torstai 31. joulukuuta 2009

Kansa konditionaalissa

Aika tehdä uuden vuoden lupauksia. "Voisin" tehdä sitä tai tätä.

Vähintäänkin kahdella eri alueella totean suomalaisten olevan jahkailijakansaa. Kärjistetysti tietenkin, mutta omakohtaisesta kokemuksesta.

Oma ammattini, vuosien varrella muotoutunut, on vientimarkkinointi; kokemusta alkaa olla. Saksalainen ja minulle yllätyksenä myös venäläinen ihmettelee suomalaisten jahkailua. Kun ulkomaalainen kysyy, toimitatteko tavaran ja milloin, suomalainen yritys vastaa "voisin toimittaa". Johon vastakysymys tulee satavarmasti: "Voisit. Mitä se tarkoittaa? Toimitatko vai et?"

Tämä on käytännössä johtanut kummallisiin tapahtumiin.

Tavara toimitetaan, mutta se on milloin mitäkin ja toimitetaan milloin toimittajan mieleen sattuu muistumaan. Kun kuorma-autollinen puutavaraa palautetaan Keski-Euroopasta Suomeen huonon laadun tai viikkojen myöhästymisen takia, niin eipä juuri naurata.

Tai asiakas on tilannut jotain ja suomalainen on parantanut tuotetta - omasta mielestään tuote on nyt parempi, mutta ei välttämättä asiakkaan mielestä. Muutenkin suomalaisella on taipumus tehdä hienoja tuotteita peräkammarissaan ja olettaa, että koska tuote on niin hyvä, niin pitäähän sen myydä ulkomaillakin. Valitettavasti asiat eivät mene näin: asiakas on se joka tavaran tarvitsee, ei myyjä. Se pitää toimittaa mitä tilattiin, tai sopia asioista uudestaan.

Kun asiakas pyytää tavaralle hintaa, lasku on jälkikäteen mitä sattuu.

Kun asiakas pyytää laskua, tulee lisää tavaraa.

Kun suomalainen lähtee lomalle, hän ei ilmoita siitä kenellekään, häviää vain maisemista.

Kun asiakas valittaa, tavaran toimittaja ei vastaa viesteihin.

Kun suomalaisen on aika maksaa minun laskuni, niin häntä ei olekaan enää missään. Saatavia on vuosien varrella kerääntynyt huomattavia summia. Intrum kunnostautui laskuttamalla kolmella kielellä (lauseet vuorotellen eri kielellä) huonosta palvelustaan.

Viesteihin vastataan kun muistetaan, virastoista eikä (omasta mielestään tärkeistä?) firmoista kuten Fortum ei usein ollenkaan.

Tähän tekee kovasti mieli myös mainita muutama poliitikko, joiden oletin olevan kiinnostunut omien äänestäjiensä asioista... Ei minun, vaan omien äänestäjiensä. Oletin, väärässä olin. Haloo Pohjois-Karjalan sosiaalidemokraattien äänestäjät, olkaa vastaisuudessa valppaampia!

Ihan totta! Ole siinä sitten oman kansan puolella.

Yksi saksalainen yhteistyökumppanini on kirjoittanut kokemuksistaan ja aikoo julkaista niistä kirjan otsikolla "Sata mokaa suomalaisten ulkomaanmarkkinoinnissa".

Olen myös tuonut kymmenittäin autoja suomalaisille Saksasta. Ensi alkuun minua pyydettiin tekemään tarjouksia, mutta yksikään ei ostanut mitään, kunpahan vain minua juoksuttivat. Sitten ilmoitin, että en tee mitään ennen kuin on muutama satanen tililläni. Syntyi hirveä huuto, miten kauhea ihminen olen ja miten kauhean rahanahne. Sittemmin löytyi useita, jotka tekevät mitä sanovat tekevänsä, ja hommat ovat hoituneet. He ovat tulleet useamman kerran ja - säästäneet tuhansia.

Toinen samanlainen alue on nettideittailu. Hienoja lupauksia muodossa "voisin, voisimme tavata". Käytännössä se ei tarkoita yhtään mitään. Hävitään vain maisemista.

Sitä suomalaisten kuuluisaa rehellisyyttä en valitettavasti voi allekirjoittaa. Onneksi on myös toisenlaisia suomalaisia, heille erityiskiitokset - ja ne jotka tätä sattuvat lukemaan, tietävät vallan hyvin, kenelle sanani osoitan.

Kuulen usein, miten pitäisi laihduttaa, pitäisi opiskella kieliä, pitäisi hoitaa sitä sun tätä. Asiat kuitenkin ja valitettavasti hoituvat vain tekemällä. Ensimmäinen askel on aina otettava, ennen kuin voi ottaa toisen...

Toiveeni tulevalle vuodelle on, että suomalaiset pitävät sanansa.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Kahvimaitoa

Minullahan oli ennen muinoin toimistotilat Allensbachin teknologiakeskuksessa, ja siellä on yhä sähköpostipalvelimeni. Syystä että tilaa on rajattomasti, eikä tule roskapostia lainkaan.

Nämä Allensbachin aikaiset työntekijäni Kris ja Katrin pitivät - ja pitävät yhä - minua vähän erikoisena. Kummallisena. Vähän tärähtäneenä. Hehän kuuntelivat ne autontilaustarinat ihan livenä.

Toinen heistä uskalsi sanoa suoraan, että joissain asioissa olen täysin bala-bala. Tekivät onneksi työnsä kuten pitikin... :-)



Sanoin tälle toiselle, että kokeillaan, voiko sitä "tilata" mitä vaan. Sitten hän keitti meille, minulle ja itselleen, kahvit. Toinen työntekijöistäni oli jo lähtenyt, hän lähti kotiin aina vähän aiemmin kuin tämä kahvinkeittäjä. Totesi sitten kahvia laittaessaan, että kas, eihän meillä ole maitoa kahviin.

Minä sanoin sillä minuutilla ääneen: "Rakas Jumala/maailmankaikkeus, tilaan kahviini maitoa, nyt heti. Kiitos." Kahvin valmistuttua sihteerini kaataa minulle kahvin kuppiin. Täysin samalla hetkellä ovi avautuu, toinen sihteerini tulee sisään, ei sano mitään, mutta näkee, että minulla ei ole maitoa kahvissa, avaa kassinsa, ottaa sieltä maitopurkin, avaa sen ja kaataa maitoa kahviini.

Sanomatta mitään naiset katselevat vuoronperään minua ja toisiaan. Naisten ilmeet saatatte kuvitella...

Pienen hiljaisuuden jälkeen tämä toinen avaa suunsa: "Tiesin että meillä ei ole kahvimaitoa. Niin päätin, kun kävin kaupassa, tuoda maidon suoraan tänne, enkä viedä sitä ensin kotiin."

Niinpä näin. Sattuu ja tapahtuu. Sattumaa?

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Tässä ja nyt

Joulu on ihanaa aikaa, kun ei tarvitse tehdä mitään. Ei enää, kun lapset eivät enää ole pieniä eikä anoppi hengitä niskaan ja vaadi koko ajan uutta juhlaruokaa.

Olen lukenut viime aikoina muun muassa Jon Kabat-Zinnin kirjaa "Olet jo perillä". Suosittelen. Varsinkin itselleni.
Kirjan alaotsikko "Tietoisen läsnäolon taito" sanoo tarkasti sen, mistä on kyse. On vain nyt. Kuuntele hengitystäsi, nyt. Keskity siihen mitä kulloinkin teet. Nyt.

Näen joka aamuyö painajaista tulevasta päivästä. Kun nousen aamulla ylös, ongelmaa ei ole. Mikään asia ei ole huonosti, mitään huolta ei ole. Ihmisen mieli ilmeisesti hoitelee paineet ihan itsestään ihmisen nukkuessa.

Miten mukavaa olisikaan tietää, mitä huominen päivä tuo tullessaan. Miten firman asiat selviävät, löytyykö sitä omaa kultaa ikinä, ja mitä sitä pieni ihminen mielessään pyöritteleekään. Ennustajat ennustavat. Ennustaisivatpa edes kerran lottonumerotkin. Ei - näin se ei valitettavasti mene. Ihan itse on tehvät työt ja ihan itse "tilattava" se mitä haluaa.

Kun minulla on ollut taloudellisia huolia, olen todennut, että niitä on turha surra viikonvaihteessa, ihan vain siksi, että pankit eivät toimi viikonvaihteessa - mitään rahoja ei tililleni ilmesty, mitään ei sieltä lähde. Ja miten mukavaa onkaan heittää ne huolet maanantaille. Ehtiihän sitä suremaan maanantainakin. Ja jo helpottaa.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Jouluevankeliumi Lappeen murteella

Kun en netistä löytänyt jouluevankeliumia millään eteläkarjalaisella murteella, tein sellaisen itse. Mie oon Lappeelt, mut sielt Jousseno rajalt, Tuomojalt. Ja nythä ne o sammaa kaupunkii.

................................

Hyvät uutiset silviisii ko Luukas ne meile mustii pan.

Sillo maalima aikaa se keisar Aukusti määräs et kaikkie pittää maksaa veroloi. Se ol iha ensimmäist kertaa ja se ol sillo ko Kirini määräil siel Syyria maal. No kaik männiit sit panemaa puumerkkiisä niihe veropaperloihi, ja jokkaine män ommaa kaupunkiisa.

Jooseppi läks sit sekkii Kalileast, sielt Nasareti kaupunkist ja män Juuteaa, Taaveti kaupunkii Peetlehemmii, sitä varte kerta se ol Taaveti jälkeläisii. Sen pit nääs männä sinne mist se o kotosii sitä verova varte. Se otti mukkaasa Marjan, jonka kans se ol mänt kihloihi, ja Marja ol viimesillää. Ja ko ne ol päässeet sinne perile, ni se lapsha meinas et nyt pittää syntyy, ja niihä sieltä putkaht poikalaps, ja sehä ol Marja ensimmäine. Marja laitto lapsen vällylöihi ja pan sen sitte elukoitte ruppuu, ko ei ne mahtuneet mihikää muuho ko läävää.

Siel lähel ol sit illal paimenii ja ne tietystkii vahtiivat lampaitaa. Siin käi sit silviistii, et niile paimenil ilmesty enkel, ja sielä ol het hirmuse kirkast. No niit paimeniiha hirvitti kovast, mut se enkel sano, et ei mittää hättää, ko mie oon tullu tänne sanomaa teil et teil on asjat oikee hyväst, teile on syntynt pelastaja tuol Taaveti kaupunkis. Se on se Kristus, ja se o herra. Työ ko määttä sitä kattomaa, ni työ löyvättä semmosen kapalovauvan siel elukoitte rupus. Ja sithä siihe tul sen enkeli vieree paljo muit enkelilöit, melkei ko armeija, ja ne alkoivat laulamaa tälviisii:

Jumale olkoo kaik kunnia siel taivaslois, ja maa pääl olkoo rauha immeisii keskuuves, katos ko Jumala rakastaa teitä immeisii.

Sit ko ne enkelit ol männeet takasii taivaasee, ni ne paimenet meinasiit et no männää sit vasite sinne Peetlehemmii, sielhä myö nähhää mitä siel on käynt, ja senkii mitä se enkel sano. Ne läks koval vauhil ja nehä het löys Marjan ja Joosepin ja sen vauvan, ja se makas siel rupus. Ko ne ol nähneet et tottaha se kaik olkii, ni ne kertoivat mitä ne ol siit pienest lapsest enkelilt kuulleet. No tietyst kaik sit kovast ihmettelliit jotka sen kuuliivat. Marja pan kaik sanat mieleesä ja ihmettel itekkii kovast.

Paimenet läksiit takasii ja olliit ilosii ja kiittiivät ja lauloivat Jumalale kaikest siitä mitä olliit kuulleet ja nähneet. Sehä ol kaik olt just silviisii ko höile ol sanottukkii.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Ihmettelyä

Muutamaa asiaa olen taas saanut ihmetellä. Kahta viime päivinä tapahtunutta eniten. Kummallekaan en voi sen enempää mitään, molemmat ovat tapahtuneet; ihmisten reaktio on se mikä hämmästyttää.

Ensimmäinen asia on, että sain tuntuvan tunnustuksen hyvin tehdystä työstä sellaiselta taholta, joka ei yleensä jakele kiitoksia. Kirjoitin siitä Facebookiin ja muutamalle muullekin foorumille. Selvästkin se herätti närkästystä, että olin saanut jotain aikaan, tai tehnyt jotain hyvin, sillä reaktiot olivat negatiivisia. Mottona kai: mitä tuokin on oikein olevinaan.

Myötäelämistä ei ollut. Suomalainen peruskateusko on tämän takana? En tietääkseni ottanut keneltäkään mitään pois, olinpahan vain onnellinen.

Toinen asia: hukkasin rahapussini ja sen mukana KAIKEN. Pankki- ja luottokortit, ajokortin, autopaperit, henkilöllisyystodistuksen. Saan nyt itse kokea sen mistä olen huomautellut viimeisen vuoden: Suomi on kaikkea muuta kuin palveluyhteiskunta. Ainoa mikä toimi oli korttien kuolettaminen, tosin vähän tylynlaisesti. Sain sen sijaan hyvin ystävällisiä, huolestuneita vastauksia sekä Imatran aseman lipunmyynnistä että aseman kioskilta.

Siinä se sitten olikin. Mikään paikka ei ole auki kuin juuri silloin kun minä en nyt juuri kokopäiväisen opetustyöni takia pääse mihinkään virastoihin. Voin soitella kyllä; minä soitan Lappeenrannasta ja automaattiset vastaajat vastaavat jostain Helsingistä tai mistä Rovaniemeltä keskuspuhelinpalveluista, että emme ole tavattavissa. Emme viitsi?

Poliiseja partoi kyllä kaduilla; niiden 34 vuoden aikana, jona asuin Saksassa, poliisi pysäytti minut peräti kaksi kertaa, Suomessa viimeisen vuoden aikana myös kaksi kertaa. Sanoisinko vienostikainosti, että tämä on kerroin 34... Kai ne ihan rakkaudesta Suomen kansaan ja ilman korvausta siellä kaduilla partioi...?

Tässä menetysasiassapa taas löytyi myötätuntoa ja konkreettista apua ihan kolmeltakin taholta. Kiitos heille!

Eniten minua harmittaa yhden "luottokortin" menetys: murkkuikäisenä tytär teki minulle luottokortin näköisen kortin, jossa sanotaan (saksaksi): "Tämän kortin haltija saa ilman etukäteisvaroitusta ja milloin vaan tulla hakemaan kortin allekirjoittajalta suukkoja ja halauksia, varsinkin kun on vaikeaa ja varsinkin kun on vaikeaa kortin allekirjoittajan takia." Viitisentoista vuotta tuo kortti oli kulkenut joka päivä mukanani.

--------------

Imatralla, Imatrankoskella, avattiin suurella pauhinalla uusi S-marketti. Hieno, iso, kirkkaasti valaistu, tavaraa täynnä - miten monta kymmentä tuhatta artikkelia mainos mainosti, olen unohtanut. Kaikkea on. Vai onko? Marketti on laatikkokauppa. Ainoa ero laatikkokauppaan on, että hinnat ovat suolaisia. Missä on esimerkiksi tuore leipä? Odottaako kauppias koko Imatran väen ihan tosissaan ostavan muovista leipää? Ja missä imatralaisten protesti?





Tähän mainoskatko: maistakaapa vaikkapa Papusen leipää!
Ja ennen kaikkea: missä palvelut? Tyhjää tilaa on. Vaikka koko kaupungille jakaa. Jakamassa ei-ketään.

Sama tapahtunee piakkoin Pallossa, Taipalsaarelle menevän upouuden suuruudenhullunison ympyrän vieressä. Ympyrää hallitsee keskustasta Taipalsaarelle ja takaisin kulkeva liikenne, joukkoon on sivusta perin vaikeaa päästä. Mikään ei ole muuttunut, vain hankaloitunut. Kun uusi hieno S-marketti avataan, muuttuneeko... sivusta tulevan liikenteen sujuvuus ja marketin palvelu. Toivon niin.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Miten tulla onnettomaksi

Haluaisitko olla onneton?

Ei hätää. Tässä tarkat ohjeet.

Ajattele eilistä. Vielä parempi, jos ajattelet lisäksi toissapäiväistä, viime viikkoisia, sitä mitä tapahtui viime kuukausina ja viimeisinä vuosinakin.

Ajattele kaikkea sitä, mikä epäonnistui suhteessasi, kuinka vaikeita työt olivat ja missä kaikkialla teit virheitä.

Seuraukset tulevat varmasti.

Nykyään tiedemiehet ovat sitä mieltä, että aivomme ovat keksineet ajan. Jos emme muistaisi mennyttä aikaa, ei menneisyyttä olisi.

Jos mennyttä aikaa ei oikeastaan olekaan - eikä tietenkään siis tulevaakaan, ehdotan seuraavaa: unohda ne.

-------------

Ylläolevan tekstin kirjoitti (saksaksi) Andreas Frenzel.
(erfolg-im-leben.blogspot.com/2009/08/so-machen-sie-sich-am-besten.html)





Saman ja enemmän voi lukea Paul Watzlawickin vuonna 1983 ilmestyneestä hauskasta kirjasta "Anleitung zum Unglücklichsein" (Ohjeet miten tulla onnettomaksi). Harmi että saksasta käännettyä tekstiä on suomeksi niin vähän - johtunee siitä, että kääntäjät eivätkä varsinkaan lektorit eli kustantajan edustajat osaa saksaa. Harmi; eläköön siis kolmas kotimainen. Kirjaa on myyty jo useita miljoonia kappaleita. Se on paras mahdollinen parodia onnen etsintään erikoistuneille oppaille. (Kääntäisin suomeksi jos joku maksaisi ;-)))

Watzlawick on itävaltalainen psykologi. Hänen mielestään ihmisen päämäärä ei ole onnellisuuden saavuttaminen. Watzlawick on nk. Palo Alto-koulukunan perustaja ja edustaja. Koulukunta tutki skitsofreniaa, myöhemmin viestintää, psykoterapiaa ja perheterapiaa.

Watzlawick kertoo kirjassaan monin esimerkein, miten arkipäivästä saadaan sietämätön ja miten mitättömät asiat saadaan näyttämään suurensuurilta. Hyvä lähde on oma menneisyys. Menneitä tapahtumia voi hyvin yksinkertaisesti ihannoida ja suurennella ja verrata niitä nykyisyyteen - ja sehän on turhauttavaa ja tuloksena ihminen on onneton.

Humalainen etsii avaintaan katulyhdyn alta. Poliisi auttaa häntä löytämään avaimen. Kun poliisi kysyy pitkän etsimisen jälkeen, onko mies ihan varma, että hän on hukannut avaimen jonnekin tänne, mies vastaa: "En tietenkään, mutta tuolla muualla on liian pimeää."

Mies taputtaa käsiään joka kymmenes sekunti. Kun häneltä kysytään siihen syytä, hän sanoo: "Hätistelen norsuja". Siihen huomautukseen, että eihän täällä mitään norsuja ole, hän vastaa: "Ei tietenkään. Minähän hätistelen ne pois." Pelätyn tilanteen välttäminen varmistaa, että tilanne jatkuu.

Äiti lahjoittaa pojalleen kaksi urheilupaitaa. Kun poika pukee päälleen toisen, äiti kysyy surullisena: "Etkö pidäkään siitä toisesta?"

Oletetaan, että vaimo kysyy mieheltään, maistuuko tälle keitto, jonka vaimo on tehnyt uuden reseptin mukaan, ja että miehestä se on kamalaa, mutta hän ei halua loukata vaimoaan. Kun hän sanoo: "Maistuu mielenkiintoiselta", on varsin vähän mahdollista, että vaimo ymmärtää mitä mies sanoo.

Käsky "ole spontaani" on kaikkien loogisten päätelmien vastakohta, sillä on mahdotonta tehdä käskystä jotain spontaanisti, yhtä lailla kuin on mahdotonta unohtaa jotain tahallaan.

Kirjan tunnetuimpia esimerkkejä on "Vasaran tarina". Mies haluaa ripustaa seinälle taulun. Hänellä on naula, mutta ei vasaraa. Naapurilla on vasara. Mies päättää mennä lainaamaan naapurin vasaran. Mutta sitten hän epäröi: entäpä, jos naapuri ei haluakaan lainata vasaraansa? Eilenkin hän tervehti vain lyhyesti. Ehkä hänellä oli kiire. Mutta ehkäpä kiire olikin vain tekosyy, ehkä naapurilla onkin jotain miestä vastaan. Mutta mitä? Eihän hän ole tehnyt naapurille mitään; naapuri on luulotautinen. Jos häneltä pyydettäisiin lainaksi työkalua, hän antaisi sen heti. Miksi naapuri ei anna? Miten ihmeessä voi kieltäytyä noin yksinkertaisesta asiasta? Tuollaiset naapurit tekevät elämän vaikeaksi. Ja sitten naapuri vielä luulee, että olen hänestä riippuvainen. Vain siksi että hänellä on vasara. Nyt saa riittää! Ja mies ryntää naapurin ovelle, soittaa ovikelloa, naapuri avaa, mutta ennen kuin naapuri ehtii edes hyvää huomenta toivottaa, mies huutaa hänelle: "Pitäkää vasaranne, mokomakin lurjus!"



lauantai 12. joulukuuta 2009

Tilauksia. Tehtaankin saa seisomaan...

Asuessani Etelä-Saksassa seurustelin aikoinaan suomalaisen miehen kanssa, joka asui kaukana. -Älä kerro hänelle, että kirjoitan tämän tähän... :-) muuten hänen nykyinen naisystävänsä hyppii seinille - mustasukkaisuus kun on tauti jota ei näköjään voi parantaa. Mustasukkaisuus on sitä, että kuvittelee toisella olevan jotain jota itsellä ei ole. Suomeksi: mustasukkaisella on heikko itsetunto.

Vaan se oli sitä aikaa se. "Kaukana" on yhden nettimiehen määritelmän mukaan sellaisen matkan päässä, että ei ehdi yöksi kotiin. Asuimme neljänsadan kilometrin päässä toisistamme. Hänen työnsä eli puutoimituksensa Euroopan suurimmalle lastulevytehtaalle päättyi vasta lauantaina, joten yhteistä aikaa ei tahtonut löytyä millään. Sunnuntaisin ei saa ajaa kuorma-autoa moottoriteillä Saksassa. Ja maanantainahan piti olla taas töissä. Minä toimitin puuta tälle samaiselle tehtaalle ja tunsin toki sen takia tehtaan sisäänostajat kokolailla hyvin.



Lausuin ääneen toiveeni, että yhteistä aikaa olisi päivä enemmän joka viikko.

Ei pidä olla näin kiireinen eikä määrätietoinen kuten tuolloin taisin olla! Eipä kestänyt kuin yhden tunnin tuosta ääneen itselleni puhutusta lauseestani, kun sain kyseiseltä tehtaalta faksin: tulevasta lauantaista asti tehdas ei ota enää puuta vastaan lauantaisin... Eli miesystäväni on vastedes lauantaisin vapaalla. Hölmistyin täysin. Ei kai Luoja sentään järjestele kokonaista tehdasta suljetuksi siksi, että minä toivoin enemmän yhteistä aikaa miesystäväni kanssa?

Vaan näin se menee... se mies lähti ja tuli ja tuli ja lähti... onneksi. :-)

P.S. Ollaan väleissä. 


torstai 10. joulukuuta 2009

Autoja(kin)

Kun mies ja nainen "tilaavat" molemmat saman asian, niin toimii varmemmin. Pitänee paikkansa!

Tämä tapahtui syksyllä 1989. Meillä oli Frankfurtista Allensbachiin muuton takia muuta ajateltavaa kuin autonosto. Saimme apelta hänen vanhan autonsa, hän osti uuden. Siinä vanhassa oli katsastus voimassa marraskuun loppuun, mutta se oli niin huonossa kunnossa, varsinkin niin ruostunut, että se ei läpäisisi katsastusta, eikä sitä kannattanut korjata. Tiesimme siis, että auton osto meillä olisi edessä viimeistään marraskuussa. Laitoimme kuitenkin meille uutta, siis käytettyä autoa varten tilille odottamaan 12.500 Saksan markkaa - summa jäi mieleeni erityisen hyvin, koska sijoitimme sen erityiselle tilille.

Tuohon aikaan auton romuttamisesta piti maksaa kuten nykyäänkin. Sitten vanhasta autosta meni akku. Ex osti paikalliselta huoltoasemalta uuden akun, ja huomautti siellä, että siihen ajopeliin ei enää kannata rahaa tuhlata. Huoltoasemalla hänelle sanottiin, että ei huolta. Annettiin uusi akku ja luvattiin maksaa akun hinta takaisin ja kaupan päälle ottaa vanha automme, kun autosta aika jättää.

Kävimme sitten entisellä paikkakunnalla vielä asioimassa, ja olimme illalla ystävien luona illallisella. Sinne nämä ystävät olivat kutsuneet toisenkin tuttavapariskunnan. Siinä jutellessa nämä mainitsivat, että haluavat myydä autonsa, Saab 900:n. Nämä tuttavamme ovat mitä asioittensa hoitoon ja autonsa huoltoon tulee mallikelpoisia, tarkkoja kansalaisia - aivan kuten saksalaisten maine onkin. Sen tiesimme, tunsimmehan heidät jo vuosien takaa. Me molemmat yhteen ääneen samalla sekunnilla: "Saammeko nähdä auton?" Nämä kuin yhdestä suusta lupasivat, ja kysyivät että miten niin... No me yhteen ääneen mutta kumpikin toisesta tietämättä kertomaan, että olimme "tilanneet" Saab 900:n! En ollut tiennyt exän toiveesta mitään. 

Koeajettiin, hyvä. Kun kysyttiin hintaa, niin - ei liene vaikeaa arvata mikä vastaus oli: 12.500 Saksan markkaa...
- Kaksi hölmistynyttä ostajaa katselivat toisiaan.


Täytynee myös huomauttaa, että Saab on Saksassa erikoisten ihmisten auto ja hyvin harvinainen ajopeli. Nämä ovat niitä mielikuva-asioita, vailla varsinaista syytä. Aivan kuten iso Mersu on Saksassa vähän lässähtäneitten setämiesten auto. Paljon vuosia, vähän kilometrejä - se on se tavallinen tapaus - suomalaiselle aika käsittämätön asia, kun on kyse Mersusta. Suomalaiset enimmäkseen luulevat, että ruuvattu on, vaan luulo ei ole sama asia kuin tieto.

Kaupat tehtiin, vietettiin yhdessä mukava viikonvaihde Bodenjärvellä. Onhan siellä näkemistä kenelle hyvänsä. (Suosittelen lämpimästi!) Maanantaina sitten ex lähti viemään vanhaa autoa huoltoasemalle, minä uutta rekisteriin. Ja ottivat totta kai auton akun hinnalla, kuten sovittu oli.

Heti tiistaiaamuna, kun kuljimme samaisen huoltoaseman ohi, sitä huoltoasemaa ei enää ollutkaan...! Siellä oltiin purkutöissä. Paikalle rakennettiin kerrostaloa. Auto oli siis viety sinne vihonviimeisellä minuutilla!

Että se Saab myöhemmin osoittautui kalliiksi kalliitten varaosiensa, eli juuri sen harvinaisuutensa takia, on myöhempien aikojen tapahtumia.

Tätähän ei tietenkään usko kukaan. Vähiten nämä auton myyjät. 

Mutta samanlaisen tarinan olen kokenut myöhemminkin. Ystäväni, joka asui aika kaukana ja kaiken lisäksi maalla, missä ei juuri autoliikkeitä ole, soitti eränä päivänä toimistooni ja pyysi "tilaamaan" yhdessä hänen kanssaan tietynlaisen käytetyn auton, tietyn hintaisen, tietyn merkin, mallin, moottorin, aika harvinaisen värin ja mitä liirumlaarumia siinä vielä olikaan, ja sen piti löytyä viimeistään viikon kuluessa.


Tämä tapahtui joskus 2000-luvun alussa. Siihen aikaan minulla oli kaksi palkollista töissä toimistossani. Nämä nauroivat minulle päin naamaa ja olivat sitä mieltä, että minua on narutettu. Sanoin kylmän rauhallisesti, että eihän tämä "tilaus" minuun yhtään koskenut, lausuin vain ääneen muutaman sanan, joita tämä mies oli pyytänyt.

Seuraavana aamuna sain ystävältäni puhelun. "Kiitos, että autoit minua! Et uskokaan mitä on tapahtunut. Näin sen tilaamamme auton heti eilen illalla, ostin sen ja se on juuri sellainen kuin tilattiin, juuri sitä mitä pitääkin!"
- Kaksi hölmistynyttä työntekijää katselivat toisiaan.

Sillä autolla ystäväni ajoi sitten monta vuotta.

Hän on geologi ja tekee maaperätutkimuksia.
Järjesti sen minulle ikimuistoisen matkan Kanarialle, jossa osanottajina oli pelkkiä sättituttuja (efreitag.com-foorumilta; Erhard Freitag on Joseph Murphyn seuraaja Saksassa, positiivisen ajattelun guru), joita en ollut ennen matkaa ikinä nähnyt, ja jonka matkan aikana sitten tapahtui... ja se on taas toinen tarina se.

Pitäisköhän tähän laittaa näitten ihmisten nimiä ja yhteystietoja?!

Ja kyllä, kyllä, muistimme kiittää Luojaamme.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Olla vai omistaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

"Ihmiset arvioivat toisiaan sen perusteella, mitä kullakin on, eikä sen perusteella, mitä kukin on... Rauha voi syntyä vain kunkin omassa sisimmässä."
-kirjoittaa Ralph Waldo Emerson kirjassaan Self-Reliance.

Nettideittailumiehet esittelivät mielellään talojaan, mökkejään, veneitään, autojaan. Jos sitten totesin, että talohan minulla jo on, ovat heti muuttamassa luokseni. Taloon maalle, eivät minun luokseni. Silloin: ei kiitos. Minulla on kaksi vasenta kättä, mutta eiköhän tämä tästä silti.

En oikein tiedä miksi minä en ole tärkeä, vaan ne tavarani, omaisuuteni. Jota on tai ei, miten sen nyt ottaa :-)

En toki aliarvioi omaisuuden merkitystä. Se jolla on, olkoon onnellinen ja kiitollinen. Ja käsittääkseni tarkalla taloudenpidolla saa jotain säästöönkin. Ainakin koronkoron laki on aina voimassa: se joka laittaa tänään euron päivässä jemmaan - kasvamaan korkoa tietenkin (ja riippuen riskinhallinnan kyvystä ja sietokyvystä sitä korkoa on enemmän tai vähemmän ja joinakin vuosina ei yhtään) saa kokoon sievoisia summia. Tulee rikkaaksi, maallisen järjen mukaan. Ei tarvitse voittaa lotossa.

Tavara ja omaisuus tulee ja menee. Sitä on ollut, se on mennyt, sitä on taas tullut, varman päälle ei voi rakentaa. Viimeiseen laatikkoon en ota mitään mukaani. On tapahtunut elämän varrella yllätyksiä, joita ei uskonut olevankaan - ainakaan omalla kohdalla. Ja yhä vielä elän ja jopa hyvin: minulla on toimeentulo, katto pään päällä ja lämmintä, olen terve, ja ihmissuhteet ovat kunnossa. Olen nauranut, että nyt on jopa taas elintasoa: on taas oma autotalli ja oma puulämmitteinen sauna... Osan näistä yllätyksistä voi lukea nettideittailukirjastani, ja siitä kirjasta sanottakoon: se ymmärtää joka tietää.


Se talo siellä Allensbachissa, se "tilattu",  toiveitten talo. Ex-mies siellä yhä asustelee, ilmeisesti onnellisena, ainakin toivon niin. Se on niin pieni talo, vain vaivaiset kolmesataa neliötä plus ullakkotilaa vielä sata neliötä, että ei sinne viimeksi enää isäni äidinäidin kapiokirstu mahtunut... ;-)

Mieheni oli siis saanut työpaikan yliopettajana Konstanzin ammattikorkeakoulusta Bodenjärveltä, ja meillä oli paritalon puolikas Frankfurtissa sekä kaksi lasta, 7- ja 9-vuotiaat. Perheemme piti siis muuttaa vajaat neljäsataa kilometriä etelään. Miehellä uusi työpaikka ja teknisten luentojen valmistelu, joka vei kaiken ajan, niin perusteellisesti jopa, että hän ei edes huomannut, missä paratiisissa, siis Bodenjärvellä, uusi työpaikka onkaan. Minulla hoitolapset, käännöstyöt, kielikoulu ja opetus siellä, omilla lapsilla heinäkuiset syntymäpäivät kekkereineen, kaikenkarvaiset kesäjuhlat ja vanhempainneuvoston puheenjohtajuus. Päätimme kuitenkin vielä kerran viettää muutaman päivän uutta kotia etsimässä.

Olin "tilannut" ison talon Allensbachista (kuntia on toki paljon sielläkin seuduin), isot lastenhuoneet, oman suljetun pihan ja ison puutarhan, lattialämmityksen kylpyhuoneeseen, valmiin keittiön, kirsikkapuun pihalle ja bussipysäkin kulman taakse, sekä rauhallisen sijainnin että hyvät palvelut lähiympäristössä, eikä kaukana järveltä. Ja tämän kaiken ennen koulujen alkua, johon oli kuukausi aikaa. Väkirikkaassa Saksassa on vaikea löytää omaa suojattua pihaa. Saksalaisissa asunnoissa ei ole muuta kuin seinät; ei keittiötä, ei kaappeja, ei verhotankoja, ei edes peiliä vessassa. Vessanpönttö ja kylpyamme on ;-) No niin, Frankfurtin naistenpiirini naiset nauroivat toiveilleni. Heidän mielestään täysin mahdoton toive, olin höperö. Olimme lisäksi varanneet kahden viikon loman Suomeen, ja maksaneet lentoliputkin jo.

Noihin aikoihin oli vaikeaa löytää asuntoa Bodenjärveltä sopuhintaan. Kävimme monen monta taloa katsastamassa, mitään ei löytynyt. Kaksi perhettä, joiden taloja emme ostaneet, kutsuivat meidät myöhemmin kylään, illalliselle. Pienet ympyrät: Konstanzissa on noin satatuhatta asukasta.

Olimme aiemmin katsastaneet kaikki lähiseudun vapaat talot, ja lähes luovuttaneet. Tuon heinäkuisen viikonvaihteen sunnuntaina ja jo iltapimeän saavuttua vihdoin löysimmekin sopivan, varsin edulliseen hintaan, ja päätimme heti ostaa sen. Siinä oli aivan kaikki, mitä olin "tilannut". Totesimme vain suruksemme, että ei sittenkään riitä rahat. Lisäksi sekä myyjä että välittäjä vain naureskelivat meille, nuorelle farkkukansalle, että ostammepa tai emme, seuraavana aamuna se on tiedettävä. Emme ymmärtäneet mitään, mutta päätimme yrittää. Minä ajoin illalla takaisin Frankfurtiin, kun velvollisuudet kutsuivat.

Ex järjesti kollegansa, rakennustarkastajan, katsastamaan talon seuraavana aamuna, maanantaina, ja hän totesi sen erinomaisen hyvin tehdyksi. Miten hyvin, selvisi vasta kun olimme asuneet siellä ensimmäisen talven: tämän vanhemman, paljon isomman talon lämmityskulut olivat entiseen, uuteen taloomme verrattuina vain murto-osa edellisestä vuodesta. Mieheni soitti välittäjälle, mutta tämä sanoi saman tien, että olemme myöhässä, talolla on jo toinen mahdollinen ostaja. Mieheni soitti minulle: emme valitettavasti saakaan sitä taloa.

Vaan se joka ehtii ensin, on kuitenkin etuasemassa. Välittäjä sanoi, että voisimme kyllä käydä notaarin puheilla, ja varata talon. Baden-Württembergissä kaupan vahvistavat notaarit ovat valtion virkamiehiä ja jonotusajat kuukausien mittaisia. Naapuriosavaltiossa Baijerissa notaarit toimivat vapaasti, sinne löytyi aika heti keskiviikoksi.
Riemuissaan mies soitti minulle: saisimme sen talon sitten kuitenkin.

Mutta mistä rahat? Ennen notaarille menoa pitää olla pankilta vakuus. Mies soitti minulle: ei riitä rahat, emme saa taloa.

Vaan sitten hän kuitenkin soitti paikalliselle pankinjohtajalle ja pyysi tältä tällaista takuupaperia. Tuntematta meitä tai taloudellista tilannettamme mitenkään, pankinjohtaja otti mieheni vastaan ruokatunnillaan, pankin ollessa kiinni, ja kirjoitti tällaiset paperit - puolitoista kertaa sen summan, mitä oma talomme Frankfurtissa myydessä maksaisi, eikä tässä totisesti ole pikkusummista kyse - ja toinen, vähintään yhtä iso yllätys: ennakkoperintöä tuikitiukalta anopiltani... haukoimme henkeämme hämmästyksestä... Mies soitti minulle: olemme saaneet takuupaperin, ja rahat millä maksaa erotuksen, saamme sen talon!

Keskiviikkona aamulla mies laittoi pyhäpuvun päälleen, lähti laivalla välittäjän ja omistajan kanssa järven yli notaarin puheille. Tunnelma oli ollut kummallinen ja päivä pilvinen, kuin painajaisessa tai dekkarissa: kukaan ei puhunut mitään. Notaari hetimmiten sanoikin, että kyllä hän voi vahvistaa että ostaja, mieheni oli ollut hänen puheillaan, mutta että talo on jo myyty. Mies soitti minulle: emme sitten saakaan sitä taloa.

Vaan eipä kestänyt kuin saman päivän iltaan, tuli taas puhelu välittäjältä. Talon varannut ostaja oli toinen notaari, ensimmäisen tuttava ja ensinnäkin koska kauppa oli sisäpiirikauppa, se on peruuntunut. Toisekseen, meidän tarjouksemme oli ollut korkeampi kuin hänen, eli enemmän tarjonnut saa talon. Emme olleet tienneet tästä mitään! Summa ei edes ollut mitenkään merkittävä. Vasta paljon myöhemmin saimme kuulla, miksi lain mukaan tätä taloa ei voinut antaa tälle toiselle: talon omistaja oli allekirjoittanut sellaiset paperit, että se oli lainvastaista.
Taas mies soitti minulle: saamme sen talon sitten kuitenkin!

Perjantaiksi oli ollut varattuna Baden-Württembergin notaarilla aika tälle toiselle, joten voisimme sitten tehdä kauppakirjat heti perjantaina. Ajoin siis ne neljäsataa kilometriä takaisin etelään notaarin puheille. Tämä sekä muutama muukin notaari Saksassa on muuten aikojen kuluessa vahvistanut, että olen saksankielen taitoinen :-)

Aikaa oli siis kulunut sunnuntaista perjantaihin.

Kaupat tehtiin, shamppanjat juotiin. Myyjä, eronnut, yksin elävä mies, tirautti pienet kyyneleet. Kertoi että oli laittanut nimensä takauspaperiin, ja siksi myynnillä oli niin tavaton kiire... Ja sanoi, että voisimme muuttaa vaikka heti, koska hän on jo tyhjentänyt ison osan tavaroitaan, hänen äitinsä oli juuri kuukausi sitten kuollut ja hänellä oli kolmio samassa kylässä tyhjänä... Siellä hän asuu tänäkin päivänä. Ja me olemme väleissä.

Palasin perjantaina illansuussa Frankfurtiin ja kerroin kaupasta naapurilleni. Meillähän ei ollut ostajaa Frankfurtin talollemme, olimme siis kahden asunnon loukussa. Siltä istumalta naapurini sanoi, että hänen ystävänsä on kiinnostunut talostamme, kutsui hänet perheineen sitä katsomaan, tämä näki ja ihastui, ja lupasi heti maksaa pyytämäni hinnan... Kauppakirjat tehtiin sitten muutamaa päivää myöhemmin. Ja asuu siellä tänäkin päivänä.

Join punaviinit vanhan naapurini ja uuden ostajan kanssa. Ajankohta oli otollinen: muuttoon olisi melkein neljä viikkoa aikaa, ja se tapahtuisi sopivaan aikaan, niin että ekaluokkalaisemme voisi heti mennä uuteen kouluun, meillä olisi lähes kaksi viikkoa aikaa remontoida ja... viettää se Suomen loma, ne toiset kaksi viikkoa. Näin tehtiin.

Ei kokonaista viikkoakaan ollut kulunut siitä, kun olin "tilaukseni tehnyt" ja sen saman tien Frankfurtin naisille ääneen kertonut. Jostain ihmeen syystä kukaan ei enää nauranut minulle.

Ja jotta ei olisi yhtään ollut tylsää, soitti yksi iso toimeksiantajani (Saksan toiseksi suurin rakennusfirma) ja kysyi, voisinko tehdä heille isohkon käännöstyön neljän viikon sisään. Lupasin sen ja teinkin työn ja vieläpä menestyksellä, tämän kaiken pyöriessä ympärilläni.

Neljä viikkoa siitä kun olimme talomme ensimmäisen kerran nähneet. Remontti tehtiin, itse - uudet ovet, uudet tapetit, uusi parketti alakertaan ja uudet kokolattiamatot yläkertaan; käännökset käännettiin; tentit korkeakoululla pidettiin ja korjattiin; Suomen loma vietettiin; pakattiin ja muutettiin; lastenkutsut pidettiin; läksiäiset vietettiin... kaikki, ihan kaikki tutut tulivat meitä hyvästelemään. Ja uudessa paikassa tulivat uudet naapurit tervehtimään ja toivat meille kukkia ja lahjoja.

Lapset kysyivät tosissaan, mitä ihmettä on tapahtunut, miksi uudet naapurit ovat näin ystävällisiä. En tiedä sitä tänäänkään, tiedän vain että yhä vieläkin saan terveisiä ja kutsuja ja kesällä tänä vuonna oli yksi senaikainen naapurini, hyvä ystäväni luonani Suomessa ja yhdessä kävimme myös Pietarissa. Se niistä kamalista saksalaisista joopa joo.

Muuton jälkeen ompelin tuolloin kaikkiin alakerran kymmeneen ikkunaan laskosverhot Suomesta ostamastani kankaasta, ja myöhemmin samana syksynä kaakeloin kellarikerroksen vapaan huoneen, pesuhuoneen betonilattian, pystytimme sinne hirsisaunan, ja asensimme vierashuoneen laminaattilattian.

Ekaluokkalaiseni oli riemuissaan: heti muuttopäivänä tuli naapurin pikkupoika meille, ja sen jälkeen pojat olivat kuin kaksoset. Kymmenet kerrat oma poikani vietti erinäisiä aikoja Sveitsissä talvella tämän perheen asunnossa, lasketellen ja kelkkaillen siellä. Miten pojat rakensivat meidän pihallamme hiekkalinnoja tai kokonaisisia kylpylöitä tai lentokenttiä, sateella naapurin jättisateenvarjon alla, miten he kaitafilmasivat jännäreitä, ja miten he nikkaroivat yhdessä hyvin toimivan, hauskan mäkiauton. Se on sitten taas toinen tarina, kuinkas sitten kävikään...

Ei ihme että lapsistani on tullut yhtä kummallisia (= liikkuvaisia?)  kuin meistä vanhemmistakin. Tämä kolmas sitten syntyi siellä uudella paikkakunnalla - itse asiassa Sveitsissä, jonka rajalla asuimme. Ja sitten perustin toisen kielikoulun.
Ja insinöörihän siitä ensimmäisestä pojasta tulikin...


http://www.ferienwohnung-kaltbrunn.de/allensbach1.jpg

perjantai 4. joulukuuta 2009

Kotona ei-missään

En viihdy Lappeenrannassa. Johtopäätös: en viihdy itseni kanssa.

Mitä se viihtyminen sitten on? Kun palasin aikuisopistolle pienen paussin jälkeen, vastaanotto oli sekä opettajien että oppilaitten taholta lämmin. Kaksi ystävääni huolehtivat minusta kumpikin omalla tavallaan; eivät he edes tiedä tekevänsä mitään erityistä. Äiti muistaa sytyttää pihavalon, ettei minun tarvitse kompuroida pimeässä, kun tulen kotiin. Lämmittää saunan ja laittaa kaalilaatikkoa ja paistaa pullaa, koska tietää minun siitä pitävän. Joka aamu saan ajaa kaupunginlahden ympäri, ja nautin näkemästäni, kauniista maisemista. Saan laulaa kuorossa, johon olen tervetullut.



Ja niin edelleen. Pieniä isoja asioita. Mikä tai kuka on se, joka saa minut haluamaan takaisin Hampuriin? Olen siis oikeasti etsimässä mennyttä aikaa, kun sanon, että en viihdy.

Sitä saa mitä tilaa. Mitähän olenkaan tilannut, kysyn itseltäni. Tilasin parkkipaikan tanssiravintolan edestä. Sain sen. Tilasin prinssin. Sain ihanan illan.

NYT teen tätä, juuri nyt. Mitä huomenna tapahtuu, en tiedä. En huolestu. Teen parhaani siinä mitä teen ja sitten päästän irti, odotan mitä tapahtuu.

Se mikä on minun, pysyy luonani.
Mikä lähtee eikä palaa, ei minun ollutkaan, ei sitä kannata jäädä suremaan. Siihen elämä on liian lyhyt. Huomisella on huomisen murheet. Mikä on minun tehtäväni maailmassa? Sydän ohjaa kyllä.

Siis ei kun viihtymään.