vanhemmat kuin nuoremmatkin ikäluokat. Jokaisessa kodissa missä olen käynyt, on hyllyt kirjoja väärällään. Teatterissa ja konserteissa käydään. Minulle sanottiin Suomessa, että se varmaan johtuu siitä, että muuta ei ole tarjolla. Anteeksi kuinka? Sanoisin mieluummin, että on häpeä että Suomessa leikataan kirjastorahoja ja että lukemisen määrä on vähenemään päin. Ja että Venäjällä ei muka anneta oikeaa tietoa maailmasta. Tosiasia on, että opetus kouluissa on aivan modernia kuten Suomessakin, ja tietokonekin näkyy olevan jokaisessa kodissa. Tilastotiede kertoo, että Venäjä onkin maailman eniten kasvava tietotekniikan maa.

Sähköbusseja, trolleybusseja, tai johdosautoja, kuten petroskoilainen suomen opettaja Julia sanoo, kulkee lähes joka paikkaan ja tiheään, myös viikonloppuisin, ja hintaakin vain 10 ruplaa, noin 25 senttiä per matka. Lisäksi on varsin kattava tilataksiverkosto, hinta päätähuimaavat 12 ruplaa. Mukaan hypätään jos on tilaa. Ei täällä juuri kannata omalla autolla hurvitella. Liikenne on jotakuinkin samanlaista kuin muissakin vastaavan kokoisissa kaupungeissa maailmalla. Petroskoissa on noin 300.000 asukasta. Vartioitu parkkipaikka sen sijaan oli arvokas...



Jotenkin minua tämä kaupunki viehättää, mitä useammin täällä olen sitä enemmän. Olen muuttanut paikkakuntaa ja maatakin monta kertaa elämässäni.



Miten jossakin paikassa viihdyn, riippuu täysin minusta itsestäni. Koti-ikävää vastaan missä hyvänsä on vain yksi keino: mennä toisten joukkoon. Ruveta harrastamaan, käydä paikoissa, jutella ihmisten kanssa. Kun kaksi vuotta sitten olin Petroskoissa tuolloin 18-vuotiaan Saksassa kasvaneen poikani kanssa, hän olisi mielellään jäänyt tänne. Hän ilmoitti, että täällä on mukavampia ihmisiä kuin Suomessa, täällä eivät ihmiset ole tylyjä kuten Suomessa. Eniten maailmassa minäkin olen tavannut tylyjä ihmisiä juuri Suomessa. Eniten laskujani maksamatta ovat jättäneet juuri suomalaiset. Minulla ei ole vielä täältä yhtään huonoa kokemusta. En näe täällä mitään kamalaa. Ei täällä kukaan kärky minun käsilaukkuani.

Kyläkutsuja on tullut jo nyt useita. Ei tule aika pitkäksi käymään…

perjantai 18. helmikuuta 2011

Aamiaispöydässä tuoreita sämpylöitä ja muutakin mukavaa

Mennäänpä ajassa viikko taaksepäin. Kävinpähän taas yhden auton Saksasta ostamassa ja hakemassa. Yövyin ystäväni luona Hampurissa ja sain siellä sekä iltapalan että aamiaisen.



Ach! Uunituoreet sämpylät ovat rapeakuorisia ja herkullisia. Sämpylää ei missään tapauksessa saa pakata muoviin!

Tummaa leipää. Saksassa on maailman laajin valikoima leipää, tilastojen mukaan. Tummassa leivässä on usein jyviä mukana. Suomessa tunnettua hapanta ruisleipää sen sijaan ei ole. (Sivuhuomautus: 80% nk. suomalaisen ruisleivän ruisjauhosta tuodaan ulkomailta.)
Leivälle maksamakkaraa, juustoa, sillisalaattia. Suomen sana metvursti on sikäli hassu käännös, että”Met” on hunaja ja Saksassa Suomen metvursti olisi joko ”mustaa makkaraa” tai ”salamia”; Metwurst on aina levitettävä leivälle veitsellä, se on tahnaa kuten maksamakkarakin on.

Juustot Suomessa maistuvat minusta kaikki samalle. Saksassa on varaa valita! Ja eihän sulatejuusto ole juustoa ollenkaan.

Paitsi munat, ja jauhottomat ja sokeroimattomat makkarat, ja juustot, eivät aamiaiselta puutu hillot ja makeat hyytelöt. Niitä on tuhannen lajia, kuten on hedelmiäkin. On kirsikkaa ja kvittania ja mitä kummallisimpia marjoja.

Saksassa aamupala on monipuolinen ja herkullinen. Pikkupaikkojen yöpymispaikoissa, Gasthausissa sitä voi maistella, aamupala kuuluu aina hintaan.

Tavallista mustaa teetä on Suomesta lähes mahdotonta saada. Pusseissa on vain mujua, siitä ei kunnon teetä saa. Siksi tuon teeni joko Saksasta tai Venäjältä. Ravintoloissa Suomessa tilanne on peräti surkea, tarkemmin: varsin surkea. Haljakkaa vettä ja mujupussi. Tehköön teetä siitä kuka osaa. Tulos on kuin kakku ilman sokeria.

Mitähän varten leivän on oltava Suomessa kaupassa aamulla kahdeksaan mennessä, kun asiakkaat tulevat kello neljä iltapäivällä? Meidän kaksi vahvaa kauppaketjuamme määrää leivän hinnan – hinnassa on mukana työntekijöiden yötyölisä, kaksinkertainen palkka. Pienleipomot, jotka leipovat ne maukkaat leivät, eivät siksi voi kilpailla hinnalla.

Jos joku leipuri Suomessa keksisi myydä tuoreita sämpylöitä, saattaisi menekki olla mahtava. Sen varmaankin kieltävät hullunhauskat suomalaiset hygieniasäännöt… Oletteko ikinä kuulleet jonkun ranskalaisen tai espanjalaisen sairastuneen avoimena, paketoimattomana kotiin kuljettamaansa leipään? Hygieniasäännöt eivät ole EU:n määräyksiä, ne ovat ihan kotikutoisia. Saksalaiset laittavat leipänsä leipurinliikkeessä paperipussiin, eivät koskaan muoviin. Nykyisin Suomessa marketista saa puolivalmista itsepaistettavaa ranskanleipää ja sämpylöitä. Toiseksi paras vaihtoehto. Kokeilkaa!

Mitähän varten juuri suomalaiset ovat ruisleivästään ja aamupuurostaan huolimatta keskimäärin varsin sairaita ja ranskalaiset valkoisesta leivästään ja kehnosta aamiaisestaan huolimatta varsin terveitä?

Totta kai nämä ovat pelkästään omia mielipiteitä. Ne tosin jakavat kanssani kaikki muutkin, jotka ovat asuneet Saksassa. Törmäsin juuri eilen taas asiaan joka Suomessa ”on aina ennen tehty näin” ja jonka ”aina ennenkin näin tekemisellä” ei ole mitään järkevää syytä. Ihmiset vain ovat sellaisia. Suomalaisille on syötetty ja uskoteltu, että aamulla pitää syödä kunnolla. Kaikki ihmiset vain eivät olekaan samanlaisia. Miksi siis minun pitää tehdä sitä mitä kaikki tekevät?

Mutta oikeastihan on niin, että ihminen voi syödä melkein mitä tahansa. Nyt kun olen Venäjällä, nautin kunnon teestä ja todella maukkaasta ruuasta. Maatahan olenkin elämässäni vaihtanut jo useamman kerran. Ranskalainen ruoka on saanut kuulemma jonkun kansainvälisen tunnustuksen. Eipä ihme. Ja tärkeintä siellä lienee se, että ruokailuun otetaan aikaa - eikä ruokaillessa koskaan puhuta työasioista!

torstai 17. helmikuuta 2011

Viides Petroskoin matkani

Petroskoihin. Ensivaikutelmia



Kun lähtee petroskoilaisen ystävän kanssa reissuun, matkasta tulee erilainen kuin yksin. Ensinnäkin on matkaseuraa ja oppii paljon Karjalasta ja elämästä siellä. Ei kun siis täällä. Toisaalta matka kestää, kun välillä käydään kylissä. Ja joka puolella ylenpalttista venäläistä ja karjalaista vieraanvaraisuutta. Perillä maukas ilta-ateria, tervetuliaisliköörit ja suklaat…

Toissavuonna Suomesta turvapaikka hakenut ja Venäjälle Suomen viranomaisten palauttama ystäväni tyttären murkkuikäinen tytär kärsii pahasta flunssasta ja kun kysyn, kummassa maassa oli asiat paremmin, hän vastaa: ”Suomessa, siellä en ollut sairas…” Äitinsä ei ollut unohtanut suomen kieltä, vaan kertoili viimeisiä kuulumisiaan. Molemmilla nyt jatkuva pelko, eikä kumpikaan uskalla liikkua ulkona ilman turvajoukkoa. Tytön koulussa opetetaan suomea. Tyttö näytti minulle suomen kielen kirjansa: se on vuodelta 1956...

Pohdimme illan kuluessa yhdessä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Ymmärrän venäjää niin ettei minulle ihan kaikkea tarvitse enää tulkata. Emäntämme poika on upea pianisti ja opiskelee konservatoriossa. Hän on juuri saanut jatko-opiskelupaikan Saksasta. Kaavain häntä alun perin tsasounan kannatusyhdistyksen hyväksi pidettävään konserttiin Kalajoelle, mutta nähtäväksi jää mitä viranomaiset päättävät päättää. Armeija haluaa hänet kahdeksi vuodeksi riveihinsä heti keväällä, ja pianistille se on kuolemaksi, jos ei voi harjoitella montaa tuntia päivässä. Soitapa pianoa monta tuntia päivässä armeijan riveissä! Elämän ironiaa sen sijaan on se, että oma poikani, samanikäinen Suomen ja Saksan kansalainen ja tämän pianistin kaveri, on Saksassa juuri vapautettu armeijasta, koska yleinen asevelvollisuus Saksassa on lopetettu… Näin nuoria heitellään mielin määrin. Toinen poikani palveli Saksassa kokonaisen vuoden.

Pureva pakkanen ulkona aiheutti päänvaivaa. Olemme sisämaassa, Äänisen rannalla. Mitä tavaraa pitää ottaa sisään? Tietokone tietenkin, entä tulostin? CD:t? Prosecco? Karjalanpiirakat pakastukoot. Samoin suklaat. Opetusmateriaali ja kirjat kestävät pakkasta. Vessapaperikaan ei palele. On täällä vessapaperia, mutta suomalainen laatu on parempaa… Vahdittu parkkipaikka Kukonmäellä maksaa, mutta lienee tarpeellinen.

Lunta on joka puolella kuin Suomessakin, mutta Suomen lumenraivauksesta kertominen herättää ihastusta. Isoilla kaivureilla kuitenkin näkyivät täälläkin lunta kauhovan ja kuorma-autoilla kaupungista pois raivaavan.

Karjalan tasavallassa asuu karjalaisia ja suomi oli aikoinaan toinen virallinen kieli. Suomea ei kuitenkaan kukaan juuri puhu, sehän oli Stalinin aikana kiellettyä ja niin lasten kielitaito ruostui. Karjalaista alkuperää olevaa väestöä on nykyisin vain pieni prosentti. Nyt eletään uuden heräämisen aikaa ja tarvitaan opettajia. Paikannimet ovat karjalankielisiä mutta kyltit kyrillisin kirjaimin. Ihmiset pääpiirteissään avuliaita ja ystävällisiä. Kaupoissa on kaikkea mitä ikinä sielu haluaa.

Tähän on pakko lisätä, että ei Venäjä ollut viime vuosisadalla sen erilaisempi kielloissaan kuin tietyt muutkaan maat, nämä niin kutsutut ”hyvät läntiset”... Elsassissa ei saanut puhua saksaa, Bretagnessa ei bretonia, Espanjassa eikä Ranskassa kataloniaa. Yhden – kahden sukupolven aikana kielitaito kuihtuu. Vastalääkkeistäkin on hyviä esimerkkejä: Irlanti elvytti keltin kielen. Kansan kielitaitoa voi siis vallan hyvin ohjailla valtiovallan toimesta.

Venäjän kielikään ei ole sen ihmeellisempi kuin muutkaan indogermaaniset kielet, eniten se minusta muistuttaa saksaa. Kyrilliset kirjaimet sopivat paremmin kieleen kuin meidän latinalaiset. - Jaa että suomalaiset - mitä suomalaista meidän kirjaimissamme tai numeroissamme on? Tottumuskysymys, ei sen kummempaa. Ja kaikissa kielissä on sudenkuoppansa. Suomessa astevaihtelu, ja puhekielen ja kirjoitetun kielen valtava ero. Saksassa kolme artikkelia ja neljä sijamuotoa ja siitä johtuen päätteiden mahtava lajitelma. Venäjässä kullekin verbille kaksi muotoa, riippuen siitä onko toiminta jatkuvaa vai ei. Englannissa eri lähteistä - germaaniset juuret, latinan ja ranskan lainasanat - tulleet sanat johtavat hyvin laajaan sanastoon ja sanontojen sekamelskaan. Englantikaan ei ole mikään helppo kieli.

Kielikoululla käytiin läpi ensimmäiset askeleet, viralliset ja käytännön asiat. Kulttuuritoimintaa... Tästä se taas alkaa!

tiistai 8. helmikuuta 2011

Vepsäläisiä

Šoutjärvi eli Šoltozero (ven. Шёлтозеро, vepsäksi Šoutjärv´, karjalaksi Šoutjärvi) on kylä ja maalaiskunta Karjalan tasavallan Äänisenrannan piirissä. Se sijaitsee sijaitsee 84 km:n päässä Petroskoista kaakkoon Äänisen rannalla. Šoutjärvi on pohjoisen vepsäläiskulttuurin keskus. Kylä toimi vuosina 1994–2005 olemassa olleen Karjalan itsehallintoyksikön Vepsän kansallisen volostin hallintokeskuksena.
(Wikipedia)


………………………………

”Parasta olisi tulla 8. maaliskuuta”, oli kylän opettaja Olga Kukorina sanonut puhelimessa. Silloin meillä olisi mahdollisuus kuvata vepsäläiset perinteisissä kansanpuvuissaan sekä kuulla heidän satoja vuosia vanhoja laulujaan. Vepsäläiset ovat – heti karjalaisten jälkeen –suurin vähemmistö Venäjän Karjalassa, kieleltään ja perimältään suomalaisten sukulaiskansaa. Vuonna 1926 oli vepsäläisiä väestönlaskennan mukaan noin neljäkymmentätuhatta. Nyt heitä sanotaan virallisesti olevan noin kahdeksantuhatta, ja vain noin puolet heistä asuu Karjalassa. Šoutjärvi, noin tuhannen asukkaan kylä Äänisen rannalla, on heidän kulttuurinsa keskus.

Kahdeksas maaliskuuta, jota päivää Olga ehdotti, on kansainvälinen naistenpäivä, ja Venäjällä virallinen vapaapäivä. Vepsäläiskuoro kokoontuu silloin perinteisesti Šoutjärvellä. Juhlitaan, lauletaan, syödään ja juodaan – ja pukeudutaan kansallispukuun, jotka on tehty vanhan vepsäläismallin mukaan ja joihin on sekoittunut venäläisiä kuvioita.

Vepsäläiskulttuurin alkuperäisesineitä on vain vähän, ja joitakin näistä on nähtävissä Šoutjärven museossa.



Neuvostoaikana vepsäläiskulttuuri, kuten muidenkin kansallisten vähemmistöjen kulttuuri, systemaattisesti hävitettiin. Vepsäläiset olivat kuten karjalaisetkin separatisteja ja suomalaisten salaisia liittolaisia, ja Moskovan tavoite oli venäläistää heidät. Vepsänkieliset kirjat, jopa maantiedon ja matematiikan kirjat poltettiin ja vepsän kielen puhumista halveksittiin. Vasta neuvostoajan päättymisen jälkeen vepsän kieli ja kulttuuri elpyi, ja yksi kiinnekohtia on Šoutjärven vepsäläiskuoro.

Kauas kuuluu laulua, puhetta ja naurua siitä talosta, jonne kuoro tuona aamuna kokoontuu. Se on hanuristin talo, joka työskentelee insinöörinä sadan kilometrin päässä, Petroskoissa, Karjalan tasavallan pääkaupungissa. Talo on puurakennus, vepsäläisen perinteen mukaisesti puuleikkauksin kauniisti koristeltu. Vepsäläiset miehet ovat laajalti Karjalan rajojen ulkopuolelle tunnettuja rakennustaidostaan; sanotaan, että heidän puiset rakennuksensa kestävät ainakin kaksisataa vuotta. Talo, jonne astumme sisään, ei ole ihan näin vanha, mutta myöskin hyvin taidolla rakennettu. Huolimatta viileästä säästä seisoo etupihalla mies hihat käärittyinä ja kumisaappaissaan ja paistaa avotulella suuria saslikvartaita. Tuvassa pöydän ympärille ovat kokoontuneet kuorolaiset, ja pöytä notkuu lukemattomien alkuruokien, sakuskien ja vodkapullojen painosta. Vain naiset laulavat, ja kolme miestä säestää heitä kitaralla ja hanurilla. He laulavat moniäänisiä, herkkiä lyyrisiä lauluja, jotka ylistävät karjalaisen luonnon kauneutta ja jotka liikuttavat meitä syvästi. Ja välin saamme kuulla kovaäänisiä, huudoin vahvistettuja juoma- ja pilalauluja, joista jotkut ovat venäläistä alkuperää.



Jotkut laulut lauletaan tosiaankin venäjän kielellä, vaikka ne ovatkin ikivanhoja vepsäläisiä kansanlauluja, kuten Olga meille vakuuttaa. ”Meidän kulttuurimme ovat sekoittuneet. Eihän meillä vepsäläisillä ollut alun perin kirjoitettua kieltäkään. Monet lauluistamme pantiin muistiin vasta viime vuosisadan alussa – ja sitten Stalinin aikana ne poltettiin. Arkistoista löytyy tuskin mitään vepsänkielistä kirjallisuutta.”



Olga Kukorina on syntyjään vepsäläinen, kuten hän ylpeänä painottaa. Hän muistaa vielä tarkoin lapsuutensa, jolloin oli ”häpeä olla vepsäläinen”. Hänen vanhempansa puhuivat kotona keskenään vepsän kieltä. Mutta heidän lapsensa saivat puhua vain venäjää. Ei vain siksi, että ”oli kiellettyä puhua vepsää, vaan siksi, että vanhemmat halusivat, että saamme elämässämme jotain aikaiseksi. Edes kyläkaupassa leipää ostaessa ei saanut puhua vepsää. Ja kuitenkin myös kauppias oli vepsäläinen.” Hänestä on kauheaa, kun hän myöhemmin käsitti, että vepsän kielihän oli kuolemassa. ”Silloinhan koko kansakunta kuolisi.”

Vepsäläiskuoro koostuu vain puoleksi syntyperäisistä ”oikeista vepsäläisistä”, kuten he itse sanovat. Muut ovat venäläisiä ja ovat vepsäläisten ja venäläisten sekaperheiden lapsia. Kaikkia kuitenkin yhdistää rakkaus vepsän kieleen ja kulttuuriin. ”Me asumme täällä, täällä ovat syntyneet meidän lapsemme – heidän on opittava tuntemaan oman seutunsa juuret, tämä on nyt meidän kotiseutumme”, sanoo Irina, jonka perhe muutti toisen maailmansodan jälkeen Karjalaan. Huolimatta Venäjän Karjalan pienestä avustuksesta kuorolla on taloudellisesti vaikeaa. Rahaa tarvittaisiin vaatetukseen, soittimiin, teknisiin laitteisiin kuten mikrofoneihin, kovaäänisiin, vahvistimiin. ”Me olemme köyhä kylä”, sanoo kuoron johtaja. ”Ja meiltä puuttuu jälkikasvu.” Noin tuhannesta asukkaasta, kuten hän arvelee, puhuu vain noin pari tusinaa vepsää äidinkielenään. Ja he ovat vanhempaa väkeä, kuten mekin saamme kuvatessamme ulkona kaduilla todeta.

Toiveet kohdistuvat Šoutjärven kouluun ja lastentarhaan, eikä vain kuorolaisten taholta. Joitakin vuosia nimittäin vepsä on ollut kouluissa pakollinen kieli – kolme tuntia viikossa. On oppikirjoja vepsän kielellä, on vepsänkielinen kielioppi – kaikki kirjat niin uusia, että ne tuoksuvatkin vielä painomusteelle. Ja lastentarhassa puhuu Olga Kukorina ja muutama muu hänen työtovereistaan lapsille vepsää jo kolmivuotiaasta alkaen. Tilat ovat valoisia, kauniisti somistettuja. Totesimme, että lapseta ovat kaikessa täydellä mukana. On kuitenkin yksi paha asia, aktiivisen opettajan mielestä: vepsän kieltä pakollisena on vain seitsemännelle luokalle. Sen jälkeen, Venäjän ylioppilastutkintoon luokalle yksitoista asti, vepsää opetetaan vain vapaaehtoiskursseilla. ”Totta kai nuorisolta puuttuu motivaatio.” Mutta Petroskoihin on perustettu vepsän kielen laitos, kertoo Olga. ”Meidän koulumme oppilaista jo seitsemän on siellä suorittanut tutkintonsa menestyksellä.”

Ja toinenkin esimerkki antaa Olgalle toivoa: hänen omat lapsensa. Aiemmin vepsän kieli ei heitä kiinnostanut. Mutta tytär on nyt kuusitoista ja poika kaksikymmentä, ja molemmat opiskelevat esi-isiensä kieltä. Vapaaehtoisesti ja ilman äidin painostusta. Ollessaan naapurimaassa Suomessa he saivat todeta, että he pystyivät kommunikoimaan suomalaisten kanssa vepsäksi; ja miten sellainen auttaa löytämään Suomesta pysyvää työtä. ”Nyt he pakottavat minut puhumaan heille vepsää.”




”Pystyykö vepsän kieli ja kulttuuri säilymään”, kysymme Olgalta, kun hyvästelemme lähtiessämme muutaman päivän kuluttua Šoutjärveltä.

”En tiedä”, hän vastaa pitkään mietittyään. ”Olemme hyvin vanha kansakunta. Jos kielemme kuolee, häviää myös kansamme. Me olemme pieni kansakunta ja historiamme on ollut kauhea. Mutta voimme olla itsestämme myös ylpeitä. Olemme hyvää, rehellistä ja ahkeraa väkeä. Meillä on rikas kulttuuri, meillä on laulumme, tarinamme, käsityötaitomme. Meidän on tehtävä kaikki mahdollinen sen eteen, että lapsemme ymmärtävät tämän. Toivon, että kielemme säilyy. Enkä lopeta taistelemista sen puolesta!” Ja Olga Kukorina hymyilee, emmekä me ole varmoja, onko hän oikeasti optimistinen, vai motivoiko hän vain itse itseään.

………………

...Myös ylläoleva teksti on ote Klaus Bednarzin kirjasta "Das Kreuz des Nordens". Kuvat minun.



Itse kävin myös Šoutjärvellä elokuussa 2009. Kokemukset olivat miellyttäviä. Kadulla meitä suomalaisturisteja kutsuttiin spontaanisti kylään. Ihmiset hyvin ystävällisiä. Talot kauniita, värikkäitä karjalaisia.



Museo on pieni mutta mielenkiintoinen.
http://kgkm.karelia.ru/filial/mus5_sh.htm

Šoutjärven vepsäläiskuoro lauloi ja tanssi suomalaisryhmämme kunniaksi. Me tykättiin kovin!

Tutustuin Petroskoissa vepsäläiseen Aljoshaan, joka oli aikoinaan itäkarjalaisen Petroskoissa asuneen ystäväni vuokralainen ja on Petroskoin kaupungin palveluksessa kaivinkoneenkuljettajana. Hän kertoi, että hänellä on maatila Äänisen etelärannalla aivan Karjalan äärirajalla. Meidän keskustelumme sujui hauskasti kahdella kielellä: hän puhui venäjää ja minä suomea, ja molemmat kuitenkin ymmärsimme toisiamme. Hän kertoi, että hänen vanhempansa puhuivat vepsää, mutta että hän ei saanut muualla kuin omien neljän seinän sisällä puhua lapsena vepsää. Ymmärtäminen on säilynyt, mutta kielitaito on ruosteessa, onhan mies jotakuinkin minun ikäiseni. Eivätkä hänen lapsensa puhu vepsää lainkaan. Aljosha kävi myös meillä Suomessa viime kesänä. Yhdessä tässä vuonna 1934 painettua Itä-Karjalan karttaa katselemme. On kuin olisi taas avautunut yksi uusi ikkuna maailmaan.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kis, Karjalan helmi



On jo kolmas päivämme Kisillä – ja meidän pitää yhä melkein väkivallalla estää Maximia käyttämästä filmikameraansa tauotta. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta valo muuttuu, taivaan värit ja pilvien muodot vaihtuvat. Me näemme värejä, joita emme ole koskaan aiemmin luonnossa nähneet. Filmissä ja valokuvissa värit näyttävät siltä kuin ne olisi tehty tietokoneella. Ja jokainen värin ja valon vaihtelu muuttaa Kisin suurten ja pienten kirkkojen kokonaisuuden erilaiseksi. Niitä pidetään Venäjän arkkitehtuurin kuuluisimpina saavutuksina.

”Missään muualla Euroopassa eikä Tyynellä merellä”, kertoo ”arkkitehtuurihistoriallis-etnisen museoryhmän” johtaja, johon ryhmään Kis nykyisin kuuluu, ”ei ole säilynyt niin taidokasta vanhan Venäjän puuarkkitehtuuria kuin täällä Karjalassa.” Kirkoista vaikuttavinta, Kristuksen taivaanastumisen kirkkoa 22 kupoleineen ja 40.000 haapapuisine päreineen, taidokkaasti nauloitta, sammalitta tai ilman mitään muutakaan kiinnitysaineita yhteen koottua, hän vertaa ”tärkeysjärjestyksessä kristillisten kirkkojen joukossa” Konstantinopolin Hagia Sofiaan, Moskovan Basilius-katedraaliin ja Pariisin Notre Damiin. Ja kuitenkin, Ekaterina Awerjanowa, joka toimi vuosia Karjalan kulttuuriministeriössä, olivat Kisin kirkot ”pelkkiä maalaiskirkkoja”, lähiseutujen maanviljelijöiden rakentamia ”yhteisiksi kirkoiksi”, sekä pyhiksi että maallisiksi kokoontumispaikoiksi. Näille viljelijöille, jotka olivat samalla erittäin taitavia käsityöläisiä ja jotka olivat oppineet taitonsa etenkin Pietarin rakennusvaiheessa, nämä kirkot olivat ”tavallisia venäläisiä kirkkoja”, ja rakennettu ”vain ymmärtäen ”luonnollista kauneutta”. Kisin maanviljelijät eivät olisi ikipäivänä uskoneet, että niistä tulisi kerran ”Venäjän ortodoksisuuden pyhättöjä”.



Uudemmissa venäläisissä matkaoppaissa Kisin kirkot yhdistetään isänmaallisesti vanhan Venäjän historiaan. Ne kertovat tarinaa siitä, että Kristuksen taivaanastumisen kirkon rakentaminen olisi tapahtunut tsaari Pietarin henkilökohtaisesta käskystä. Todellisuudessa se on rakennettu – palaneen kirkon paikalle – Pohjan sodan aikana ja valmistui vuonna 1714, sinä vuonna jolloin Venäjän laivasto voitti Ruotsin suuren laivaston – mikä on ”juhlallinen hymni Venäjän urhoolliselle kansalle”, kuten matkaoppaassa sanotaan.



Mutta se, että Kisin kirkot ovat säilyneet lähes muuttumattomina aina tähän päivään asti, ei ole vain museonjohtajan mielestä oikea ihme. Kyllähän bolsevikit kielsivät käyttämästä kirkkoja jumalanpalveluksiin, ja ampuivat myös Kisin papit – aivan kuten tappoivat monen muunkin papiston. Mutta he jättivät rakennukset lähes koskemattomina pystyyn ”arkkitehtuurin historian muistomerkeiksi”. Toisen maailmansodan aikana, lokakuussa 1941, Saksan armeijan kanssa taistelleet Suomen ilmavoimat saivat käskyn pommittaa Kisiä. Sanottiin, että kirkkoihin olisi piiloutunut venäläisiä partisaaneja. Mutta suomalainen pommikoneen kuljettaja ei noudattanut käskyä. Hän lensi Kisin yli, ja kun ei havainnut mitään partisaaneja, kääntyi takaisin pudottamatta pommejaan. Vuonna 1999 hän kävi Kisin saarella turistina, ja siellä häntä suuresti kunnioitettiin.

Tänään asiantuntijat kaikkialta maailmasta, myös Saksasta, yrittävät säilyttää ja restauroida puukirkot, joita pohjoinen ilmasto on kovin vaurioittanut ja osin kirkot ovatkin jo luhistumassa. Varsin sisältä laho ”Kristuksen taivaanastumisen” kirkko, pääkirkko, on pakko peruskorjata heti. Mutta museon johtajan mukaan rahat eivät riitä lainkaan. ”Kaikki raha, mitä me saamme, tulee valtiolta. Ja valtio antaa nykyisin vähemmän rahaa kulttuuriin kuin aiemmin.” Eikä ole sponsoreita, sillä ei ole lainsäädäntöä, joka rohkaisisi rahoittajia.
Vuonna 2001, Ekaterina Awerjanowa kertoo ylpeänä ja samalla huolestuneena, Venäjän presidentti Vladimir Putin kävi Kisin saarella. ”Hieno mies”, joka meni saunaan jo aamulla kello seitsemän. Ja hän oli ihaillut kirkkoja kovin. Hän sanoi, että kaikki kirkot on korjattava, eikä vain pääkirkkoa: ”Mitä turistit muuten meistä ajattelevat?” Presidentti lahjoitti Marian kirkolle ikonin. ”Sen jälkeen ei ole Moskovasta enempää rahaa tullut”, kertoo museonjohtaja. Ja sitten lähtee kiireellä pois, sillä hänen on otettava vastaan Valkovenäjän pääministeri, joka seurueineen on tullut Kisin saarelle. ”Mutta rahaa hän tuskin tuo tullessaan.”



Kerran niin ylpeästä maalaisväestöstä Kisillä emme näe jälkeäkään. Vain pääkirkon lähistöllä näkyy vanhempi pariskunta heinänkorjuussa – puuharavan ja hangon kanssa. Valkohuivinen vaimo haravoi viikatteella leikatun heinän huolellisesti kasoihin, haravoi jokaisen maapalasen kolmeen – neljään kertaan, ettei yksikään heinänkorsi jäisi huomaamatta maahan. Mies näyttää Leo Tolstoilta vaateparsineen. Hän nostaa hangolla heinät suuriin kasoihin. He kertovat olevansa Kisin viimeiset maanviljelijät. Stalinin hävitettyä vapaat viljelijät ja pakotettua heidät kollektiiveihin sekä useimpien kolhoosien kaaduttua Neuvostoliiton ajan päätyttyä Venäjän Karjalassa ei ole oikeastaan maanviljelyä lainkaan, he sanovat, ”maa on kesantona”. Lapset ovat aikuisia, asuvat kaupungissa. ”Meille riittää tämä mitä meillä on. Yksi lehmä ja yksi hevonen”. Aiemmin he tekivät töitä Kisin kolhoosilla, ja omalle lehmälle he niittivät vain pientareet, joille traktori ei päässyt. ”Nyt kukaan ei välitä maasta. Saa niittää mistä haluaa, niin paljon kuin haluaa. Täydellinen vapaus. Tarvitsee vain tarpeeksi voimaa.” Kun kysymme, eikö tällainen elämä ole kovaa, mies pudistaa päätään. ”Me elämme kuten Venäjällä eletään. Emme hyvin, emme huonosti.”

Ja pienen tauon jälkeen, katsottuaan vaimoaan, hän lisää vaitonaisesti: ”Ja ketä se kiinnostaisikaan?”

…………………………

Tekstin käänsin saksalaisen TV-toimittaja Klaus Bednarzin 2007 ilmestyneestä kauniista kuvakirjasta ”Das Kreuz des Nordens – Reise durch Karelien”, rowohlt, Berliini.
Kuvat minun.

Kävin Kisin saarella elokuussa 2009. Sinne pääsee Petroskoista mukavasti kantosiipialuksella, matka kestää noin tunnin. Päivä oli kirkas ja kaunis. Koko seurueellemme kävi juuri noin kuten ylläkuvatussa tekstissä: emme olisi saaneet tarpeeksemme ollenkaan, niin kauniita rakennukset ja ympäröivä luonto ovat. Meillä oli osaava opas Petroskoista.
Kohokohtana jäi mieleeni kolmen ortodoksimunkin laulu yhdessä monista saaren kirkoista.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Kielikoulutoimintani Bad Homburgissa Taunuksessa



Eipä sitten kestänyt kauaa, kun matka Frankfurtiin lasten kanssa tuntui pitkältä ja hankalalta hoitaa. Vuosi oli 1987. Ryhdyin keskustelemaan Frankfurtin kielikouluyhdistyksen puheenjohtajan kanssa siitä, voisimmeko perustaa uuden ryhmän, joka olisi maantieteellisesti meitä lähempänä. "Jos en vie lapsia Frankfurtista mennessäni, niin ihan mielellään", kuului vastaus. Ryhdyin toimeen ja aika pian sainkin järjestettyä tilat Hölderlin-peruskoulussa ja opettajat ja rahat ja opetusmateriaalit, ja oppilaita ilmestyi sitten ties mistä ja yllättäen enemmän kuin olimme arvelleet, kolmen ryhmän verran. Lapset Frankfurtista muuten olisivat kyllä mielellään tulleet mukanani...



Nyt on helmikuu 2011. Petroskoissa ilmestyvä suomenkielinen lehti Karjalan Sanomat pyysi saada tehdä minusta lehtijutun, nyt kun lähden opetusrupeamalle Petroskoihin. Tuli samalla mieleeni yksi lehtijuttu vuosien takaa, Frankfurtin toiseen suureen päivälehteen Frankfurter Rundschau:hun, jonka levikki jotain puolet Helsingin Sanomien levikistä, kun aloitettiin Bad Homburgissa. Suomihan on Saksassa hyvässä maineessa. Kielikoulun alkaminen Bad Homburgissa syyskuussa 1987 oli juhlallinen asia ja aloitimme sen nostamalla ostamani samppamaljat koulun menestykseksi isäntäkoulun rehtorin ja oppilaiden vanhempien kanssa. Muistan kovasti jännittäneeni pitäessäni puheen siitä, mistä on kyse. Ja ihmetelleeni itselleni, miksi ihmeessä minun piti tällaisia asioita järjestellä. Ja sitten piti opetuksen alkaa.

Mutta: juuri sinä päivänä molemmat toiset opettajat myöhästyivät junasta eli eivät tulleet. Hiki nousi pintaan: minulla oli kielikoululaisia paikalla kolmisenkymmentä, oli heidän vanhempansa ja isäntäkoulun rehtori ja toimittaja... en selitellyt mitään, pyysin oppilaat luokkaan, annoin heille tehtäviä, puhuin vain asiaa. Kukaan ei huomannut mitään puuttuvan! 


Oma toimintani Bad Homburgissa jatkui vain kaksi vuotta, koska muutimme pois, Bodenjärvelle. Sinne sitten perustin uuden kielikoulun.

Valtakunnallisesti Saksassa oppilaat toimittavat MOI-lehteä, kukin koulu vuodessa vuorollaan. Meille se oli liian vähän. Teimme ikioman, tosin epäsäännöllisesti ilmestyvän julkaisun ”Bad Homburgin Suomi-Sanomat”. Oppilaista se oli mukavaa ja juttua tuli paljon. Tätä samaa oman lehden linjaa jatkoin sitten Konstanzissa ja sen etäpisteessä Radolfzellissä. Mahdollisesti tästä syystä sitten ”jouduin” toimittamaan valtakunnallisen kuukausijuhlaisun ”renkaan” kieli- ja kielikoulusivua, jota työtä teinkin hyvän toistakymmentä vuotta.
http://www.rengas.de/fi/rengas-lehti/

Bad Homburgin kielikouluryhmät toimivat nykyisin Königsteinissa, joka myös sijaitsee Taunus-vuoristossa Frankfurtin pohjoispuolella. Frankfurtin kouluyhdistys on Saksan vanhin, toiminnan laittoi alulle Dr.Kaija Schmid-Marttila vuonna 1976. Toimipisteitä Frankfurtissa ja ympäristössä on nykyisin kuusi. Kielikouluja Saksassa on tällä hetkellä 24.

Bad Homburg on varsin viehättävä noin viidenkymmenen tuhannen asukkaan kylpyläkaupunki Frankfurtin pohjoispuolella. Kaikki kaupungit, joiden nimessä jossain muodossa on ”Bad” ovat kylpyläkaupunkeja, niin myös Hessenin osavaltion pääkaupunki Wiesbaden. Yleensä ne ovat saaneet alkunsa jostain terveyttä tuovasta mineraalilähteestä. Bad Homburg mainitaan historiankirjoituksissa ensimmäisen kerran vuonna 1500.





Olen ylpeä siitä, että olen saanut kuulua minäkin pieneltä osaltani kielikoulujen pioneerijoukkoon. Ansiokas yhteenveto koulujen historiasta ja toiminnasta löytyy sivuilta
http://www.rengas.de/fileadmin/user_upload/rengas-lehti/09-10-artikkelit.pdf ja
www.suomikoulut.fi .

Palkka ei ole päätä huimannut, ja yhdistystoiminnastahan ei makseta lainkaan. Palkitsevinta koko työssä olivat selvästi oppilaat!

Ihana asia on, että oppilaat oppivat, ja että jotkut heistä viestittelevät yhä vieläkin!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Miten minusta tuli suomen opettaja



Kuva: Olli Isomäki

Tiesin suomalaisten kielikoulujen toiminnasta ja olin päättänyt, tuli mitä tuli, huolehtia siitä, että lapseni oppivat suomea. Suomen puhumista ei helpottanut saksalainen päivähoitopoika ja pian kaksikin, eikä ympäristön paine eikä suhtautuminen. ”Erikoista”, sanoivat. Puhuin omille lapsilleni suomea ja vieraille saksaa. Lapsille itselleen sen sijaan se ei aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia!

Frankfurtissa oli lähin kielikoulu. Koulu on paikka jossa annetaan opetusta. Kielikoulut ovat yksityisiä yhdistyksiä, tavoite ja tarkoitus opettaa suomen kieltä ja Suomen kulttuuria suomalaista alkuperää oleville lapsille ja nuorille. 4- ja 6-vuotiaat lapseni sinne vein ja saman tien naapurikylän samanikäiset ummikot. Vuosi oli 1986. Muistelen vieläkin lämmöllä ja hellyydellä varsinkin jokaisen oppitunnin lopussa ollutta lauluhetkeä, jota musikaaliset lapseni rakastivat.

Frankfurtiin oli meiltä matkaa n. 30 km moottoritietä. Tuolloin koulua pidettiin suomalaisen seurakunnan tiloissa aivan ydinkeskustassa, Alte Gassella. En uskaltanut lähteä neljän peuhaikäisen uppiniskan kanssa julkisiin kulkuneuvoihin seikkailemaan, vaan lähdin omalla autollani, joka oli Mitsubishin pikkubussi L300. Mahtavan hyvä auto, perheenjäsen… Lyhyt, mutta valitettavasti korkea, olihan se muutettu matkailuautoksi. Ei se korkeuttaan mahtunut keskustan parkkitaloihin. Oppi siinä autoa ajamaan. Frankfurt on mielestäni Euroopan kauhein kaupunki mitä liikenteeseen tulee. Se joka on ajanut ”vain” Helsingissä tai Pariisissa, ei voi tietää mistä liikenteestä puhun. Pakkohan auto oli pysäköidä kadun varteen, toisten väliin. Ei Saksassa missään muuallakaan ole lääniä pysäköintiin kuten Suomessa. Mutta ei ole ajotaito elämässä vahingoksi ollut.

Koska pienten eli alle kouluikäisten ryhmässä oli 14 lasta, päätettiin ottaa apuopettaja, ja koska olin Frankfurtin ulkopuolelta ja siksi joka tapauksessa aina paikalla sekä tottunut ohjaamaan lapsiryhmiä, minut pestattiin tähän toimeen.

Vaan kävipä köpelösti. Ryhmän varsinaisen ohjaajan tytär sairastui pian tämän jälkeen astmaan ja ohjaaja päätti lähteä tytön kanssa Suomeen, puhtaampaan ilmastoon. Sain siis aivan yllättäen, suunnittelematta, vetääkseni villin lapsiryhmän ihan yksin, 3 - 5-vuotiaita kaksitoista poikaa ja kaksi tyttöä.

Miten hirveä olikaan ensimmäinen kerta yksin ryhmästä vastuussa. En saanut aikaan minkäänlaista kuria, pojat vain kiipeilivät portaissa, nousivat pöydille ja kiusasivat tyttöjä. Siltä istumalta päätin, että sellainen peli ei tule toistumaan. Minullahan oli kaksi vaihtoehtoa: joko huudan lapsille kurin, tai teen ohjelmasta niin jännittävän ja mielenkiintoisen, että oppilaat seuraavat mieluummin opetusta kuin tekevät mitään muuta. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Minullahan ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta, joten kaikki on käyty läpi kantapään kautta. Näin valmisteluissa todella paljon vaivaa, mutta niinpä sitten onnistuin yli odotusten.

Opettamisen tärkein tavoite nimittäin on – mikä yllätys! – oppiminen. Oppia taas voi vain, jos on motivaatio. Se taas voi olla mitä erilaisin. Yleensä kuitenkin parhaiten oppii, jos on kivaa. Lapset ovat aitoja ja suoria, heistä näkee heti miten menee.

Sen kuusivuotiaan tytön motivaatio, jonka toin aina mukanani (tytöt eivät olleet minun ryhmässäni) oli oppia puhumaan suomea yhtä hyvin kuin minun tyttäreni osasi. Menihän siihen noin vuosi, mutta tyttö pääsi tavoitteeseensa! Sille suoritukselle nostan totisesti hattua. Tänään tyttö on toimittaja RTL:n palveluksessa Kölnissä…

Minun poikani motivaatio oli voida jutella Suomen mummin kanssa. Niin hän ainakin sanoi. Tapahtui nimittäin kerran myöhemmin, että poika – kuten aina ensin – ilmoitti minulle, ettei lähde tänään kielikouluun. Heti perään kaveri soitti, että tulla leikkimään. Puhelimessa poikani alkoikin selitellä kaverilleen, että kielikoulu on tärkeä, jotta pystyy kommunikoimaan Suomen sukulaisten kanssa!

Motivaationa voi nuorille olla myös suomen kielitodistus, kansallisuus tai opiskelu tai työ Suomessa.

Äidinkieli ei ole harrastus kuten baletti tai jalkapallo. Harrastusten arvoa en tietenkään lainkaan vähättele. Kielikoulusta ei kertaakaan jääty minkään harrastuksen takia pois, ja tätä samaa olen saarnannut toisillekin kyllästymiseen asti. Tänään tiedämme, että monikielisyys on rikkaus ja kehittääkin eritoten mm. matemaattista lahjakkuutta!

Saksassa oppilaat ovat etupäässä suomalaisten äitien ja saksalaisten isien lapsia. Mutta varsin tärkeää kielikoulu on sellaisille lapsille, jotka ovat tilapäisesti ulkomailla. Kielikoulu on Kotiperuskoululle oiva apu. Tai päinvastoin.

Toimintani on jatkunut monella taholla. Frankfurtin jälkeen seurasivat oma Bad Homburgin kielikoulu, joka oli osa Frankfurtin kouluyhdistystä, sitten Konstanzin kielikoulu sekä monet muut tehtävät kuten valtakunnallisten kielikoulujen talousneuvoston sekä pedagogisen neuvoston jäsenyys, lisäksi ”renkaan”, kuukausittaisen tiedotuslehden kieli- ja kielikouluasoiden toimittaminen ja kaikenlaisen opetusmateriaalin valmistaminen itselle ja muille, kuin myös opetussuunnitelmien tekeminen Saksan kielikouluille, yhdessä kahden opettajan kanssa. Sitten ovat seuranneet aikuis- ja maahanmuuttajaopetus. Tästä saattaa tulla pitkä historiikki...

Virkamieskoneistoa ei Saksan kielikouluissa ole, on vain yksityisiä yhdistyksiä, katto-organisaationa Suomalaisen kirkollisen työn keskus; varat tulevat osin Suomen valtiolta, osin jäsenmaksuina ja osin talkootyönä. Opetushallituksen edustaja sanoi kerran opettajien vuosittaisilla koulutuspäivillä, että missään heillä ei saada näin pienellä rahalla näin paljon aikaan kuin kielikoulutoiminnassa Suomen rajojen ulkopuolella!

Erityisesti haluan mainita sen hyvän yhteistön, jonka kanssa yhdessä kielikoulutyötä on tehty. Kiitos!

http://www.rengas.de/kielikoulut/
http://www.rengas.de/fileadmin/user_upload/kielikoulut/Opetussuunnitelma_2000.pdf

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Poliisi soitti

”Poliisista, päivää.“ Voi kamalaa! Mitähän pahaa minä olen tehnyt?

”Tarvitsemme saksan kielen tulkin, tehän olette…”

”Poliisi on ystäväsi ja apusi”, mainostettiin Saksassa. Vuosia sitten jäi yksi asiakkaani kiinni Ranskassa jossain maalla ei-missään Pariisin ja Saksan rajan välillä puutavarakuorman reilusta ylipainosta; sakkoa vaivaiset 4.500 euroa ja ennen kuin on maksettu, sanottiin, täyslastissa oleva kuorma-auto ei liiku minnekään. Ja tehdas odotti. Hätähuutona kuljettaja soitti minulle, valtuutti hakemaan pankista rahat, jotka sitten ajoin kotoani 800 kilometrin päähän, selvittelin asian, maksoin ranskalaiselle poliisille asiakkaan ulos ja asia sillä selvä. Vai oliko? Palkkaa en saanut, palkaksi sain mahtavat haukkumiset asiakkaalta. Näin suomalaiset. Ja siltikin jaksan pitää suomalaisten puolta maailmalla.

Olimme kerran Allensbachin teknologiakeskuksessa (tza.de) toimistolla minä ja molemmat toimistoapulaiseni, kun kolme poliisia marssi ovesta sisään. ”Päivää, me etsimme kadonneita aurinkolaseja.” Molemmat apulaiseni purskahtivat nauramaan. He tietenkin tiesivät juuri saamastamme toimeksiannosta laittaa aurinkolaseja maailmalle. Poliisit halusivat katsella toimistoni tilat, mutta eihän sieltä mitään löytynyt. Sitten halusivat katsella kotini, joka sijaitsi lähistöllä. Vanhempi poikani istui kotona yksin aamiaisellaan, ja kysyi mitä poliisit haluavat. Kuultuaan sen hän kysyi: ”Mitkä ihmeen lasit?" Eihän sieltäkään tietenkään mitään löytynyt, kun ei mitään oltu piilotettukaan. Oli vain käynyt niin, että rikospoliisi oli yhdistänyt minun viimeisen toimeksiantoni varastettuun tavaraan. En tiennyt siitä mitään, joten pääsin sitten poliisin apulaiseksi. Jännittäväksi meni. Myöhemmin kuulin, että ei toimeksiantajallanikaan ollut mitään pimitettävää, asia oli selvinnyt jotenkin aivan muuten.

Useammankin kerran olen joutunut tulkkaamaan poliisille ja käräjäoikeudelle. Ja pari muutakin poliisikuulustelua asiakkaitten asioissa.

Allensbachissa yksi hyvä naapurini oli paikallinen kyläpoliisi. Hän kävi kotonaan lounaalla ja tietenkin parkkeerasi poliisiauton kadun varteen taloamme vastapäätä joka ikinen päivä. Kesti totisesti aikansa uutena paikkakuntalaisena, ennen kuin totuin siihen, että ei se minun takiani siihen tullutkaan...

Sain sitten kerran mukavat ylinopeussakot oikein kuvan kanssa. Naapuri tuli minulle kotiin, ilmoitti että voi hyvänen aika, olipa kallis valokuva, mutta laitetaanpas tähän paperiin nyt että…

Nuorimmainen poikani oli pieni ja juuri sanonut ensimmäiset sanansa. Samainen naapuri sitten kerran puhui auton megafoniin: ”Hallo Timo!” Poika vilkutti vastaukseksi. Kun myöhemmin pikkupojalta kysyttiin, leperrellen kuten joillakin on lapsille tapana, mitä poliisiauto sanoo, niin poikapa ei vastannutkaan ”tatüü tataa” kuten kuulija odotti, vaan ”hallo Timo”…

Paras kuitenkin oli radiomainos Saksasssa - enkä kuollaksenikaan muista mitä mainostettiin. Mainostajan viesti ei mennyt perille, mutta klisee meni: nainen ratissa ja ylipuhuttu poliisi. Mainoksessa poliisi penäsi nuorelta naiselta, miksi tämä ei ajaessaan autoa noudattanut liikennesääntöjä. Nainen kertoi, ettei hänellä ollut ajokorttia, eihän hän siis mistään voinut tietää miten pitää toimia. Poliisi sanoi siihen: ”Jaa, no ettehän sitten tietenkään voi tietää asiaa. Hyvää matkaa sitten vaan!”

Pari vuotta sitten joulupäivän iltana Hampurin lähistöllä olin palaamassa teatterista aikuisten lasteni kanssa. Poliisi pysäytti ja tietenkin avasin ikkunan. Sanoin iltaa ja kysyin, että pitääkö näyttää ajokortti ja autopaperit. Nuori poliisi naurahti, että eihän nyt toki, hän halusi vain toivottaa hyvää joulua!


Kuvassa Polente, kuva otettu Kielissä Kielin päivillä (Kieler Woche) 2007. Polentellä sanana on paljon merkityksiä. Rättäri on Saksaksi ”ankka”, Ente; sanaa Polente käytetään halventavasti poliisista. Kyseinen ”oikea” auto sen sijaan on aikoinaan varsin suositun hupisarjan nimikko… vuodelta 1987.