Teksti on julkaistu KalajokiSeudun kesälehdessä 2012 ja sen jälkeen Karjala-lehden nettisivulla (sivulla 2. tarina).
....................................................................................
EVAKKOKESÄ
KIRJOITTANUT ARI KERONEN, ÄITINSÄ KERTOMUKSEN POHJALTA
Se oli silloin… jo kauan sitten, aikana jota vain hyvin harva enää muistaa, mutta Lempille se oli muodostunut vuosikausien painajaiseksi. Muistot ovat melkeinpä vain kirkastuneet vuosien vieriessä ja lasten varttuessa aikuisiksi. Ei se enää pelottanut, mutta nyt olivat monet asiat nousseet pintaan kuin vuosien takaiset takautumat. Ehkä se oli silloin… sodan viimeisinä hetkinä, että asioita piti vain tehdä. Kaikki Karjalassa pelkäsivät, mutta pelolle ei yksinkertaisesti saanut antaa valtaa. Oli vain pystyttävä selviytymään.
Lempi ei ehkä edes tuntenut pelkoa, sillä hän oli tottunut luottamaan korkeampaan voimaan, vaikka ei ehkä varsinainen julkiuskovainen ollutkaan. Aina hän oli kuitenkin elänyt kristillisesti ja pyrkinyt kasvattamaan myös lapset niin, että nämä pystyivät erottamaan oikean ja väärän. Pelätä ei tarvinnut, sillä se mikä on määrätty tapahtuvaksi, tapahtuu. Se ei ole ihmisen vallassa, se on Korkeimman kädessä.
Elettiin jatkosodan viimeisiä aikoja Laatokan pohjoisella rannalla, aivan vanhan rajan tuntumassa. Vanhemmat lapset oli lähetetty Ruotsiin, turvaan sodalta ja vaikka Eino - perheen isä - oli sodassa, olisi Lempi tuntenut olonsa ihan turvalliseksi, ellei tilanne olisi nyt ollut jotenkin poikkeuksellinen. Jo jonkin aikaa oli tuntunut selvältä, että täältä on jälleen lähdettävä. Se ei ollut Suomen valtion virallinen kanta, mutta se vain tuntui siltä. Merkit olivat Lempille kyllä tutut, sillä täältä oli lähdetty aikaisemminkin. Poikkeavaksi edellisestä kerrasta teki se, että nyt hän odotti kolmatta lastaan, jonka piti syntyä melkeinpä millä hetkellä hyvänsä. Lähtö ei siis olisikaan ehkä aivan yksinkertainen. Rintamalinja oli vielä kaukana, mutta sodan äänet kantautuivat jo Pitkärannan kylään. Tuntui, että ne kuuluivat aina vain lähempää ja lähempää. Pitkärannan länsipuolelle rakennettiin puolustuslinjaa, jonka oli tarkoitus lopullisesti pysäyttää venäläisten eteneminen, jos nämä niin pitkälle pääsisivät. Siltä se siis näytti, että Pitkärannan kylä oli tarkoitus jättää venäläisille, jos ne aiottiin pysäyttää vasta sen länsipuolelle rakennetulle U-linjalle. Kylällä liikkui yhä kasvava huhu, että venäläiset valmistautuivat suurhyökkäykseen. Oma tiedustelu oli tämän kuulemma saanut selville. Sodassa liikkui kaikenlaisia huhuja, jotka kulkivat huoltoyhteyksiä hoitaneiden hevosmiesten mukana. Joskus näissä huhuissa oli perää, joskus taas ei. Ehkä syntyvästä lapsesta johtuen Lempi kuunteli nyt näitä juttuja tavallista tarkemmalla korvalla.
Puut olivat saaneet lehden tavallista aikaisemmin ja Laatokka näytti ikään kuin sinisemmältä. Kirkkaalla ilmalla saattoi erottaa Valamon saaren, joka oli Lempille tuttu paikka. Edustihan siellä oleva luostari jollakin tavalla turvallisuutta. Erikoista kuitenkin oli, että nyt oli Valamon munkkeja näkynyt jonkin verran myös Pitkärannassa, vaikka perinteisesti heidän maallinen asiointinsa oli suuntautunut Laatokan länsirannalla sijaitseviin suurempiin kaupunkeihin. Ehkäpä tämä ei ollut merkki mistään, mutta jotenkin se vain oli poikkeavaa.
Kesäkuun 8. päivän aamuna Lempi heräsi lentokoneiden jyrinään. Herkkä korva oli oppinut tunnistamaan jo äänet. Nämä olivat selvästi venäläisiä koneita, mutta missä olivat suomalaiset hävittäjät. Missä olivat ne saksalaiset hävittäjät, joiden turvaa oli suomalaisille luvattu. Missä oli suomalaisten IT-tuli, jota jonkin verran sentään tälläkin rintamalla oli. Koneet olivat ilmeisesti tiedustelulennolla ja poistuivat niin pian, että niiden läsnäoloon ei keritty reagoimaan. Nyt tuntui hieman pelottavalta, sillä lapsen syntymän hetki oli pian käsillä. Olisiko kätilö saatavilla? Olisiko kukaan valmis avustamaan? Täytyisikö hänen selviytyä ihan yksin odotettavissa olevasta synnytyksestä? Tällaiset kysymykset risteilivät odottavan äidin mielessä. Ensimmäisen kerran olo tuntui hieman epävarmalta, mutta kun mitään ei päivän aikana tapahtunut ja lapsikin tuntui potkivan turvallisesti vatsassa, palasi luottamus korkeampaan voimaan ja illalla oli taas helppo painaa pää tyynyyn. Ompelukoneen pakkauslaatikosta tehty lapsen vuode odotti myös nukkujaansa, jonka se varmasti ihan lähiaikoina saisi.
Aamulla 9. kesäkuuta se sitten räjähti. Rintaman äänet olivat voimistuneet pitkin yötä ja vaikka niihin oli jo jotenkin tottunut, oli niissä nyt jotain pelottavan aktiivista. Myös ensimmäiset synnytyspoltot olivat tulleet. Lempi avasi radion, kuullakseen uutiset, joita lähetettiin yhtenään. Yöksi hän oli kuitenkin sulkenut sen, saadakseen edes hetken nukkua rauhassa.
Pitikö sen kaiken nyt tapahtua samaan aikaan. Synnytys tapahtuu tänään, sen on varmaa. Sen Lempi tiesi jo entuudestaan, sillä kaksi poikaa oli jo tehty, mutta pitikö tämän kolmannen syntyä juuri pahimpana sodan hetkenä. Presidentti oli puhunut radiossa ja kertonut venäläisten aloittaneen suurhyökkäyksen koko rintaman leveydellä. Kuinkahan tässä Suomelle käy, kuinkahan meille kaikille käy.
Nyt oli kuitenkin muutakin ajateltavaa. Hoitakoot sotilaat sodan ja äiti hoitaa nyt äidin tehtävät. Lapsen syntyminen ja lapsen turvallisuus olivat nyt tärkeämmät kuin tuo venäläisten hyökkäys. Ainahan ne olivat hyökänneet, ja ainahan niiden kanssa oli pärjätty. Pärjättävä oli nytkin.
Iltapäivällä poltot yltyivät ja Lempi lähti omin voimin kävelemään kohti sairastupaa. Tuttu rouva tuli tiellä vastaan ja sanoi, että sairaala oli täynnä rintamalta tuotuja sotilaita. Kannattaisi palata kotiin, niin hän kävisi hakemassa kätilön. Hyvä niin, saisihan lapsi aloittaa elämänsä kodissa, kodissa joka ehkä pian menetetään lopullisesti. Tätä ajatellessaan Lempi pitkästä aikaa alkoi tunteittensa päästä valloilleen… taisipa siinä kyynelkin tulla silmäkulmaan. Tämä ei vaan tuntunut oikealta. Poltot olivat tihentyneet ja niiden takia piti istahtaa tien viereen. Vaikka kotiin oli matkaa vain muutama sata metriä, se tuntui ikuisuudelta. Naapurin rouva oli saanut sanan kätilölle, joka oli lähtenyt myös tulemaan.
Sodan oloissa harvinaisen iso poika, lähes neljä kiloa, syntyi iltapäivänä kätilön avustamana.
Impilahden sotilashallintopiirin päällikkö, vänrikki Härkönen, antoi seuraavana päivänä käskyn evakuoida siviiliväestö mahdollisimman kauaksi länteen. Ensimmäinen evakuointikohde oli Sortavala, josta tultaisiin järjestämään kuljetuksia edelleen. Se nyt oli Lempille melkein samantekevää. Ei vastasyntyneen lapsen kanssa voisi mihinkään lähteä. Jäädään sitten vaikka ryssiksi, hän ajatteli. Ei kai ne ihan oikeita ajatuksia olleet, olivathan vanhemmat pojat Ruotsissa, eikä heitä nyt sinne voinut hylätä. Uusi puolustuslinja oli kuulemma niin vahva ja hyvin suunniteltu, että siihen se venäläisten hyökkäys varmasti pysähtyisi. Onneksi tämä linja ei ollut kaukana, joten sen taakse sitten tiukassa paikassa voitaisiin mennä. Näiden ajatusten kanssa Lempi hoiteli lastaan ja katseli kuinka kylä tyhjeni talo toisensa jälkeen. Lopulta hän taisi lapsineen olla Pitkärannan viimeinen siviiliasukas.
Se oli 18. päivä kesäkuuta, kun ovi repäistiin auki ja sisään tuli hikinen sotilas.
– Ei voi olla totta, tämä huudahti. Täällähän on ihmisiä.
Venäläiset olivat tehneet läpimurtoja monesta kohden ja Viipuri oli jo melkein menetetty. Laatokan pohjoispuolellakin oli valmistuttu siirtymään läntisen puolustuslinjan taakse.
Läntinen puolustuslinja oli saanut nimekseen U-linja. Ei Lempillä, eikä muillakaan siviileillä ollut kovin paljon käsitystä tästä U-linjasta. Ehkä se oli saanut nimensä sen suunnittelijan majuri Urton mukaan. Pitkärannan kylän asukkaille se merkitsi jonkinlaista turvaa. Tuskinpa kukaan osasi vielä silloin arvata, että se aivan oikeasti pysäyttäisi Neuvostoliiton massiivisen suurhyökkäyksen täällä Laatokan pohjoisella rintaman osalla.
Venäläisille ei ollut tarkoitus jättää mitään tukikohtia Pitkärannan kylään, joten koko kylä määrättiin hävitettäväksi. Nämä hävityspartiot olivat niitä, jotka sitten pelastivat Lempin lapsineen turvaan.
Tästä alkoi Lempin ja hänen viikon ikäisen poikansa pitkä marssi kohden Sisä-Suomea. Ensin sotilasajoneuvolla Sortavalaan ja sieltä sitten junan härkävaunuun, jossa pieneen tilaan oli sullottu satoja ihmisiä. Jo automatka Sortavalaan oli seikkailu, jossa Lempi ensimmäisen kerran joutui näkemään sodan kauhut aivan omin silmin. Jatkuvasti ohitettiin pakenevia ihmisjonoja. Osa koetti kuljettaa mukana vähäistä omaisuuttaan, jopa karjaa ja lampaita. Hevosista suurin osa oli otettu armeijalle, mutta niitäkin oli muutamia. Kaikesta näki, että kovinkaan moni ei ollut varautunut äkkilähtöön. Matkan aikana vihollisen maataistelukoneet tulittivat pakenevia ihmisjonoja, ja monen viimeinen pakomatka päättyi ennen kuin se oli kunnolla edes alkanut. Myös kuolleita eläimiä oli matkan varrella säännöllisin välein, melkein kuin kilometrinpylväitä. Lempi voi pahoin.
Sortavalassa oli rauhallisempaa, mutta pakolaisia varten varattuja junia piti odottaa kauan. Kun juna vihdoin saatiin asemalle, alettiin ihmisiä lastaamaan siihen välittömästi. Tämän junan oli tarkoitus viedä evakot Elisenvaaran asemalle, josta järjestettäisiin kuljetus toisella junalla kauemmaksi rintamasta. Junilla oli tarkoitus kuljettaa lisäjoukkoja vahvistamaan Viipuria, jota ei haluttu luovuttaa viholliselle. Paluukuormana junat veisivät siviilejä turvaan sodan jaloista. Ainakaan pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, että Viipuri oli käytännössä jo menetetty ja vihollinen oli aloittanut Elisenvaaran pommitukset, tarkoituksenaan estää suomalaisjoukkojen siirrot. Näissä pommituksissa kuoli satoja siviilejä, sillä jotkut pommeista osuivat asemalle jo ennättäneisiin evakkojuniin, joista vain muutamia ihmisiä onnistui pelastautumaan. Ehkä tätä tietoa ei saatu ajoissa Sortavalaan ja niinpä juna sieltä lähti autuaan tietämättömänä kohden etelää. Tieto pommituksista saatiin joskus matkalla ja se evakkojuna, jossa Lempikin lapsineen oli, onnistuttiin pysäyttämään muutama kilometri ennen asemaa ja kaikki ihmiset poistettiin junasta. Nyt oli tultava toimeen omillaan, sillä tällaiseen ei kukaan osannut varautua.
Toisaalta ihmiset kokivat sen myös helpotuksena. Sota tuntui taas olevan kaukana ja haisevat härkävaunut eivät todellakaan olleet sitä, mitä ihmiset olivat odottaneet kesältä. Tunnelma oli apea, vaikka juhannus oli ovella. Useimmat aavistivat, että Karjala oli nyt lopullisesti menetetty. Tulevaisuudesta ei kukaan osannut sanoa mitään. Jostakin kaukaa kuului pommien jyrähdyksiä, mutta ne eivät pahemmin enää satuttaneet tätä joukkoa. Elettiin vain tätä hetkeä ja ainut ilonaihe oli se, että oltiin vielä elossa. Kaikkia ei sekään tuntunut lohduttavan, sillä melkein jokaisella oli joku omainen ”siellä jossain”, josta ei ehkä koskaan ollut paluuta.
Itkevä poika herätti Lempin ajatuksista. Olihan tässä uuden elämän alku, jonka hyvinvointiin hänen nyt piti keskittää kaikki voimansa. Voi kunpa tämä poika vielä näkisi isänsä. Voi hyvä Jumala… onko se liikaa pyydetty!
Lopulta tultiin kyliin, jotka olivat kaukana rintamasta. Täältä ei oltu väestöä määrätty evakuoitavaksi, joten kaipa sitä uskottiin, että vihollinen ei onnistu valtaamaan koko Suomea. Karjalan kansaa oli täällä jo odotettu, ja ainakin osa joukosta pystyttiin myös majoittamaan. Täällä rajan lähellä riitti ymmärrystä pakolaisille, mutta mitä pidemmälle länteen siirryttiin, sitä kalseampaa oli siirtolaisten kohtelu. Vielä silloin ei Lempi näistä asioista kuitenkaan tiennyt mitään. Pienen lapsen ansiosta hänet majoitettiin paikallisen opettajan luokse, jossa he seuraavana päivänä saivat aloittaa loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Oikeastaan Lempin pitkä evakkomatka oli vasta alkanut, mutta nyt oli hyvä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti