maanantai 29. lokakuuta 2012

Pelikorteista, skat-pelistä



”Hyi, syntiset pelikortit!” Syntiset pelikortit. Miksi? Nehän ovat vain paperinpalasia.

Pelikortteja on syntynyt toisistaan riippumatta monissa kulttuureissa. Kehto lienee Itä-Aasia. Ensimmäiset pelikortit ovat kotoisin Koreasta ja Kiinasta 1100-luvulta. Italiassa niitä tiedetään olleen 1500-luvulla. Intiassa pelattiin pyöreillä korteilla ja Kiinassa pitkähköillä, kapeilla liuskoilla.

Ei tiedetä, miten korttipeli Eurooppaan saapui. Oletetaan, että arabit, egyptiläiset tai joku matkustava kansa toi ne tullessaan; mahdollista on myös että eurooppalaiset ihan itse matkimalla itämaita ja ihan vain ajanvietteeksi ryhtyivät pelaamaan korttia.

Euroopassa ensimmäinen kirjallinen merkintä pelikorteista löytyy ”Paholaisen rukouskirjasta”. kuten korttipakkaa oli nimitetty, vuodelta 1367 Bernin kaupungista Sveitsistä. Oli aiempiakin mainintoja, mutta on vaikeaa todistaa, ovatko ne todenperäisiä.

Kortit levisivät nopeasti, kun niitä ryhdyttiin painamaan puupainotekniikalla, ja näin voitiin tehdä samanlaisia kortteja heti isoja määriä.

Monenlaisia väriyhdistelmiä syntyi, mutta sen kisan voittivat ranskalainen neljän maan järjestelmä hertta, ruutu, pata ja risti, saksalainen hertta, lehvä, tammi ja kulkuset sekä espanjalais-italialainen kolikko, tikku, miekat ja malja. Saksassa yksinkertaistettiin painomenetelmiä, josta syystä niistä tuli Saksalle vientituote. Puupaino kehittyi muutenkin Saksassa aiemmin kuin muualla Euroopassa. Kuitenkin Lyonista tuli painokeskus ja siksi ranskalainen systeemi – sydän (hertta), miekka (pata), apilanlehti (risti) ja neliö (ruutu) vakiintui käyttöön.

Korttipeliä ryhdyttiin verottamaan ja siitä syntyi korttien taloudellinen nousu. Etenkin luterilainen kirkko piti niitä synnin perikuvana. Lopulta onnenpelit kiellettiin kokonaan ja ne siirtyivät kasinoihin ja pelihallein, joissa oli pelivalvonta. Näin kävi pokerille ja black jackille. Saksassa tuli 1900 voimaan laki, joka määräsi, että pelivelat ovat kunniavelkoja, niistä ei voi nostaa haastetta. 

Saksalaiset pelaavat skat-peliä. Ukot tapaavat ainakin kerran viikossa kantapöydässään ja pelaavat – niin tai eivät, mutta pelaaminen joka tapauksessa on hyvin tavallista. Skat on kehitetty Saksassa 1800-luvun alkupuolella. Enpä taida tietää ketään, kuka ei skatia pelaisi tai ainakin sääntöjä tuntisi. Sitä pelataan 32 kortin pakalla, josta on poistettu kaikki kortit arvoiltaan 2–6. Otollisen kirjainjakaumansa ansiosta skat on yleisin sanaristikoissa esiintyvä korttipeli. Skatia voi pelata 2–3 pelaajaa. Jos skatia pelaa kaksi pelaajaa, sitä kutsutaan nimellä Offiziers Skat eli Upseerin skat.

Skatin pelaajilla on oma järjestönsä. Peliä pelataan liigatasolla, mestaruudesta pelattiin toissaviikolla Magdeburgissa. Siihen osallistui 800 pelaajaa. Saksan kaupunkimestaruudesta pelataan tänä vuonna marraskuussa Steinbachissa. 

En osaa oikein sanoa mistä tämä johtuu, mutta sellaista kiihkoa pelikortteja vastaan kuten Suomessa en ole Saksassa havainnut. Korttipelit kuuluvat elämään samalla tavalla kuin mikä muukin ajanvietto, vaikkapa television katselu. Kasinoissa taas pelataan rahasta. Kasinokävijöitä ei kuitenkaan ole määriä.  

En myöskään ole vielä missään nähnyt Saksassa niitä rahapelikoneita, joita on Suomessa jokaisen marketin sisäänkäyntiaulassa. Sellainen rahapeli taas ei ole syntiä? Voihan toki olla, että en ole kiinnittänyt koko asiaan huomiota, sillä minä en pelaa mitään pelejä.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Onko sinulla ongelmia?



Julkaisen alla olevan tekstin kirjoittajan luvalla.
Tämän  innostavan viikkokirjeen voit tilata osoitteesta http://uskallainnostua.fi/.
Suosittelen lämpimästi!
 
…………………………………………………….
Uskalla Innostua -viikkokirjeesi 16.9.2012

Hei !

Oletko niitä onnekkaita ihmisiä, jolle koskaan ei ole tullut vastaan elämässä tilannetta, josta ei meinaa millään päästä eteenpäin? Vai onko tällaisia tilanteita useamminkin? Siis sellaisia, missä hymyileminen ei todellakaan auta ja hampaita saa kiristää ja siltikään ei ole kivaa, kun mikään ei onnistu ja mitenkään ei pääse eteenpäin.

Itselleni nuo tilanteet ovat tuttuja ja tuntuu, että mitä enemmän kohtaan ihmisiä, niin sitä enemmän myös tiedän ihmisiä, jotka ovat joskus yrittäneet ihan kaikkea, mutta mikään ei ole onnistunut. 
Mitä niissä ankeissa, ylitse pääsemättömissä tilanteissa voi tehdä?
Riippumatta siitä, mikä on huolen aihe, ihmissuhde, raha, ongelma työssä tai työpaikalla, niin ihminen pystyy kestämään yllättävän paljon tuskaisia hetkiä. Kutsun näitä nyt tässä kirjoituksessa yhteisnimellä ongelma tai ongelmallinen tilanne.

Aiheena tämä on todella laaja ja siksi tarjoan tässä muutaman uuden näkökulman, jonka toivon auttavan juuri sinun tilanteessasi nyt tai tulevaisuudessa. Ehkä voit auttaa näillä myös jotain muuta ihmistä näkemään valon tunnelin päässä. 
Ongelma on aina ongelma
Osa ongelmista on ihan oikeita. Saatat ajatella, että minun ongelmat ainakin kaikki ovat täysin oikeita ja aitoja. Jos kuitenkin jaetaan ongelmalliset tilanteet kahdella tapaa: Niihin, jotka ovat vain ajatuksissa ja niihin, jotka ovat ulkoisia ongelmia.

Ulkoisiin asioihin emme aina pysty vaikuttamaan, mutta mieleemme meillä on täysi yksinoikeus. Kummatkin näistä on todellisia ongelmia, niin kauan kun niitä pitää todellisina. 
Ensimmäinen vinkki - kyseenalaista ja pienennä:
Kyseenalaista onko ongelmasi ihan oikeasti ongelma? Onko koko tilanne vain keksitty - itsesi tai jonkun muun? Kyseenalaista sen koko ja laajuus: Oletko suurentanut sitä mielessäsi?

Usein ongelmat ja ahdistavat tilanteet suurenevat mielessämme ja se aiheuttaa lisääntyvän tuskaisen tunteen.
Ota edellinen lause täysin kirjaimellisesti ja kokeile seuraavaa:
Ajattele ongelmaasi - Mitä tulee mieleesi? Mitä näet mielessäsi? Näet mielikuvan mielessäsi - Työnnä se mielessäsi kauemmaksi ja saat etäisyyttä asiaan. Jos ongelma on jokin, mistä haluat päästä kokonaan eroon, niin työnnä se niin kauaksi ja pieneksi, kun pystyt.

Edellinen on erittäin helppo harjoitus, joka kirjaimellisesti auttaa näkemään ongelman kauempaa. Koko harjoituksen juju on se, että se tulee osata tehdä juuri sille häiritsevälle mielikuvalle ja juuri silloin, kun se häiritsee. Eli juuri siinä tilanteessa, kun tuntuu, että mikään ei toimi ja mitään ei pysty tekemään. Juuri silloin.

Sama tulos muuten tulee usein pelkästään sillä, että hymyilee omalle ongelmalleen. 
Toinen vinkki - hajota atomeiksi:
Ongelmasta sanotaan englanniksi problem, jonka olen ymmärtänyt olevan kaksi erillistä sanaa: Pro ja Blem. Sanat ovat alunperin oppimani mukaan latinaa ja tarkoittavat ennen ratkaisua. Toisin sanoen kyseessä ei olisikaan ongelma, vaan tilanne ennen ratkaisua.

Ongelmallisessa tilanteessa: Ota paperia ja kynä ja lähde purkamaan ongelma palasiksi. Löydä se, mikä on todellinen ongelma. Usein harhaannumme siitä, mistä todella on kyse ja emme siksi löydä ratkaisua. Kirjoita paperille, joka asia, mikä vaivaa sinua ja ensimmäisen vinkin mukaan kyseenalaista se. 
Kun löydät ongelman tai jopa sen ytimen, niin lähde keksimään ratkaisuja.
Fokuksesi eli se, mihin keskityt, vaikuttaa aina siihen millaisia tuloksia saat elämässä. Jos keksityt ongelmaan, niin pyörit ongelman ytimessä. Ota kirjaimellisesti katse ylöspäin ja ala keksimään ratkaisuja. Muista, että yhdestäkään ratkaisusta ei ole hyötyä, jos sitä ei laita käytäntöön.

Usein käy niin, että ongelmallisessa tilanteessa ampuu itseltään kaikki ratkaisut alas. Joskus se kuuluu myös oudolla tavalla tiimihenkeen: Kun yksi keksii ratkaisun, niin joku kumoaa sen. Kritisointi auttaa luomaan uusia ratkaisuja, mutta ei tuo yhtään valmista TOTEUTETTUA ratkaisua.

Jos tiedät yhdenkin ratkaisun, niin kokeile toteuttaa sitä. Se tekee mielellesi hyvää: Opit, että löydät ratkaisuja ja laitat niitä käytäntöön.
Kolmas vinkki - usko aina siihen, että asiat järjestyvät
Jaan nämä tilanteet nyt raa'asti kolmeen eri kategoriaan: Tilanteet, jotka...
1. tarvitsee ratkaisun heti nyt tai viimeistään tänään
2. tarvitsee ratkaista tulevan kuukauden tai vuoden sisällä
3. olisi hyvä ratkaista jossakin vaiheessa elämää, mutta mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Elämässä tulee ja menee tilanteita, jotka ahdistavat ja joista ei tunnu löytyvät ulos pääsyä. Tänä päivänä uskon, että ongelmat on aina kaikki ihmisen keksimiä. Ei täällä maailmassa alunperin ollut yhtään ongelmaa. Ongelmista stressaaminen ei yleensä tuo ratkaisua, vaikka se saattaakin auttaa siirtymään ratkaisun kehittämiseen. Edellisen kohdan jaottelun mukaan, moni ongelma häviää pelkästään sillä, että sen unohtaa. Joitakin taas ei voi unohtaa, koska ne löytää edestä päin.

Jos auto on talvella hautautunut lumikinosten alle, niin tarpeeksi kauan kun odottaa, niin auto tulee kyllä esiin kevät auringossa. Jos autolle ei ollut suurta tarvetta talven aikana, niin siitä ei ollut edes mitään ongelmaa. Jos taas jättää laskun maksamatta, niin todennäköisimmin sen laskun löytää vielä isompana joku tulevaisuuden päivä.

Osan ongelmistasi voit siis unohtaa ja osan siirtää tulevaisuuteen. Kun annat ongelmalle nimen, niin pystyt paremmin tiedostamaan sen ja siirtämään sen tarvittaessa vaikka tulevaisuuteen.

Jotkut asiat tarvitsevat pidempään ratkaisun kehittelyä ja toiset menevät nopeampaa ohi. Oikeasti osa ongelmista häviää, kun odottaa tarpeeksi kauan. Etukäteen kannattaa varmistaa onko kyse sellaisesta ongelmasta vai ei, koska kaikkia ongelmia ei vain voi unohtaa.
Varmaa on se, että aina tulee olemaan ongelmia ja kaikista ongelmista voi selvitä.
Usko aina siihen, että on olemassa ratkaisu. Usko aina siihen, että löydät ratkaisun.

Tätä voi harjoitella myös sillä, että harjoittelet näkemään itsesi ratkaisussa. Jos olet aidan tällä puolella ja ratkaisu on aidan toisella puolella, niin opettele näkemään itsesi mielessäsi aidan toisella puolella. Joku päivä huomaat olevasi siellä.

Jokaiseen tilanteeseen löytyy ratkaisu, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Jos olet mielestäsi jo kokeillut kaikkea ja et siltikään ole löytänyt ratkaisua, niin on olemassa vielä vähintään yksi tapa kokeilla. Sen takaa löytyy ratkaisu.
Tärkeimpänä
Muistuta itseäsi, mistä elämässä on todella kyse. Onko kyse ongelmista ja ratkaisuista vai jostain ihan muusta. Sinä määrittelet oman elämäsi tarkoituksen. Jos tykkäät ongelmista, niin niitä maailmassa riittää ja niitä on helppo kerätä lisää. Niitä voi myös ratkoa muiden puolesta ja voi myös kerätä itselleen halutessaan muidenkin ongelmat.

Jos et tykkää ongelmista, niin on olemassa helpompia tapoja elää. Valitse silloin ympäristösi ja asuinpaikkasi tarkkaan. Elämästä voi tehdä myös helppoa.
Muista, että et ole ongelmasi. 
Se on jotain keskittyä, mutta se et ole sinä. Siksi voit myös ottaa ongelmasta lomaa ja unohtaa sen hetkeksi. Moni asia ratkeaa juuri sillä hetkellä, kun siitä osaa päästää irti.

Palaan aiheeseen varmasti uudestaan ja uudestaan ytimekkäämmässä ja kohdistetummassa muodossa. Voit myös kertoa vastauksena sen, millaiset asiat ovat aiheuttaneet sinulle tilanteen, josta et meinaa löytää ulospääsyä.

Tsemppiä elämääsi!
Ilkka Koppelomäki

Valmentaja

Uskalla Innostua –tiimi
Copyright © 2012 Inner Strength Finland Oy, All rights reserved.

torstai 25. lokakuuta 2012

Evakkokesä

Mieheni on syntynyt Pitkärannassa sinä päivänä, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi.   

Teksti on julkaistu KalajokiSeudun kesälehdessä 2012 ja sen jälkeen Karjala-lehden nettisivulla (sivulla 2. tarina). 

....................................................................................

EVAKKOKESÄ


KIRJOITTANUT ARI KERONEN, ÄITINSÄ KERTOMUKSEN POHJALTA


Se oli silloin… jo kauan sitten, aikana jota vain hyvin harva enää muistaa, mutta Lempille se oli muodostunut vuosikausien painajaiseksi.   Muistot ovat melkeinpä vain kirkastuneet vuosien vieriessä ja lasten varttuessa aikuisiksi.  Ei se enää pelottanut, mutta nyt olivat monet asiat nousseet pintaan kuin vuosien takaiset takautumat.  Ehkä se oli silloin… sodan viimeisinä hetkinä, että asioita piti vain tehdä. Kaikki Karjalassa pelkäsivät, mutta pelolle ei yksinkertaisesti saanut antaa valtaa. Oli vain pystyttävä selviytymään.

Lempi ei ehkä edes tuntenut pelkoa, sillä hän oli tottunut luottamaan korkeampaan voimaan, vaikka ei ehkä varsinainen julkiuskovainen ollutkaan. Aina hän oli kuitenkin elänyt kristillisesti ja pyrkinyt kasvattamaan myös lapset niin, että nämä pystyivät erottamaan oikean ja väärän. Pelätä ei tarvinnut, sillä se mikä on määrätty tapahtuvaksi, tapahtuu.  Se ei ole ihmisen vallassa, se on Korkeimman kädessä.

Elettiin jatkosodan viimeisiä aikoja Laatokan pohjoisella rannalla, aivan vanhan rajan tuntumassa. Vanhemmat lapset oli lähetetty Ruotsiin, turvaan sodalta ja vaikka Eino - perheen isä - oli sodassa, olisi Lempi tuntenut olonsa ihan turvalliseksi, ellei tilanne olisi nyt ollut jotenkin poikkeuksellinen.   Jo jonkin aikaa oli tuntunut selvältä, että täältä on jälleen lähdettävä. Se ei ollut Suomen valtion virallinen kanta, mutta se vain tuntui siltä. Merkit olivat Lempille kyllä tutut, sillä täältä oli lähdetty aikaisemminkin.  Poikkeavaksi edellisestä kerrasta teki se, että nyt hän odotti kolmatta lastaan, jonka piti syntyä melkeinpä millä hetkellä hyvänsä. Lähtö ei siis olisikaan ehkä aivan yksinkertainen.  Rintamalinja oli vielä kaukana, mutta sodan äänet kantautuivat jo Pitkärannan kylään.  Tuntui, että ne kuuluivat aina vain lähempää ja lähempää. Pitkärannan länsipuolelle rakennettiin puolustuslinjaa, jonka oli tarkoitus lopullisesti pysäyttää venäläisten eteneminen, jos nämä niin pitkälle pääsisivät.  Siltä se siis näytti, että Pitkärannan kylä oli tarkoitus jättää venäläisille, jos ne aiottiin pysäyttää vasta sen länsipuolelle rakennetulle U-linjalle.  Kylällä liikkui yhä kasvava huhu, että venäläiset valmistautuivat suurhyökkäykseen. Oma tiedustelu oli tämän kuulemma saanut selville.  Sodassa liikkui kaikenlaisia huhuja, jotka kulkivat huoltoyhteyksiä hoitaneiden hevosmiesten mukana. Joskus näissä huhuissa oli perää, joskus taas ei.  Ehkä syntyvästä lapsesta johtuen Lempi kuunteli nyt näitä juttuja tavallista tarkemmalla korvalla.

Puut olivat saaneet lehden tavallista aikaisemmin ja Laatokka näytti ikään kuin sinisemmältä. Kirkkaalla ilmalla saattoi erottaa Valamon saaren, joka oli Lempille tuttu paikka. Edustihan siellä oleva luostari jollakin tavalla turvallisuutta. Erikoista kuitenkin oli, että nyt oli Valamon munkkeja näkynyt jonkin verran myös Pitkärannassa, vaikka perinteisesti heidän maallinen asiointinsa oli suuntautunut Laatokan länsirannalla sijaitseviin suurempiin kaupunkeihin. Ehkäpä tämä ei ollut merkki mistään, mutta jotenkin se vain oli poikkeavaa.

Kesäkuun 8. päivän aamuna Lempi heräsi lentokoneiden jyrinään. Herkkä korva oli oppinut tunnistamaan jo äänet. Nämä olivat selvästi venäläisiä koneita, mutta missä olivat suomalaiset hävittäjät. Missä olivat ne saksalaiset hävittäjät, joiden turvaa oli suomalaisille luvattu.  Missä oli suomalaisten IT-tuli, jota jonkin verran sentään tälläkin rintamalla oli.  Koneet olivat ilmeisesti tiedustelulennolla ja poistuivat niin pian, että niiden läsnäoloon ei keritty reagoimaan.  Nyt tuntui hieman pelottavalta, sillä lapsen syntymän hetki oli pian käsillä.  Olisiko kätilö saatavilla? Olisiko kukaan valmis avustamaan?  Täytyisikö hänen selviytyä ihan yksin odotettavissa olevasta synnytyksestä?  Tällaiset kysymykset risteilivät odottavan äidin mielessä.  Ensimmäisen kerran olo tuntui hieman epävarmalta, mutta kun mitään ei päivän aikana tapahtunut ja lapsikin tuntui potkivan turvallisesti vatsassa, palasi luottamus korkeampaan voimaan ja illalla oli taas helppo painaa pää tyynyyn.  Ompelukoneen pakkauslaatikosta tehty lapsen vuode odotti myös nukkujaansa, jonka se varmasti ihan lähiaikoina saisi.

Aamulla 9. kesäkuuta se sitten räjähti.  Rintaman äänet olivat voimistuneet pitkin yötä ja vaikka niihin oli jo jotenkin tottunut, oli niissä nyt jotain pelottavan aktiivista.  Myös ensimmäiset synnytyspoltot olivat tulleet.  Lempi avasi radion, kuullakseen uutiset, joita lähetettiin yhtenään. Yöksi hän oli kuitenkin sulkenut sen, saadakseen edes hetken nukkua rauhassa. 

Pitikö sen kaiken nyt tapahtua samaan aikaan.  Synnytys tapahtuu tänään, sen on varmaa. Sen Lempi tiesi jo entuudestaan, sillä kaksi poikaa oli jo tehty, mutta pitikö tämän kolmannen syntyä juuri pahimpana sodan hetkenä. Presidentti oli puhunut radiossa ja kertonut venäläisten aloittaneen suurhyökkäyksen koko rintaman leveydellä.  Kuinkahan tässä Suomelle käy, kuinkahan meille kaikille käy.

Nyt oli kuitenkin muutakin ajateltavaa.  Hoitakoot sotilaat sodan ja äiti hoitaa nyt äidin tehtävät. Lapsen syntyminen ja lapsen turvallisuus olivat nyt tärkeämmät kuin tuo venäläisten hyökkäys.  Ainahan ne olivat hyökänneet, ja ainahan niiden kanssa oli pärjätty. Pärjättävä oli nytkin.
Iltapäivällä poltot yltyivät ja Lempi lähti omin voimin kävelemään kohti sairastupaa. Tuttu rouva tuli tiellä vastaan ja sanoi, että sairaala oli täynnä rintamalta tuotuja sotilaita.  Kannattaisi palata kotiin, niin hän kävisi hakemassa kätilön.  Hyvä niin, saisihan lapsi aloittaa elämänsä kodissa, kodissa joka ehkä pian menetetään lopullisesti. Tätä ajatellessaan Lempi pitkästä aikaa alkoi tunteittensa päästä valloilleen… taisipa siinä kyynelkin tulla silmäkulmaan.  Tämä ei vaan tuntunut oikealta. Poltot olivat tihentyneet ja niiden takia piti istahtaa tien viereen.  Vaikka kotiin oli matkaa vain muutama sata metriä, se tuntui ikuisuudelta.  Naapurin rouva oli saanut sanan kätilölle, joka oli lähtenyt myös tulemaan.

Sodan oloissa harvinaisen iso poika, lähes neljä kiloa, syntyi iltapäivänä kätilön avustamana.

Impilahden sotilashallintopiirin päällikkö, vänrikki Härkönen, antoi seuraavana päivänä käskyn evakuoida siviiliväestö mahdollisimman kauaksi länteen. Ensimmäinen evakuointikohde oli Sortavala, josta tultaisiin järjestämään kuljetuksia edelleen.  Se nyt oli Lempille melkein samantekevää. Ei vastasyntyneen lapsen kanssa voisi mihinkään lähteä.  Jäädään sitten vaikka ryssiksi, hän ajatteli. Ei kai ne ihan oikeita ajatuksia olleet, olivathan vanhemmat pojat Ruotsissa, eikä heitä nyt sinne voinut hylätä.  Uusi puolustuslinja oli kuulemma niin vahva ja hyvin suunniteltu, että siihen se venäläisten hyökkäys varmasti pysähtyisi.  Onneksi tämä linja ei ollut kaukana, joten sen taakse sitten tiukassa paikassa voitaisiin mennä.  Näiden ajatusten kanssa Lempi hoiteli lastaan ja katseli kuinka kylä tyhjeni talo toisensa jälkeen. Lopulta hän taisi lapsineen olla Pitkärannan viimeinen siviiliasukas.

Se oli 18. päivä kesäkuuta, kun ovi repäistiin auki ja sisään tuli hikinen sotilas.                     
– Ei voi olla totta, tämä huudahti.  Täällähän on ihmisiä. 
Venäläiset olivat tehneet läpimurtoja monesta kohden ja Viipuri oli jo melkein menetetty. Laatokan pohjoispuolellakin oli valmistuttu siirtymään läntisen puolustuslinjan taakse. 


Läntinen puolustuslinja oli saanut nimekseen U-linja.  Ei Lempillä, eikä muillakaan siviileillä ollut kovin paljon käsitystä tästä U-linjasta. Ehkä se oli saanut nimensä sen suunnittelijan majuri Urton mukaan.  Pitkärannan kylän asukkaille se merkitsi jonkinlaista turvaa. Tuskinpa kukaan osasi vielä silloin arvata, että se aivan oikeasti pysäyttäisi Neuvostoliiton massiivisen suurhyökkäyksen täällä Laatokan pohjoisella rintaman osalla.

Venäläisille ei ollut tarkoitus jättää mitään tukikohtia Pitkärannan kylään, joten koko kylä määrättiin hävitettäväksi.  Nämä hävityspartiot olivat niitä, jotka sitten pelastivat Lempin lapsineen turvaan.

Tästä alkoi Lempin ja hänen viikon ikäisen poikansa pitkä marssi kohden Sisä-Suomea.  Ensin sotilasajoneuvolla Sortavalaan ja sieltä sitten junan härkävaunuun, jossa pieneen tilaan oli sullottu satoja ihmisiä.   Jo automatka Sortavalaan oli seikkailu, jossa Lempi ensimmäisen kerran joutui näkemään sodan kauhut aivan omin silmin.  Jatkuvasti ohitettiin pakenevia ihmisjonoja. Osa koetti kuljettaa mukana vähäistä omaisuuttaan, jopa karjaa ja lampaita. Hevosista suurin osa oli otettu armeijalle, mutta niitäkin oli muutamia.  Kaikesta näki, että kovinkaan moni ei ollut varautunut äkkilähtöön.  Matkan aikana vihollisen maataistelukoneet tulittivat pakenevia ihmisjonoja, ja monen viimeinen pakomatka päättyi ennen kuin se oli kunnolla edes alkanut.  Myös kuolleita eläimiä oli matkan varrella säännöllisin välein, melkein kuin kilometrinpylväitä.  Lempi voi pahoin.

Sortavalassa oli rauhallisempaa, mutta pakolaisia varten varattuja junia piti odottaa kauan. Kun juna vihdoin saatiin asemalle, alettiin ihmisiä lastaamaan siihen välittömästi.  Tämän junan oli tarkoitus viedä evakot Elisenvaaran asemalle, josta järjestettäisiin kuljetus toisella junalla kauemmaksi rintamasta. Junilla oli tarkoitus kuljettaa lisäjoukkoja vahvistamaan Viipuria, jota ei haluttu luovuttaa viholliselle. Paluukuormana junat veisivät siviilejä turvaan sodan jaloista. Ainakaan pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, että Viipuri oli käytännössä jo menetetty ja vihollinen oli aloittanut Elisenvaaran pommitukset, tarkoituksenaan estää suomalaisjoukkojen siirrot.  Näissä pommituksissa kuoli satoja siviilejä, sillä jotkut pommeista osuivat asemalle jo ennättäneisiin evakkojuniin, joista vain muutamia ihmisiä onnistui pelastautumaan. Ehkä tätä tietoa ei saatu ajoissa Sortavalaan ja niinpä juna sieltä lähti autuaan tietämättömänä kohden etelää. Tieto pommituksista saatiin joskus matkalla ja se evakkojuna, jossa Lempikin lapsineen oli, onnistuttiin pysäyttämään muutama kilometri ennen asemaa ja kaikki ihmiset poistettiin junasta. Nyt oli tultava toimeen omillaan, sillä tällaiseen ei kukaan osannut varautua. 

Toisaalta ihmiset kokivat sen myös helpotuksena.  Sota tuntui taas olevan kaukana ja haisevat härkävaunut eivät todellakaan olleet sitä, mitä ihmiset olivat odottaneet kesältä.  Tunnelma oli apea, vaikka juhannus oli ovella. Useimmat aavistivat, että Karjala oli nyt lopullisesti menetetty.  Tulevaisuudesta ei kukaan osannut sanoa mitään.  Jostakin kaukaa kuului pommien jyrähdyksiä, mutta ne eivät pahemmin enää satuttaneet tätä joukkoa. Elettiin vain tätä hetkeä ja ainut ilonaihe oli se, että oltiin vielä elossa. Kaikkia ei sekään tuntunut lohduttavan, sillä melkein jokaisella oli joku omainen ”siellä jossain”, josta ei ehkä koskaan ollut paluuta.

Itkevä poika herätti Lempin ajatuksista.  Olihan tässä uuden elämän alku, jonka hyvinvointiin hänen nyt piti keskittää kaikki voimansa.  Voi kunpa tämä poika vielä näkisi isänsä.  Voi hyvä Jumala… onko se liikaa pyydetty! 

Lopulta tultiin kyliin, jotka olivat kaukana rintamasta. Täältä ei oltu väestöä määrätty evakuoitavaksi, joten kaipa sitä uskottiin, että vihollinen ei onnistu valtaamaan koko Suomea.  Karjalan kansaa oli täällä jo odotettu, ja ainakin osa joukosta pystyttiin myös majoittamaan. Täällä rajan lähellä riitti ymmärrystä pakolaisille, mutta mitä pidemmälle länteen siirryttiin, sitä kalseampaa oli siirtolaisten kohtelu.   Vielä silloin ei Lempi näistä asioista kuitenkaan tiennyt mitään. Pienen lapsen ansiosta hänet majoitettiin paikallisen opettajan luokse, jossa he seuraavana päivänä saivat aloittaa loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Oikeastaan Lempin pitkä evakkomatka oli vasta alkanut, mutta nyt oli hyvä näin. 




tiistai 23. lokakuuta 2012

Saksankieliset maahanmuuttajat ja Helsinki

Saksankieliset maahanmuuttajat ja Helsinki

Näyttely avattiin Helsingissä 11.10.2012. Se kiertää Suomessa lokakuuhun 2013 asti.

Fazer, Paulig, Stockmann – tunnetut suomalaiset olivat alkujaan saksalaisia ja sveitsiläisiä maahanmuuttajia.

1800-luvulla saksankielisten sukujen merkitys Suomen ja sen pääkaupungin kehitykselle oli keskeinen. Esimerkiksi Helsingin paraatipaikat kuten yliopiston päärakennus ja kirjasto, tuomiokirkko sekä valtioneuvoston linna Senaatintorilla ovat berliiniläissyntyisen arkkitehti Ludvig Engelin käsialaa.

Robert Schweitzer ja Aue-säätiö, Suomi-Saksa Yhdistysten Liitto sekä Helsingin kaupunki ovat tuottaneet kiertonäyttelyn saksankielisten maahanmuuttajien vaikutuksesta Helsingin pääkaupunkikehitykselle. Tunnettujen saksalais- ja sveitsiläissukujen lisäksi näyttely kertoo saksalaisesta koulusta, kirjastosta ja seurakunnasta, jotka yhä toimivat Helsingissä.

Kiertueaikataulu
  • 16.10. – 12.11. Saksalainen kirjasto, Helsinki
  • 15.11. – 16.11. Hanasaaren kulttuurikeskus, Espoo
  • Joulukuu, Rovaniemi
  • Tammikuu, Seinäjoki
  • Helmikuu, Jyväskylä
  • Maaliskuu, Lappeenranta
Näyttely verkossa

Engelin jäljillä

Mikä on Kantonistikoulu? Entä Kuppala? Stockmannin tavaratalo sijaitsi muinoin Kiseleffin talossa Senaatintorilla.

Kokosimme yhteen vähemmän tunnetut tarinat tuttujen helsinkiläisrakennusten ja -maisemien takana. Materiaalin avulla voin kurkistaa 1800-luvun Helsinkiin, sellaisena kuin Engel ja hänen aikalaisensa sen näkivät.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Paluumuuttajalapset

Ulkomailla asunut perhe vaikenee kokemuksistaan  

Turun yliopistossa väittelevän Anu Warinowskin mukaan vanhemman ulkomaankomennuksella mukana olleet lapset jäävät perheensä tuen varaan. Vanhemman työpaikalta tai koulusta tukea ei saa paluun jälkeen, vaikka perheet sitä kaipasivat.

- Vanhempien ammattitaustalla ei ole vaikutusta lapsen sopeutumiseen, vaan perheen tuella ja vanhempien parisuhteella on merkitystä. Suurin osa näistä lapsista käy tavallista peruskoulua.

Warinowskin mukaan monet vaikenevat kokemuksistaan välttääkseen toisten suomalaisten kielteisiä kommentteja.

- Lapset ja aikuiset totesivat pian paluun jälkeen, että parempi kun ei yritä erottua porukasta. Suomalaiset voivat olla kateellisia ja kokea kokemuksista puhumisen kerskailuna, hän kertoo.

Tilastokeskuksen mukaan ulkomailta muuttaa joka vuosi noin 1 500 suomalaislasta.

Warinowski tutki yli 300 peruskouluikäisen sopeutumista ulkomaille ja Suomeen Espoon, Vantaan, Turun, Tampereen, Lahden, Jyväskylän, Kuopion ja Oulun kouluissa. 


STT, 20.10.2012
...............................

Ylläoleva kokemus näyttää olevan kaikille paluumuuttajille yhtenäinen, ihan sama kenen kanssa tästä kokemuksesta puhun. Tästä syystä monet palaavat takaisin sinne, mistä ovat Suomeen tulleet. Näin minullekin povasivat toiset ulkomailla asuvat. 

En minäkään uskonut suomalaisen, suomea puhuvan, hauskannäköisen ja ulospäin suutantuneen poikani törmäävän massiivisiin sosiaalisiin ongelmiin, kun muutimme Suomeen. Koulussa ei ollut mitään vikaa, eikä opettajissa. Mutta kavereita ei tullut. Syyteltiin ylimieliseksi, kaikkitietäväksi, aivan kuin minuakin. Fakta kuitenkin on, että  ulkomailta tulleella yksinkertaisesti on enemmän kokemusta ja näkemystä kuin paikallaan pysyneellä, eikä sille voi yhtään mitään, ei sitä tarvitse erikseen esitellä, se on asia, joka vain on. 

Mitä eroa on maahanmuuttajalla ja paluumuuttajalla? Ei mitään.  

Nuoret ovat toisiaan kohtaan varsin julmia. Kateus tuntuu olevan suomalaisten erityinen hyve, sillä jos ulkomailta tulleita olisi väestössä enemmän, se ei olisikaan enää niin ihmeellinen ja torjuttava asia, vaan siihen voitaisiin suhtautua tyynesti ja ilman kateutta. 

Lorun loppu oli se, että poika luovutti ja palasi puolentoista vuoden kuluttua Saksaan...


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Valkoinen kuin kuolema



”Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Niihin katsoessaan isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa aurinko paistaa talvisin matalalta ja lämmittää vain harvoin. Että järvet ovat sameita, niiden pohjassa on ruskeaa ja vihreää liejua, ja että merikin on melkein makea, kaislojen keskellä lihavia haukia vaanimassa. Että järvet ovat yleensä jäässä, ja valkoinenkaan hiekka ei voi olla niin valkoista kuin lumi, ja valkoinen on kaikkein pelottavin väri, se on kuoleman väri, ja että vesi on kesälläkin kylmää. Että saunasta mennään uimaan, liukkaita laitureita ja lahonneita portaita, lahonneita ja homehtuneita kaiteita ja ruostetta ja sameaa vihreää vettä, jossa ei voi kahlata, vaan sinne pitää mennä kokonaan. Eikä ole maata, jossa ei ole jotakin harhaanjohtavaa, mutta Suomessa kesä on niin kaukana talvesta, että on erityisen helppo erehtyä. Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt, että kuukin oin toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä. Mutta muuttolinnut lähtevät pohjoisesta etelään ja kun ne saapuvat perille, ne vangitaan suuriin verkkoihin ja täytetään sipulilla. Minun äitini silmät muuttuivat harmaiksi kunnes hän kuihtui lopulta kokonaan.”

Ranya ElRamly, Auringon asema, Otava, 2002

Näin egyptiläisen miehen ja suomalaisen naisen tytär. Ranya on osannut kirjoittaa siitä, mitä monen monet muualta tänne tulleet ovat minulle kertoneet. On lottovoitto syntyä Suomeen. Kyllä, mutta onko kaikki niin auvoista kuin me mielellämme ulkomaille kehumme? Olemmekohan me jotain unohtaneet – esimerkiksi pitää huolta siitä, että  ihminen tarvitsee toista ihmistä?