maanantai 21. maaliskuuta 2011

Inkerin kirkossa Petroskoissa

Kun ryhdyin järjestämään konserttia Kalajoen tsasounahankkeen hyväksi, otin yhteyttä kahteen kuoroon Petroskoissa. Toinen on Karjalan kuoro, toinen inkeriläiskuoro. Jälkimmäisessä laulaa Petroskoin vuokraemäntäni ystävä, joka asiasta kuultuaan hetimmiten tulikin minua tapaamaan. Kerroin hänelle, että haluaisin käydä suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, ja heti hän lupautui lähtemään sinne kanssani. Inkerin kuoron ohjelmisto on klassinen, Karjalan kuoro laulaa etupäässä kansanmusiikkia. Karjalan kuoron puheenjohtajan kotona sitten taas herkuteltiin oikeilla karjalaisilla karjalanpiirakoilla… (vehnäkuoreen, perunatäytteellä ...kantasuomalaiset pitävät karjalanpiirakkoina riisitäytteisiä piirakoita. Missä muuten ovatkaan Karjalassa riisipellot?)

Varhain paukkupakkasen kylmänä sunnuntaiaamuna vuokraemäntäni lanko kävi varmistamassa, että autoni lähtee varmasti liikenteeseen. Ihan vasiten minua varten hän oli noussut ylös varhain aamulla ja tullut parkkipaikalleni. Sitten vähän myöhemmin tämä emäntäni ystävä tuli minua hakemaan ja ajoi edelläni kauas kaupungin laidalle, Dvardevskaja-kadulle vanhaan kirkkoon, missä inkeriläisten jumalanpalvelukset pidetään. Aamupäivällä suomeksi, iltapäivällä venäjäksi. 

Varsin viehättävä, vanhanaikainen karjalainen puurakennus. Täysin toimiva, mutta kaukana keskustasta.

Olimme kirkossa hyvin etuajassa. Siellä kanttori istui urkujen ääressä ja soitti virsiä, ja väki veisasi. Vähän päästä kanttori sanoi, että opetellaanpas taas tämä virsi, ja taas laulettiin. Välin joku joukosta ehdotti milloin mitäkin virttä.



Kirkossa oli kolmisenkymmentä ihmistä, enimmäkseen eläkeikäisiä naisia, kuten niin usein Suomessakin. He lauloivat suomalaisen korvaan hyvin kimeällä, korkealla äänellä, kuten Venäjällä on tapana. Samalla tavalla lauloi Kantele-yhtye kansallisteatterissa, jonka esitystä kävin kuuntelemassa.

Minua huvittaa talvinen pukeutuminen Venäjällä. Kenellä millainenkin tötterö päässä ja turkit tietenkin hienoimmasta päästä. Sain vaivihkaa kuulla, että minua pidetään köyhänä, minulla kun ei ole turkkia, vain tuiki tavallinen talvitakki. Onneksi sentään on ketunnahkainen kaulus ja hihansuut. :-)

Jumalanpalvelus oli kuitenkin enimmäkseen venäjäksi. Rukoukset ja virret suomeksi. Myöhemmin kuulin, että seurakunnan pappi oli katkaissut jalkansa ja että toistaiseksi nuori venäläinen pappi piti jumalanpalvelukset. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi, että kun tulen seuraavan kerran, hän antaa minulle puheenvuoron, voin tuoda seurakunnalle Suomen terveiset. Inkerin kirkon Petroskoin seurakunta Karjalassa on Kalajoen rovastikunnan ystävyysseurakunta.



Myös kirkkoväki oli utelias tietämään, kuka minä olen. Tervetulleeksi toivoteltiin moneltakin taholta. Jumalanpalvelus sinänsä oli aivan samanlainen kuin meidän luterilainen jumalanpalveluksemmekin.

Tilaisuudesta jäi hyvä mieli. Menen uudestaan.

Uusi kirkko keskustassa ei ole vielä valmis. Milloin valmistunee?

http://www.ylivieskanseurakunta.fi/index.php?pid=petroskoin_suoma
http://www.inkeri.spb.ru/inkerinliitto.shtml

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Petroskoissa juteltua

Huomiota herättää venäläisten kaunis käsiala. Pidän sitä paitsi suorituksena sitä, että he kirjoittavat latinalaiset kirjaimet kauniisti, siististi – toisin kuin minä. Saattaa tosin olla, että minun kirjoittaman venäjä on myös kaunista, koska minun on kiinnitettävä, ainakin vielä, huomiota jokaiseen kirjaimeen, että osaan itse myöhemmin lukea mitä olen kirjoittanut.
Varsin otettu olin aikuisoppilaiden selvistä tavoitteista. Ne ovat hyvin erilaisia, mutta suunta on selvä: halutaan olla mahdollisimman paljon tekemisissä sukulaiskansan kanssa. Monet oppilaista ovat jollain muotoa inkeriläistä tai karjalaista alkuperää.

Petroskoissa ei päivitellä suomen kielen vaikeutta kuten Saksassa. Tuntuu siltä, että suomalaiset päivittelevät enemmän venäjän ja Suomen sisämaalaiset varsinkin ruotsin kielen vaikeutta. Selvästi näkyy, että kysymys ei ole vaikeudesta, vaan – kuten kaikissa asioissa – asenteesta.


Tässä karaokea venäjäksi :-)

Pyysin petroskoilaisia oppilaitani kertomaan, mitä he pitävät Petroskoista. Yksi tyttö sanoi, että Lappeenranta on kaunis kaupunki, koska se on järven rannalla. Sanoin siihen, että onhan Petroskoikin järven rannalla. Hän vastasi että kyllä, mutta Lappeenranta on siisti ja Petroskoi likainen! Totta. Kyllä kaupungilla on puhtaanapitolaitos, mutta selvästikin puhtaanapito on taloudellinen kysymys. Petroskoi ei ole varakas kaupunki, Karjala kuuluu Venäjän köyhimpiin osavaltioihin. Tämä muistuttaa minua lähinnä siitä kehityksestä, jonka olen nähnyt tapahtuvan Ranskassa viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Kun sinne piikomaan menin, siellä oli likaista ja tiet huonokuntoisia. Nyt on aivan toisin.



Mitä ensimmäiseksi näkee Venäjällä, kun taloihin sisään menee, on tietenkin takapiha ja porttikäytävä. Suomessa otettaisiin ohjat omiin käsiin, järjestettäisiin talkoot ja siivottaisiin ja maalattaisiin. Saksassa siivoamiseen ja puhtaanapitoon velvoittaa osavaltioiden laki. Katu on lakaistava ja taloyhtiöiden säännöissä sanotaan, että vuorotellen on porraskäytävä pidettävä siistinä, muuten tulee häätö. Kukaan ei täällä näköjään vieläkään tunne omaa kerrostaloaan ja omaa kerrostalopihaansa omakseen. Tottahan se onkin eri asia kuin pitää pieni omakotitalopiha siistinä. Ja talo remontoidaan ja maalataan kun siihen on varaa, niinhän kaikkialla maailmassa tehdään.





Ylimpiä päättäjiä pelätään – aivan kuten Suomessakin. Virkamieskoneistolle kumarrellaan – aivan kuten Suomessakin. Ystäväni kertoi, että kun hän talonsa osti, hirsisen omakotitalon lähes keskustasta, ja hän olisi hakenut lainaa ja remontoinut talonsa, hänelle sanottiin, että kohtahan kaupunki tontin kuitenkin pilkkahintaan lunastaa, ei siis kannata remontoida. Nyt tästä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Talo on kiireellisesti remontin tarpeessa. Onneksi vanha hirsinen rakennus ei sentään mätäne.

Niinpä sitten ihmiset sopeutuvat ja ovat hiljaa. Aivan kuten Suomessakin. Vai missä olet nähnyt Suomessa siviilirohkeutta tehdä asioita kunnolla virkamieskoneistosta ja poliittisten puolueiden konsensuksesta huolimatta? Minulla on tästä kosolti esimerkkejä, miten Suomi nähdään maailmalla. Se ei ole lintukoto, vaan asioita tehdään mahdollisimman monimutkaisesti. Ja veronmaksajan selkänahasta maksetaan viulut. Ei kai kukaan tosissaan väitä, että 90-luvun pankkitoiminta olisi ollut moraalisesti oikein? Ja mitä tapahtui? Satatuhatta yritystä meni konkurssiin, pitkäaikaistyöttömyys ei ole vieläkään parantunut piiruakaan, eikä kuitenkaan kukaan älähtänyt.

On hauska huomata, että Petroskoin suomalaiset, suomenkieliset ja suomenmieliset pitävät yhtä aivan kuten Saksassakin. Minusta tuli vallan tahtomattani jonkinlainen keskipiste. :-)

Ja tätäkin tapahtui, tosin nimi ei mennyt kohdalleen.
http://www.karjalansanomat.ru/old%20news/2011/2011-03-09.htm

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Järisee

Ei liene yleisessä tiedossa, että myös Saksassa maa järisee. Etelä-Saksassa on rakennuksille pakollinen nk. maanjäristysvakuutus, ja jokaiselle rakennukselle on laskettava paitsi statiikka, myös dynamiikka.

Kolmesti sinä aikana, kun Saksassa asuin, tapahtui maanjäristys. Ensimmäisen kerran en tiennyt siitä mitään, sillä olin Japanissa. Olin tosin lukenut, että Japanissa maa saattaa järistä ja että siihen pitää varautua, mutta en osannut arvata, että sellaista tapahtuisi myös kotona Saksassa.

Toisen kerran järistys ei ollut kovin suuri mutta olemassa. Tuolloin olin voimistelutunnilla voimistelusalissa, hypittiin ja pompittiin, eikä kukaan tyhjässä salissa mitään erikoista ollut huomannut.

Kolmannella kerralla sitten heräsimme minä ja poika aamuyöstä helinään ja kolinaan. Ikkunalasit ja kaapissa juomalasit helisivät, ja alakerrasta kuului kovaa kolinaa. Heräsimme katsomaan, mitä kissani oli saanut aikaan, mutta kun emme mitään nähneet, menimme takaisin nukkumaan. Ehdimme juuri nukahtamaan, kun alkoi helistä ja kolista uudestaan. Taas kävimme tutkailemassa koko tuolloin melko tilavan asuntoni, mutta mitään poikkeavaa emme havainneet.

Aamulla vuokraemäntä ensimmäiseksi kysyi, olimmeko säikähtäneet yöllistä maanjäristystä! Kolinan olivat aiheuttaneet suoraan asuntoni alapuolella pinoissa olleet hedelmälaatikot, jotka olivat kaatuneet lattialle.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Valmennuskurssi oikeustieteelliseen

Päätettiin panna tuulemaan.

Jyväskylässä 27.-30.4.2011, Mikkelissä 04.–07.5.2011, Lappeenrannassa 11.-14.5.2011 ja Lahdessa 18.-21.5.2011 me järjestämme valmennuskurssit oikeustieteelliseen tiedekuntaan pyrjijöille. Vetäjä on hyvin selvillä siitä mitä hakijan tulee tietää. Se ei ole niinkään se mitä luullaan vaan se mitä kysytään...
www.tiedonjyva.com/34


Vetäjä ei ole hänkään kuka hyvänsä! Minulle kun aina sattuu ja tapahtuu, niin sainpa tässä kun naimisiin menin uuden julkkissukulaisen. Yksi mieheni pojista, Jiri Keronen, valittiin viime syksynä Muutos2011-puolueen puheenjohtajaksi. Ulkosuomalaisena olin ihmetellyt näitä samoja asioita, joite Jiri nyt ajaa. Jirin blogi löytyy täältä:
http.//keronen.blogspot.com


Ja tätä et nähnyt?
http://atuubi.yle.fi/videot_ja_kuvat/id-1009518


Äänestääkin saa...

torstai 10. maaliskuuta 2011

Luvalla vaiko luvattomasti

Yritys kirjoittaa tehdystä työstä laskun. Sepä ei Venäjällä käykään. Tarvitaan työlupa.
Työlupaa varten tarvitaan lääkärintodistus, josta käy ilmi, että ei ole AIDS:iä, poliota, tuberkuloosia, klamydiaa, syfilistä eikä lepraa. Sen jälkeen tarvitaan apostillat lääkärin todistuksesta sekä suoritetusta diplomista. Apostilla on notaarin vahvistus jostain asiakirjasta. Espanjan perintöä varten tarvittiin myös apostillan apostilla… joten eikös tämä olekin helppoa? Sitten vain värillinen valokuva ja asiakirjat postiin työnantajalle.

Minulle on tällä välin kerrottu paikan päällä, että on olemassa monenkirjavia työlupia ja että kaikkiin tarvitaan ties mitä…

Eipä ollutkaan helppoa saada Suomesta lääkäriä, joka antaisi lähetteen laboratorioon, jossa tehtäisiin kyseiset testit siitä, että minulla ei noita tauteja ole. Koska tauti ei ole kiireellinen, eli minullahan ei noita tauteja ole, niin kahdessa kunnassa ei löytynyt lääkäriä, joka asiat hoitaisi. Suomessa on niin järjetön lääkäripula, että aikoja saa kolmen kuukauden kuluttua kyselystä… oikeammin, kahden kunnan terveyskeskuksessa ei koko asiaa suostuttu hoitamaan.

Tai onhan Suomessa lääkäreitä, joitakin. Jotkut osaavat jopa suomea. Joitakin pitää jonottaa monta kuukautta.

Yksityinen helsinkiläinen lääkäri sen sitten teki.

Apostillat saa notariaatista, 11 euroa sivu. Sitten postiin, pikakirje 9 euroa, jonka perilletulo Lappeenrannasta Petroskoihin sitten kesti puolitoista viikkoa. Ei se tosin Ruotsiinkaan sen nopeammin mennyt!

Kaikki hyvin? Saadakseen ottaa ulkomaalaisen töihin, venäläisen yrityksen on anottava vuosittain sellaiseen lupa. Luvaton työskentely aiheuttaa työntekijälle maasta karkottamisen ja yritykselle luvan menetyksen. Olen siis tällä hetkellä vain kulttuurilähettiläs… ei paha sekään.

No, kyllähän minä, mutta… Venäjän ulkomaalaisvirasto ei kuitenkaan hyväksynyt lääkärini todistusta. Siinä oli lueteltu tautien nimet ja niiden puuttuminen, mutta luettelosta puuttuivat tautien numerot… joten kaikki uusiksi. Käsittely sen jälkeen kun paperit ovat täydellisesti koossa virastossa kestää kahdesta viikosta kuukauteen.

Venäjä vahtii ulkomaalaisiaan tarkasti. Tähän en kerro henkilösuojan vuoksi muiden lähettyjen eri alojen työntekijöiden kertomuksia. Tulin siihen tulokseen, että se joka Venäjälle lähtee, ei voi mitenkään olla täysjärkinen…!

Mutta kun asioita tarkemmin miettii, niin onhan näitä kiemuroita Suomessakin. Suomessa ei ole hyvä joutua Kelan pyöritettäväksi. Minulla on kyllä Kela-kortti, mutta aivan samanaikaisesti Kela pähkäilee miksi olen pudonnut Suomen sosiaalijärjestelmästä… ja tekee minulle elämän hankalaksi, ja tämän vain siksi, että olen säästänyt Suomen valtiolta monta tuhatta euroa… Nyt mottoni on aivan pakosta ja Suomen viranomaisten tahdosta muuttunut itsekkääksi: ota kaikki se mitä saat! Ja minun jälkeeni tulkoon vedenpaisumus.

Ja vallan hyvin muistuu mieleen se aika, kun Suomi ei ollut EU:n jäsen. Monet monituiset kerrat sain painokkaasti puhumalla ja tarmokkaasti toimimalla suomalaisten luvat kuntoon...

Viimeisin viesti Venäjältä oli, että nyt tarvitaan alkuperäiselle lääkärintodistukselle apostilla. Siis notaarin vahvistus siitä, että tällä lääkärillä on oikeus allekirjoittaa lääkärintodistus… siis että alkuperäinen todistus on alkuperäinen…

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Mittavirheitä

Tulipa eilen puhe mitoista. Vuosia sitten sain tarjouksen Suomesta välittää Saksaan vaneria. Sehän on siis ohutta levyä. Tarjottu määrä oli niin ja niin monta neliömetriä. Laitoin kuuliaisesti kyselyn eteenpäin, kahteen eri osoitteeseen.

Vastaukset tulivat heti.

Toinen vastasi, että tuo määrä ei mahdu hänen autotalliinsa. Olinkohan ihan varmasti sisäistänyt, miten paljon tavaraa tuo on? Itse asiassa se tavaramäärä on monta metriä korkea, koko tien levyinen ja koko kotitien pituinen.

Toinen vastasi, että kyllä käy, tuollaisen määrän hän markkinoi joka maananta.

Jaahas, miten niin? Kas, olin kirjoittanut kakkosen sijaan kolmosen, eli tehnyt neliömetreistä kuutiometrejä. Olipa näillä kahdella huumorintaju ainakin kohdallaan!

torstai 3. maaliskuuta 2011

Fastnacht Etelä-Saksassa


Nyt juuri on Etelä-Saksassa viides vuodenaika. Ensimmäisenä tänä aamuna tuli Saksasta pojalta viesti: ”Ho narro!” Se on paikallinen karnevaalitervehdys. On täysin mahdotonta olla ottamatta osaa perinteisiin, jos yrität, niin sinut haetaan kotoa. Ainakin minut haettiin!

Ennen laskiaistiistaita eli paastonaikaa johon laskeudutaan nykyisin enemmän tai vähemmän tosissaan, otetaan osaa karnevaaliriehaan. Karnevaali on ainoa sana joka on olemassa suomen kielessä, mutta se merkitsee valitettavasti aivan jotain muuta kuin mitä Etelä-Saksassa tapahtuu. Kyse ei ole juomingeista, vaan ulkona kadulla tapahtuvasta koko perheen riehasta, joka kestää monta päivää.

Juhlat alkavat erilaisilla iltatilaisuuksilla jo viikkoja ennen varsinaista laskiaisaikaa. Se taas alkaa varsinaisesti eri naamioryhmien esittelyllä keskiviikkona. Naisten iltaakaan ei pidä unohtaa – naiset juhlivat keskenään… Jokaisella ryhmällä on joku historiallinen tai paikallinen taustansa. Sitten seuraa varsinainen rieha: torstaina herätys viimeistään kello kuusi, kun soittokunnat kulkevat kadulla. Ne ”vapauttavat” kansan virkavallasta, eli kunnan väet, opettajat ja sen sellaiset pannaan viralta suoraan paikan päällä ja avataan juhlat. Samana päivänä juhlitaan ulkona kadulla seuraavaan aamuun. Konstanzissa ja ympäristössä on illalla nk. naamiokulkue, Hemdklonkerumzug, kaikki pukeutuvat valkoisiin ja kulkue kertoo opettajien tekemisistä. Oman omituisen lisänsä tuovat sveitsiläiset yhtyeet, jotka soittavat vinosti jatsahtavia sävelmiä.


Kulkueita on vaikka minkälaisia, pieniä ja suuria, yhteisiä ja yksityisiä. Suurin kulkue on yleensä sunnuntaina. Siinä yhdistyvät moderni karnevaaliperinne – kiusanteko, politiikan ja silmäätekevien arvostelu naamion alla lauluin ja runoin, vuosisatoja vanha naamioperinne sekä sveitsiläiset tavat.

Tiistaina sitten Fastnacht konkreettisesti haudataan tai poltetaan runoin ja lauluin ja jäädään sitten odottamaan seuraavan vuoden riehaa. Keskiviikkoaamuna syödään krapula-aamiainen, joka tarkoittaa silliä ja muuta suolaista särvintä.

Ilonpito on mukavaa ryhmässä, tuttujen kesken. Kulkueisiin lähdetään ryhmissä, joko perinneryhmissä tai sitten ihan itse keksityissä, jonkin teeman ympäriltä. Mukana ovat kaikki pikkulapsista vanhuksiin. Eri paikkakunnilla tavat tietenkin poikkeavat jonkin verran, mutta yksi on varmaa: kannattaa lähteä katsomaan, myös Suomesta asti! Kuuluisimpia lienevät Villingenin ja Rottweilin kulkueet. Nuorena teimme retken Karlsruhesta Rottweiliin asti, ja kannatti. Ainoa huono puoli on sää – yleensä on koleaa ja sataa lunta tai räntää…

Kaikkina vuodenaikoina, vaikkapa kesälomalla, voi puvustusta ja tapoja käydä katselemassa Schwarzwaldissa Bad Dürrheimissa (Museum der schwäbisch-alemannischen Fastnacht) tai Langensteinin linnan museosta.



keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Kohtaloita

(Itä-)karjalainen ystäväni syntyi Tuuloksessa ja myöhemmin lapsena muutti vanhempiensa kanssa Salmiin. Hän on kertonut, että siellä oli tyhjiä taloja, ja myös pelkkiä kivijalkoja, koska talot oli poltettu… me suomalaiset tunnemme tämän suomalaisen puolen kertomuksesta.

Mieheni on syntynyt Pitkärannassa, vain kivenheiton päässä Salmista, ja joutui äitinsä ja perheensä kanssa lähtemään Suomeen ja jäämään sinne. Kotitalosta on vain perustus jäljellä. Minun äitini joutui kahdesti lähtemään evakkoon, mutta sai jäädä kotiinsa, sillä rajaviiva laitettiinkin vain kymmenen kilometrin päähän kotitalostani – ja me jäimme Suomen puolelle. Äiti vihaa venäläisiä – miksipä ei vihaisi!




Olen täällä Karjalan tasavallassa ollessani ihmetellyt sitä, että karjalaisilla eikä edes venäläisillä ole minkäänlaista vihaa suomalaisia kohtaan, vaikka Suomi miehitti Karjalan ja melkein neljä vuotta piti sitä omanaan, ja laittoi venäläiset keskitysleireille… Petroskoin nimi oli miehityksen aikana Äänislinna, ja se ei muuten missään vaiheessa ole ollut paikallinen nimi. Eikä suomi ole missään vaiheessa ollut alkuperäisväestön kieli. Suomessa tällaista puhetta, totuutta siis, ei kukaan halua kuulla. Suomalaisilla on merkillinen käsitys itsestään. Aivan kuin Suomi olisi maailman paras paikka. Suomalaiset eivät ole vielä huomanneet, että kehitys on mennyt Suomen ohi, että nyt ei investoida kalliiseen pohjolaan vaan kasvaviin yhteiskuntiin, Etelä-Amerikkaan, Kiinaan, Intiaan.

Suomalaisilla on sen sijaan edelleenkin viha saksalaisia ja venäläisiä kohtaan. Tosiasia on, että ilman Saksaa Suomi todennäköisesti ei olisi itsenäinen.
http://www.markkulaukkanen.fi/2010/08/saksan-ilmavoimien-tuki-ratkaiseva-neuvostoliiton-suurhyokkayksen-torjunnassa-kesalla-1944/




Toinen itäkarjalainen tuttavani kertoi, että hän on syntynyt karjalaiskylässä Prääsän lähellä. Ensimmäisinä elinvuosina ei kukaan puhunut muuta kuin karjalaa, venäjää ei osannut kukaan. Alakoulussa oli tasan yksi tunti venäjää. Isä kuoli Suomen sodassa jossain Sortavalan ja Pitkärannan välillä. Äiti jäi kolhoosiin työntekijäksi neljän lapsensa kanssa. Lapsilla ei ollut mitään, ei edes kenkiä. Paljain jaloin juostiin kolme kilometriä kouluun ja takaisin, vuosikausia… Ja sitten sodan jälkeen Stalin kielsi karjalan ja vepsän puhumisen kokonaan. Niin karjalaisesta väestöstä tuli venäjänkielinen. Nyt opetan suomea Petroskoissa, ja näen, että tarve on valtava ja pyrkimys tehdä yhteistyötä läntisen rajanaapurin kanssa on rajaton.

Kohtaloa myös se, että petroskoilaisen, siis itäkarjalaisen ystäväni äidillä oli sodan aikana suomalaisen sotilaan kanssa alkuun pantu lapsi. Myöhemmin tämä äiti meni naimisiin ja sai lisää lapsia. Suomalaisen miehen poika sai etunimensä isänsä mukaan – tai ainakin sen, mitä isän nimeksi luultiin. Sukunimensä mies sentään oli kertonut oikein, mikä sitten myöhemmin hyödyksi oli. Lapsi kasvoi ja meni naimisiin Petroskoissa, sai kaksi lasta ja kuoli myöhemmin, jotakuinkin nuorena. Nyt minä asun hänen venäläisen vaimonsa kotona ja hoivissa Petroskoissa. Petroskoin sukulaiset päättivät etsiä tämän suomalaisen sotilaan sukulaisia Suomesta, ja koska nimi oli hyvin erikoinen, kirkonkirjojen, internetin ja yhden valokuvan avulla sukua yllättäen Suomesta löytyikin. Kävi ilmi, että mies oli esiintynyt miehityksen aikana Petroskoissa eri etunimellä. Ja että hän oli ollut naimisissa Suomessa ja että hänellä oli siellä neljä lasta. Hänen vaimonsa elää vieläkin, mutta muisti ei valitettavasti enää toimi. Oletettavaa on, että hän ei tiedä miehensä pojasta Karjalassa mitään. Suomen lapsista kaksi on elossa. Nämä kaksi osoittautuivat hyvin yhteistyöhaluisiksi ja olivat onnellisia uusista sukulaisistaan, joista eivät olleet tietäneet mitään. Kyläkutsuja nyt puolin ja toisin.

Paljon puhutaan saksalaisten sotilaiden lapsista suomalaisten naisten kanssa. Miten paljon puhutaan suomalaisten sotilaiden lapsista venäläisten ja karjalaisten kanssa? Enhän minäkään siitä mitään tietäisi, jos en juuri tätä perhettä tuntisi. Eilinen televisio-ohjelma Suomessa kertoi siitä. Paljon lienee tapauksia, joista ei tiedetä mitään.

On minulla se saksalainenkin kertomus. Miehestä ja hänen sisaruksistaan, joiden äiti oli suomalainen ja isä saksalainen sotilas. Joka äiti jäi lastensa kanssa Suomeen ja haki perheensä myöhemmin Saksaan. Tämän perheen poika kertoi minulle lapsuudestaan ja kokemuksistaan. Kun perhe tuli Saksaan, Saksa oli kehitysyhteiskunta, eikä kukaan uskonut hänen kertomustaan Suomesta. Opettaja koulussa antoi hänelle selkäsaunan, kun piti lapsen kertomusta Suomesta täytenä satuna…

Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, joiden sukujuuret ovat jossain Keski-Euroopassa. He ovat kertoneet vanhoista ajoista, sukulaisistaan ja esi-isistään. Vuokraisäntäni Hilzingenissä Saksassa oli ranskalaisen sotilaan avioton lapsi. Myöskään hän ei koskaan kertonut alkuperästään, hänen vaimonsa sen minulle kertoi. Oma isäni oli avioton lapsi eikä koskaan halunnut puhua syntyperästään. Miten vaikeaa sellainen lapselle on ja miten paljon mahtaakaan tällaista olla… !