tiistai 27. syyskuuta 2011

Hyvinvointilapsia?

Huomiota herättää, miten iloisia ja tyytyväisen oloisia sekä nykyiset että aiemmat maahanmuuttajaoppilaani ovat. He hymyilevät aina ja ovat huomaavaisia ja kohteliaita. Ja ahkeria. Miten me? Onkohan meidän läntisessä hyvinvointiyhteiskunnassamme sittenkin joku asia liian hyvin?

Minulla oli aikoinaan Saksassa paljonkin vierailevia oppilaita ulkomailta kotonani, kun lapset harrastivat kaikenlaista ja totta kai opiskelivat kieliä koulussa. Useimmat vieraat olivat ranskalaisia, koska lasteni ensimmäinen vieras kieli oli ranska. Vieraita meillä oli lisäksi maailman eri puolilta, sillä Konstanzin ammattikorkeakoululla on yhteistyökumppaneita eri maissa, ja kukapa muu kuin dekaanin vaimo siellä palveli... En kylläkään tehnyt sitä lainkaan kynsin hampain, vaan ihan mielelläni.

Muutettuani Frankfurtista Bodenjärvelle jätin tietenkin päivähoitopoikani entisille asuinsijoilleen, sinne Frankfurtiin. Hän kävi meillä Bodenjärvellä myöhemmin silloin tällöin, vaikka välimatkaa olikin nelisensataa kilometriä. Niinpä hän taas kerran tuli meille, kun vanhempansa käväisivät Sveitsissä.

Vierailleni näytin usein seutukuntaa. Lautalla yli Bodenjärven Meersburgin kaupunkiin ja vanhaan linnaan, tai Uhteruhdlingenin kivikautiseen paalukylään, tai Birnaun barokkikirkkoon, tai Sipplingenin pienoisrautatietä tai matelijamuseota katsomaan, tai Friedrichshafeniin Zeppelin-museoon, tai peräti Lindaun saarelle, tai Münsterlingenin luostariin, tai, tai. Bodenjärven rantaseutu on joka puolella täynnä vierailukohteita lapsille ja aikuisille. Tai mentiin muuten vaan uimarannalle uimaan…

Entisen murkkuikäisen päivähoitopoikani kanssa tein siis tällaisen matkan. Ostin pojalle muutaman matkamuistonkin. Illansuussa aurinko laski kauniisti taivaanrannan taa, ranta piirtyi horisonttiin, laiva lipui hiljaa Konstanzin satamaan. Pojalle vaan ei mikään kelvannut. Kaikki oli huonosti, hän valitteli sitä tätä ja tuota. Rasittavaa – näin tätä retkeä kommentoi myös oma poikani.

Viikkoa myöhemmin sain vieraakseni samanikäisiä kuoropoikia Tsekinmaalta. Samat reitit ja nähtävyydet. Ostinpa pojille muutaman matkamuistonkin. Illansuussa aurinko laski kauniisti taivaanrannan taa, ranta piirtyi horisonttiin, laiva lipui hiljaa Konstanzin satamaan. Yksi pojista alkoi itkeä. Huolestuin – mitä nyt? Ei mitään hätää. Hän sanoi, että hänestä tämä retki oli kuin joulu ja pääsiäinen ja syntymäpäivä samalla kertaa, ja että hän oli aivan liikuttunut siitä, miten ystävällinen olin häntä kohtaan, ja miten kiitollinen hän olikaan, ja siksi kyynelehti.

Niinpä. Saksalaispojalla oli kaikkea. Rahaa ja tavaraa ja matkojakin yllin kyllin. Tsekkiläispojalle matka Saksaan oli elämys.

Istuimme tänään maahanmuuttajaoppilaitteni kanssa kuuntelemassa esitelmää, josta tasan tarkkaan tiesin, etteivät he ymmärtäneet siitä oikeastaan mitään, koska suomen kieltä on opeteltu vasta kolmen viikon verran. Ja kuitenkin juuri he osasivat reagoida oikeaan aikaan – aplodit lähtivät juuri sieltä. Ja mistäpä luulette kiitosten järjestäjille tulleen…

perjantai 23. syyskuuta 2011

Sadonkorjuujuhla






Minusta kaunis tapa. Kiitollisuus ei ole koskaan vahingoksi. Sadonkorjuujuhla on monissa seurakunnissa muuten niin harmaan syksyn kohokohta. Kuolleitten muistopäivää ei kaiketi voi pitää kohokohtana… No, lokakuun kolmatta, Saksojen yhtenäisyyden päivää eli kansallispäivää kyllä voi pitää kohokohtana.

Vaikka sadonkorjuuta juhlitaankin kirkossa ja seurakunnissa, alkuperä on varsin maallinen, aivan kuten muidenkin kristillisten juhlapäivien. Päiväntasauksen aikoihin syksyllä tarjottiin veden ja hedelmällisyyden jumalille lahjoja, jotta nämä olisivat ihmiselle suotuisia. Tapaan liittyi, kuinkas muuten, kaikenlaisia taikoja. Lopuksi tanssittiin hedelmällisyyden takaamiseksi erityinen piiritanssi. Tarkoitus nykypäivänä on tuoda Luojalle kiitos peltojen, niittyjen ja hedelmäpuiden annista.



Saksan katolinen piispainkonferenssi päätti vuonna 1972, että sadonkorjuuta juhlitaan lokakuussa, mutta kukin seurakunta saa kuitenkin päättää itse juhlapäivän. Sekä protestantit että katoliset juhlivat sadonkorjuuta yhtälailla. Juhlan kunniaksi järjestetään jumalanpalvelus, jolloin kirkkoon tuodaan peltojen ja metsien viljoja, marjoja ja hedelmiä. Nämä ovat tavallisesti hyvin kauniisti aseteltuja. Ikivanhaa perua on edelleenkin se, että oljista ja kukista tehdään sadonkorjuukruunu, jota kannetaan juhlallisin kulkuein ympäri kyliä. Usein kulkuetta johtaa joku maatalousjuhta.



Muistan aikoa sitten naapurimme alakoululaisen saaneen tehtäväksi piirtää syksyn anti. Poika piirsi omenapuun ja pitkän vihreän ruohon. Ei omenia ollenkaan. Opettaja oli kysynyt, että missä sitten ne hedelmät. Poika hyvin loogisesti vastasi, että siellähän ne ovat pitkän ruohon seassa, eihän niitä voi nähdä…

Minusta muutenkin tuntuu, että Saksassa juhlitaan koko ajan jotakin! Ei ole viikkoa, jolloin ei jossain tapahtuisi jotain ja jossa ei olisi isot massat liikenteessä. Useimmiten kesät talvet ulkona kadulla ja puistoissa. Juoppoja en ole vielä siellä nähnyt, sillä on suuri häpeä olla julkisesti humalassa. En ole myöskään nähnyt järjetöntä roskaamista, vaikka ”luutakapakkoja” eli yksityisiä ruuan ja juoman tarjoajia syntyykin juhliin kuin sieniä sateella. Valtio pitää roskaamisen hyvin kurissa asettamalla pantit niin korkeiksi, että joka ikinen pullo tulee varmasti takaisin. Eikä ole olemassa – onneksi – pahvisia mäyräkoirakartonkeja. Kertakäyttöasioilla on niin korkea vero, että sapuskan ja juoman tarjoajat käyttävät mieluummin tavallisia astioita, joiden pantti taas on niin korkea, että astiat palautuvat… ja kunnat ovat hankkineet katujuhlien avuksi niille pesuvaunuja.



Kuvassa Mainzin kaupungin ”astiamobiili”.




sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Saksansuomalaiset



Vuonna 1989 ilmestyi kirja „Saksansuomalaiset“ Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana. Tekijä on Outi Tuomi-Nikula, nykyisin professori Turun Yliopistossa. Kirja on hänen tekemänsä tutkimuksen tulos ja käsittelee suomalaisten sopeutumista Saksaan.

Muistan miten kysely aloitettiin; en ollut haastateltujen joukossa. Saksassa oli tuolloin noin 12.000 suomalaista. Myöhemmin, kun myös Suomen laki muuttui niin, että Suomen kansalaisuus periytyy myös äidin kansalaisuuden mukaan, suomalaisten määrä lisääntyi jonkin verran. Nykyisin Saksassa lasketaan olevan noin 15.000 suomalaista.

Vaikka Suomen naiset saivat äänioikeuden hyvin varhain, eivät muut Suomen naisten oikeudet ole olleet ensimmäisten joukossa. Tämä kansalaisuuslaki esimerkiksi muuttui vasta 1980-luvulla. Olin mukana siinä työryhmässä, joka tätä asiaa Ulkosuomalaisparlamentissa pui. Saksa sen sijaan on aina hyväksynyt kaksoiskansalaisuuden, mikäli se toinen osapuoli on sen hyväksynyt.

Kirjassa kerrotaan tuhannen monesta asiasta, jotka ovat Suomen ja Saksan välillä erilaisia ja jotka aiheuttavat ihastusta, vihastusta ja konflikteja. Yhtenä esimerkkinä makuuhuoneen lämpötila. Saksalainen nukkuu mielellään ikkuna auki talvipakkasellakin, mutta lämpimän untuvapeiton alla. Suomalainen taas tarvitsee tavallisen täkin, mutta lämpimän huoneen. Yleensä puolisot kuitenkin löytävät kompromissin.

Mietimme kerran porukoissa, mikä oli se tekijä, mikä teki meidän kodistamme suomalaisen näköisen, vaikka siellä ei ollut yhtään suomalaista esinettä eikä huonekalua. Ne tekijät olivat: valkoiset seinät, suuret väripinnat, paljon huonekasveja. Siis täydellisesti poiketen saksalaisen mausta, johon kuuluvat plyysisohvat ja rimpsuverhot. Yksi tuttavani oli juuri rakentanut uuden talon ja tyttären opettaja oli sanonut luokalle ohi kulkiessa, että tuossa asuu köyhä perhe, kun heillä ei ole edes valoverhoja. Eipä tietenkään, ei suomalaisella sellaisia tavallisesti ole.

Kirjan yhteenvedossa sanotaan, että Saksaan asettuneilla suomalaisilla on neljä yhteistä tekijää. Totta kai poikkeuksia on, mikään ei elämässä ole sataprosenttista. Tendenssit kuitenkin ovat olemassa.

Ensiksikin: Saksaan tulleet suomalaiset ovat lähes sataprosenttisesti naisia, jotka tietenkin tavallisesti menevät naimisiin. Toiseksi: he ovat varsin korkeasti koulutettuja, mutta vähintään ylioppilaita. Kolmanneksi: he eivät jää kotiäideiksi kuin pakottavassa tilanteessa, vaan käyvät kodin ulkopuolella töissä.

Kaikki nämä kolme asiaa poikkeavat radikaalisti muiden kansalaisuuksien tai saksalaisten toiminnasta. Lähin vertailumaa voisi olla vaikkapa Ruotsi. Ei sieltä ole tullut pelkästään naisia, vaan noin puolet tulijoista on miehiä. Heidän koulutustasonsa on kaikkea mahdollista, ei pelkästään akateemikkoja. Saksassa taas nainen, jolla on perhe, ei tavallisesti käy töissä. Siitä pitää huolen tehokkaasti verotus, vakuutusjärjestelmät, koululaitos, täysin puuttuva tai puutteellinen lastenhoito, ja se tänäkin päivänä pitävä tosiasia, että miehelle on häpeä, jos vaimo käy töissä.

Neljänneksi sitten: kun lapset kasvavat, parit eroavat. Olen myös joutunut seuraamaan muutaman hyvin fiksun suomalaisen naisen alkoholisoitumista tässä tilanteessa, kun ei ole mitään ulospääsyä miehen ylivallasta. Itse sairastuin tuolloin masennukseen. Ehkä suomalaiset sitten myöhemmin avioituvat uudelleen, mutta lähtökohta on sitten täysin toinen.

Tutkimuksen tekijän johtopäätökset ovat seuraavanlaisia: suomalainen nainen on utelias ja lähtee maailmalle kielitaitoa hankkimaan. Mies lähtee ammattia oppimaan. Tietenkin nainen on nuori ja pariutumisvaiheinen. Tapaa koulutetun saksalaisen miehen, jolle Suomi on positiivinen, eksoottinen maa.

Saksalaiset naiset ovat paljolti äidin hoidossa ja isän valvonnassa, joten heillä ei ole samanlaista valmiutta uusiin asioihin kuin suomalaisnaisilla. Kun sitten liitto solmitaan, ei suomalainen nainen tietenkään jää kotiäidiksi kuten saksalainen tekisi, vaan tekee kuten on oppinut: jatkaa työssäkäyntiään. Siinä valmiina ensimmäiset isot ristiriidat.

Uskallan väittää, että kaikki kirjassa kirjoitettu pitää edelleenkin paikkansa, vaikka paljon vuosia onkin kulunut ja totta kai EU:hun liittyminen on tuonut kokonaisia perheitä töihin Suomesta Saksaan. Saksa kuuluu edelleenkin Ruotsin ja Venäjän ohella Suomen kolmen suuren kauppakumppanin joukkoon. Suomalais-suomalaisten perheiden tuleminen Saksaan vauhditti muun muassa suomalaisten kielikoulujen toimintaa ja aiheutti päänvaivaa aluksi siksi, että kouluihin tuli – aivan oikein – lapsia täysin suomalaisista eikä vain suomalais-saksalaisista perheistä. Minäkin kokeilin Kotiperuskoulun ohjelmaa, mutta se ei toiminut ollenkaan, vaikka opetusohjelma onkin erinomainen. Sekakoosteiset ryhmät ovat vaikeita hoitaa. Nykysuomeksi ”haasteellisia” ;-)

Tosin tästä kaikesta on omalta kannaltani tullut myönteisiä seurauksia: nyt opetan maahanmuuttajia Suomessa, joiden hyväksi voin käyttää kaiken Saksassa kokemani.

Miksi sitten vain naiset lähtivät/lähtevät Saksaan? Ovatko suomalaiset naiset esimerkiksi tyhmempiä tai hyväuskoisempia kuin ruotsalaisnaiset? Millä tavalla saksalainen yhteiskunta on vuosien myötä muuttunut, muutenkin kuin ottamalla käyttöön sähköpostin? Vai onko?

Toivoisin kovin, että kaikki edellä kirjoitettu aiheuttaisi pohdintaa ja mielellään myös kommentteja. Uskoisin, että kirjaa saisi edelleen Saksalais-suomalaisen seuran tai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kautta. Tai ehkäpä joku peräti haluaa ajankohtaistaa tutkimuksen?

lauantai 10. syyskuuta 2011

Hohner ja haitarit

Harrastaa voi kaikenlaista, kuten vaikkapa rakentaa kirkon tai kerätä postikortteja. Teen molempia. Postikorttikokoelmani on pieni, koska keräilykohteita ei ole paljon: kerään postikortteja, joissa on haitarin kuva. Vuosia sitten tyttäreni teki korteille oman kodin, kauniin albumin.

Tokihan haitarinsoiton opettajanikin on päässyt albumiin. Samoin hänelle vuosia sitten antamani lahja: pienoishanuri… jonka valmisti Hohnerin harmonikkatehtaan entinen työntekijä, joka nykyisin korjailee hanureita harrastuksenaan. Häneltä ostin oman soittimeni, Hohner Atlanta IV:n. 

Eihän se oikein kirkon soittimeksi sovi, sanovat jotkut. Entä sitten? Soitan kotona. Olipa kerran uskonlahko, joka kielsi...

Hohnerin tehdas sijaitsee Trossingenissa, Schwarzwaldissa. Sitähän minun ei tarvinne sanoa, että Schwarzwald on hyvin luonnonkaunista seutua?
Museossa esillä on harmoneita, hanureita, huuliharppuja sekä muitakin kielisoittimia. Erityisesti kannattaa käydä katsomassa maailman suurinta, 1,23 metrin korkuista mutta soittokelpoista näppäinhaitaria, ja sen lisäksi huuliharppuharvinaisuuksia ja sodan aikana läpiammuttuja huuliharppuja. 

 
Tänä vuonna museo täyttää 20 vuotta. Sen kunniaksi esillä on erikoisnäyttely. Museo on ollut taloudellisissa vaikeuksissa, ja rahalahjoitukset ovat tehneet museon remontin mahdolliseksi ja museo avataan juhlallisesti uudessa asussa 11.9.2011.
Harmonikkojen maailma alkaa Kiinassa sheng-nimisellä soittimella, jota soitettiin kaukoidässä jo vuosituhansia sitten ja joka toimi samoin kuin nykyiset harmonikat. Euroopassa tunnettiin keskiajalla ”huuliharppu”, eli huulirumpu, jossa oli kieliä, jotka saatiin värähtelemään ilmapaineella. Huuliharppu ja hanuri syntyivät kuitenkin nykyisessä muodossaan vasta 1820-luvulla Wienissä leviten nopeasti koko Keski-Eurooppaan. Uudet soittimet houkuttelivat monenlaisia valmistajia. 1800-luvun aikana itäisen Saksan Klingenthalista Sachsenissa ja eteläisen Saksan Trossingenista Württembergissä kehittyi molemmista harmonikkateollisuuden keskus. 


Museon hauskin osasto lienee markkinoinnin historia. Erilaisin ajan henkeen sovitetuin esinein esitellään markkinointikeinoja. Näin olivat syntyneet Beatles-huuliharput ja erilaiset tapahtumiin ja monien maiden tapoihin sovitetut pakkaukset. 

 
Harmonikan historiaa 170 vuoden ajalta löytyy museon toisesta kerroksesta. Hohnerin tehtaan perusti Matthias Hohner vasta 1903. Kuuluisiksi huuliharput tulivat ennen kaikkea USA:n viennin takia. Kun harmonikkateollisuus kukoisti, alkoivat Matthiaksen viisi poikaa ostaa systemaattisesti kilpailijat pois markkinoilta. Pahimmat kilpailijat olivat olleet Ch. Weiss ja Andreas Koch. Näin Hohner sai maailmassa monopoliaseman, jota puolustikin varsin pitkään. 

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Tonava ja Tonavan aallot

Tonava on pitkä joki, pituutta on peräti 2.857 kilometriä eli melkein kolme kertaa Suomen pituus. Tonava kulkee lännestä itään läpi Saksan, sitten Itävallan, sitten Slovakian, Unkarin, Serbian, Romanian, Bulgarian, Moldavian ja Ukrainan ja laskee Mustaan mereen. Korkeuseroa alkulähteiltä mereen tulee 1.078 metriä, siis kilometrin eli suomeksi vuoren korkeuden verran.

Tonava kulkee isojen kaupunkien kautta: Ulm, Ingolstadt, Regensburg, Linz, Wien, Bratislava, Budapest, Novi Sad, Belgrad, Russe, Brăila, Galați – tai sanoisinko mieluummin, että nämä kaupungit ovat syntyneet siksi, että Tonava on olemassa. En ole nähnyt Tonavaa koskaan koko pituudeltaan, mutta yksittäisissä kaupungeissa olen kyllä käynyt, ja Ulm on minulle varsin tuttu kaupunki.



Tonava on alkulähteiltään puronen – siellä seudulla missä minä aikoinaan asuin. Se häviää alkupäässä peräti kokonaan maan alle ja pulpahtaa noin vain esiin. Maaperä on siellä kalkkia ja niin vesi tekee kulkureittinsä itse helpomman tien kautta. Tonavan reitti toimii Euroopan vedenjakajana: eteläpuolella vedet laskevat etelään eli Mustaan mereen ja pohjoisessa tietenkin pohjoiseen eli Altantin valtamereen. Allaoleva kyltti löytyy Schwarzwaldista.



”Tonava kaunoinen” eli saksan kielestä käännettynä ”Kauniin sinisen Tonavan rannalla” on itävaltalaisen Johan Straussin vuonna 1866/67 säveltämä valssi. Oikeasti Tonava on kaikkea muuta mutta ei koskaan sininen! Romanialainen Iosif Ivanovici sävelsi vuonna 1880 kuuluisan valssinsa ”Tonavan aallot”… Mahtaako olla yhtään pianonpimputtajaa, joka ei sitä joskus olisi soittanut – minä ainakin olen. Ja mahtaako olla ketään, joka ei koskaan olisi kuullut Straussin kaunoista Tonava-valssia?



Lainaan sitten suoraan toisen postausta. Tässä ”Tonavan aallot”-kakun resepti. Kiitos Niina! Suosittelen! Ja lukekaapa ne muutkin reseptit sieltä sivustolta.

Posted on 15/02/2011 by niina
http://kirsikkapaikka.com/kirsikkablogi/2011/02/tonavan-aalto-kakku/

Ohje on reilu ja valmista torttua tulee pellillinen. Voit myös tehdä puolikkaan annoksen pyöreään kakkuvuokaan.


Saksalainen tonavan aalto -kakku.


Tumman ja vaalean taikinan sekä voikreemin ja suklaan muodostamat kerrokset erottuvat kakkuviipaleessa kauniisti. Kirsikat on leivottu sisälle kakkuun.

Taikina:
2 tlk säilöttyjä hapankirsikoita
250 g pehmeää voita
3 dl sokeria
8 kananmunaa
3 1/2 dl vehnäjauhoja
3 tl levinjauhetta
1 tl vanilijasokeria
3 rkl kaakaojauhetta
4 rkl maitoa

Voikreemi:
noin 5 dl vanilijavanukasta tai paksua vanilijakastiketta jauheesta
200 g pehmeää voita
1 1/2 dl tomusokeria
Suklaakuorrutus:
200 g tummaa suklaata / taloussuklaata
2 rkl ruokaöljyä

Valuta kirsikat lävikössä. Lämmitä uuni 200 C ja vuoraa korkeareunainen pelti leivinpaperilla.
Vaahdota pehmeä voi ja lisää sokeri vähän kerrallaan. Vatkaa kunnes sokeri on liuennut ja vaahto on tasaista. Sekoita munat joukkoon yksitellen, hyvin vatkaten. Sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe ja vanilijasokeri. Siivilöi seos taikinaan ja sekoita tasaiseksi.
Levitä puolet taikinasta leivinpaperilla vuoratulle pellille. Sekoita loppuun taikinaan kaakaojauhe ja maito. Levitä tumma taikina vaalean taikinan päälle ja nostele kirsikat pinnalle. Paina kirsikat varovasti taikinan sisään. Paista 20-25 min. Anna jäähtyä.
Valmista vanilijavanukas tai -kastike pakkauksen ohjeen mukaan noin 5 dl maitoa (ja anna jäähtyä huoneen lämmössä). Vatkaa pehmeä voi ja tomusokeri vaahdoksi. Sekoita vanukas voivaahtoon vatkaten lusikallinen kerrallaan. Molempien seosten tulisi olla yhteensekoitettaessa saman lämpöisiä. Levitä valmis kreemi jäähtyneen tortun pinnalle ja laita torttu jääkaappiin vähintään tunniksi.

Valmista suklaakuorrutus sulattamalla paloiteltu suklaa varovasti vesihauteessa tai mikroaaltouunissa. Lisää ruokaöljy ja sekoita tasaiseksi. Kaada kuorrutus tortun pinnalle ja levitä lastalla tasaiseksi. Kun suklaa alkaa hieman jähmettyä, voit halutessasi tehdä haarukalla aaltomaisia kuvioita kakun pintaan.

Säilytä kylmässä. Suklaa jähmettyy kovaksi kakun pinnalle ja viipaloiminen on helpompaa, jos kastelet veitsen kuumalla vedellä ennen leikkaamista.

VINKKI: Ylijäävän säilykepurkin liemen voit käyttää marjakiisselin pohjaksi tai laimentaa mehuksi.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Tilastotiedettä

Tutkittua tilastotiedettä, vai?
Nyt olen taas eksynyt aiheestani, mutta en malta olla postaamatta allaolevaa. Sain tämän kiertokirjeenä. Sitä paitsi myönnän, että vaikka kiertokirjeisiin menee aikaa, niin joskus ne ovat niin hauskoja, että ne pelastavat päivän.

Jokainenhan koettaa aina pelastaa ensin oman nahkansa. Ja se, että suomalaiset olisivat maailman rehellisintä kansaa, on varsin kyseenalaista. Katso alla!

Tutkimusten mukaan vain 10% suomalaisista omistaa television. Yli puolella on kuitenkin kotonaan erittäin moderni akvaario.
Lähde: Telehallintokeskus, tv-lupatarkastusosasto

Joka kymmenennellä peruskoululaisella on kotonaan herätyskello, jossa on valmistusvirhe.
Lähde: Opettajain ammattiliitto

Mittavien tutkimusten jälkeen on todettu, että yli 60% uusilla urheiluautoilla ajelevista miehistä elää itse asiassa köyhyysrajan alapuolella.
Lähde: Liikkuvan poliisin nopeusvalvonta

Valtavan suuri enemmistö, yli 80% invalideista kokee ihmeparantumisen astuessaan ulos invapaikalle pysäköidystä autostaan.
Lähde: YTV, pysäköinninvalvontaosasto

Uutta biologian alalta: reilu 35% koirista käyttää pääravintonaan äidinkielen kotiaineita.
Lähde: Äidinkielen opettajien liitto

Havaintojen mukaan Aleksis Kiven katu on Suomen monimutkaisin katu. 28 % siellä liikkuvista miehistä joutuu pysähtelemään jatkuvasti kysyäkseen neuvoja paikallisilta kotirouvilta.
Lähde: Poliisi

Suomen nuorisoa mollataan suotta. Yli 60 % ns. skinheadeista on itse asiassa pesäpallon innokkaita ystäviä.
Lähde: Poliisin mellakantorjuntaosasto

69 % hukatuista lompakoista ei sisältänyt senttiäkään rahaa.
Lähde: Hki kaupunki, löytötavaratoimisto

..................

Vuokralaiseni ulko-oven sisäpuolelle oli teipattu lappu, jossa luki suurinpiirtein näin: "Ennen kuin avaat oven, muista että ovella saattaa olla lupatarkastaja."

Saksassa eikä Ranskassakaan ei parane parkkeerata invapaikalle. Siitä auto lähtee takuuvarmasti. Muutamankin kerran olen saanut avustaa suomalaista, joka on tämän virheen tehnyt. Auto löytyy poliisin varastoista ja kuluja tulee kolmisensataa euroa. Maksu käteisellä ja heti.

Se, ettei lompakossa ole rahaa, on sekin suomalainen ilmiö. Jos tietenkin unohdetaan tarinan huumoripuoli. Suomessa kaikki on kortilla. Saksassa maksetaan tavallisesti käteisellä. Monet ovat ihmetelleet, eikö isoakaan ostosta, useimmiten vaikkapa autoa voi mitenkään maksaa kortilla. Kyllä voi, mutta... ensinnäkään juuri kellään ei ole autonhintaista luottorajaa, toisekseen maksu on suoritettava heti, sillä tilisiirtoihin ei juuri ole aikaa - hyvällä autolla on heti monta ostajaa, ja auton saa se joka ehtii. Minullakaan ei Suomessa ole käteistä rahaa kuin kahvin verran. Saksassa sen sijaan ei pärjää ilman käteistä muualla kuin bensa-asemalla, isoissa hotelleissa ja matkatoimistoissa ja valtion rautateillä.

Korttimaksun palveluhinnat ovat Saksassa sen verran korkeat, että useimmat palveluntarjoajat eivät halua niitä maksaa. Saa nähdä miten Suomen jatkossa käy... Ostin kerran 7,50 euroa maksavan junalipun, kun ei aamuvarhaisella ollut sitä käteistä, ja halusin maksaa kortilla. Virkailija pyysi maksamaan käteisellä. Hän sanoi, että ohjeet ovat: aina mahdollisuuden mukaan käteisellä, sillä tämän 7,50 euron lipun korttimaksuhinta on rautateille 7,50 euroa...

Uusilla urheiluautoilla ajavat taitavat olla niitä, joilla on isot verovähennykset, joten tokihan he elävät tulorajan alapuolella...! Suomen verotussysteemi tekee tämän mahdolliseksi. On kuitenkin kuulemma demokratiaa, että pieniltä otetaan ja isoille annetaan... ;-)

Kaljuksi ajeltu pää tarkoittaa Saksassa yleensä sitä, että on uusnatsi. Suomessa hiljan vieraillut poikani ei ollut millään käsittää, että se on Suomessa pelkästään suomalainen muoti eikä poliittisen tahdon ilmaisu, ja että suomalaiset eivät tiedä, mitä se Saksassa tarkoittaa. Ei siis ihme, että saksalaiset käsittävät perussuomalaisuuden äärioikeistolaisuudesi, kun näkyvästi mulipäitä on joka toinen.

Kuten saksalainen sanoisi: Niemand weiß bescheid aber alle machen mit. Eli kukaan ei tiedä mistään mitään mutta kaikki osallistuvat.