Kohtaloita

(Itä-)karjalainen ystäväni syntyi Tuuloksessa ja myöhemmin lapsena muutti vanhempiensa kanssa Salmiin. Hän on kertonut, että siellä oli tyhjiä taloja, ja myös pelkkiä kivijalkoja, koska talot oli poltettu… me suomalaiset tunnemme tämän suomalaisen puolen kertomuksesta.

Mieheni on syntynyt Pitkärannassa, vain kivenheiton päässä Salmista, ja joutui äitinsä ja perheensä kanssa lähtemään Suomeen ja jäämään sinne. Kotitalosta on vain perustus jäljellä. Minun äitini joutui kahdesti lähtemään evakkoon, mutta sai jäädä kotiinsa, sillä rajaviiva laitettiinkin vain kymmenen kilometrin päähän kotitalostani – ja me jäimme Suomen puolelle. Äiti vihaa venäläisiä – miksipä ei vihaisi!

Olen täällä Karjalan tasavallassa ollessani ihmetellyt sitä, että karjalaisilla eikä edes venäläisillä ole minkäänlaista vihaa suomalaisia kohtaan, vaikka Suomi miehitti Karjalan ja melkein neljä vuotta piti sitä omanaan, ja laittoi venäläiset keskitysleireille… Petroskoin nimi oli miehityksen aikana Äänislinna, ja se ei muuten missään vaiheessa ole ollut paikallinen nimi. Eikä suomi ole missään vaiheessa ollut alkuperäisväestön kieli. Suomessa tällaista puhetta, totuutta siis, ei kukaan halua kuulla. Suomalaisilla on merkillinen käsitys itsestään. Aivan kuin Suomi olisi maailman paras paikka. Suomalaiset eivät ole vielä huomanneet, että kehitys on mennyt Suomen ohi, että nyt ei investoida kalliiseen pohjolaan vaan kasvaviin yhteiskuntiin, Etelä-Amerikkaan, Kiinaan, Intiaan.

Suomalaisilla on sen sijaan edelleenkin viha saksalaisia ja venäläisiä kohtaan. Tosiasia on, että ilman Saksaa Suomi todennäköisesti ei olisi itsenäinen.
http://www.markkulaukkanen.fi/2010/08/saksan-ilmavoimien-tuki-ratkaiseva-neuvostoliiton-suurhyokkayksen-torjunnassa-kesalla-1944/

Toinen itäkarjalainen tuttavani kertoi, että hän on syntynyt karjalaiskylässä Prääsän lähellä. Ensimmäisinä elinvuosina ei kukaan puhunut muuta kuin karjalaa, venäjää ei osannut kukaan. Alakoulussa oli tasan yksi tunti venäjää. Isä kuoli Suomen sodassa jossain Sortavalan ja Pitkärannan välillä. Äiti jäi kolhoosiin työntekijäksi neljän lapsensa kanssa. Lapsilla ei ollut mitään, ei edes kenkiä. Paljain jaloin juostiin kolme kilometriä kouluun ja takaisin, vuosikausia… Ja sitten sodan jälkeen Stalin kielsi karjalan ja vepsän puhumisen kokonaan. Niin karjalaisesta väestöstä tuli venäjänkielinen. Nyt opetan suomea Petroskoissa, ja näen, että tarve on valtava ja pyrkimys tehdä yhteistyötä läntisen rajanaapurin kanssa on rajaton.

Kohtaloa myös se, että petroskoilaisen, siis itäkarjalaisen ystäväni äidillä oli sodan aikana suomalaisen sotilaan kanssa alkuun pantu lapsi. Myöhemmin tämä äiti meni naimisiin ja sai lisää lapsia. Suomalaisen miehen poika sai etunimensä isänsä mukaan – tai ainakin sen, mitä isän nimeksi luultiin. Sukunimensä mies sentään oli kertonut oikein, mikä sitten myöhemmin hyödyksi oli. Lapsi kasvoi ja meni naimisiin Petroskoissa, sai kaksi lasta ja kuoli myöhemmin, jotakuinkin nuorena. Nyt minä asun hänen venäläisen vaimonsa kotona ja hoivissa Petroskoissa. Petroskoin sukulaiset päättivät etsiä tämän suomalaisen sotilaan sukulaisia Suomesta, ja koska nimi oli hyvin erikoinen, kirkonkirjojen, internetin ja yhden valokuvan avulla sukua yllättäen Suomesta löytyikin. Kävi ilmi, että mies oli esiintynyt miehityksen aikana Petroskoissa eri etunimellä. Ja että hän oli ollut naimisissa Suomessa ja että hänellä oli siellä neljä lasta. Hänen vaimonsa elää vieläkin, mutta muisti ei valitettavasti enää toimi. Oletettavaa on, että hän ei tiedä miehensä pojasta Karjalassa mitään. Suomen lapsista kaksi on elossa. Nämä kaksi osoittautuivat hyvin yhteistyöhaluisiksi ja olivat onnellisia uusista sukulaisistaan, joista eivät olleet tietäneet mitään. Kyläkutsuja nyt puolin ja toisin.

Paljon puhutaan saksalaisten sotilaiden lapsista suomalaisten naisten kanssa. Miten paljon puhutaan suomalaisten sotilaiden lapsista venäläisten ja karjalaisten kanssa? Enhän minäkään siitä mitään tietäisi, jos en juuri tätä perhettä tuntisi. Eilinen televisio-ohjelma Suomessa kertoi siitä. Paljon lienee tapauksia, joista ei tiedetä mitään.

On minulla se saksalainenkin kertomus. Miehestä ja hänen sisaruksistaan, joiden äiti oli suomalainen ja isä saksalainen sotilas. Joka äiti jäi lastensa kanssa Suomeen ja haki perheensä myöhemmin Saksaan. Tämän perheen poika kertoi minulle lapsuudestaan ja kokemuksistaan. Kun perhe tuli Saksaan, Saksa oli kehitysyhteiskunta, eikä kukaan uskonut hänen kertomustaan Suomesta. Opettaja koulussa antoi hänelle selkäsaunan, kun piti lapsen kertomusta Suomesta täytenä satuna…

Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, joiden sukujuuret ovat jossain Keski-Euroopassa. He ovat kertoneet vanhoista ajoista, sukulaisistaan ja esi-isistään. Vuokraisäntäni Hilzingenissä Saksassa oli ranskalaisen sotilaan avioton lapsi. Myöskään hän ei koskaan kertonut alkuperästään, hänen vaimonsa sen minulle kertoi. Oma isäni oli avioton lapsi eikä koskaan halunnut puhua syntyperästään. Miten vaikeaa sellainen lapselle on ja miten paljon mahtaakaan tällaista olla… !