maanantai 21. helmikuuta 2011

Petroskoin pakkasta. Teatterissa, kadulla, kahvilassa, kotona ja juttelemassa maailman menosta.

Juteltiin lauantaina illalla suomalaisen kielikurssilaisen kanssa teatterin jälkeen kahvilassa Petroskoissa. Hän on opiskellut Pariisissa ja tehnyt töitä ympäri maailmaa, on siinä mielessäkin sielun sukulainen kun yhä miettii mitä tekisi isona. Maailmalla kiertäminen on kai elämänasenne, sitä ei voine parantaa. Minä ainakin kuolisin, jos olisi pitänyt pysyä paikallaan kovin pitkään. Nyt hän sitten käy venäjän kurssilla ihan muuten vaan, kun vanhemmat olivat Sortavalasta... Hän kyseli onko hän ihan normaali olleenkaan. Ja minä kysyn itsestäni kyllä sitä samaa. Sanoi minulle että kun pitää silmät korvat auki, niin töitä kyllä maailmalla riittää...

Niin se kai on - täällä olisi töitä enemmänkin. Suomen opettajista on tosiaankin pula. Ei ole kovin tavallista, että suomalainen lähtee Venäjälle töihin. Ja onhan se viranomaisten taholta tehtykin mahdollisimman hankalaksi. Menee vielä vuosia ennen kuin hyvää tarkoittavan ulkoministerimme aloitteet saavat minkäänlaista vastakaikua.

Kuitenkin tähän omakohtaisia kauhutarinaa Suomen virkakoneista kertomatta olen sitä mieltä, että kyllä suomalainen byrokratia vallan hyvin venäläisen kanssa kilpailee. Tehdään kaikki vain kirjaimen mukaan, eikä ollenkaan ajatella, että virastojen tarkoitushan on auttaa ihmisiä eikä tehdä heidän elämäänsä hankalaksi. Herran pelko tuntuu olevan viisauden alku; en omakohtaisten kokemusteni takia näe Suomen ja Venäjän byrokratiassa mitään eroa. Tähän sanoi osuvasti kielikoulun Anna, että sittenhän vasta tiedämme että pystymme mihin vain, kun pystymme voittamaan byrokratian.

Tällä hetkellä olen ”vain” oman maani lähettinä täällä. Pidän luentoja Suomesta ja sen sellaista.

Perjantaina uuden asuinpaikkani emäntä kävi hakemassa paperini ja hoiti oleskelulupani. Hän on minun ikäiseni historian opettaja yliopistolla eikä puhu muuta kuin venäjää paria sanaa lukuun ottamatta. Tulee pakollista kielikurssia joka päivä... !

Lauantaina kävi kylässä emäntäni ystävä, joka laulaa inkeriläisessä kuorossa. Hän sanoi, että he kyllä tulisivat mielellään konsertoimaan Suomeen. Ensi kesänä ovat menossa Viroon. Ohjelmisto koostuu etupäässä klassisista kappaleista, ja etupäässä suomeksi. Se kyllä sopisi kirkon kannatusyhdistyksen ohjelmistoksi. Kalajokilaaksolaisten rakentama kirkko ei ole toiminnassa, se ei ole valmis syksyllä 2009 pidetyistä avajaisistaan huolimatta, sillä vielä puuttuu rahaa. Kustannusarvio oli 1,2 miljoonaa euroa, mutta vielä tarvittaisiin noin 300.000... olivat jo muutenkin ylittäneet arvion oikein reilusti.



Vähän täällä ihmettelevät ekumeenisuutta. Toisaalta ymmärtävät meidän ortodoksisen kotikirkon tarpeen, eihän täälläkään muuten olisi rakennettu noita luterilaisia kirkkoja, jos ei kotikirkolle tarve olisi ollut.

Tämä ystävä oli aiemmin Karjalan kulttuurikeskuksen johtaja, nyt hän on töissä hotellissa. Hänen isänsä oli karjalainen ja äiti inkeriläinen, ja keskenään kotona vanhemmat puhuivat suomea, mutta lapsille venäjää. Hän sitten päätti aikuisena mennä suomen kurssille ja hän puhuu suomea kyllä. Hänen nuorempi sisarensa muutti Suomeen.

Kysyin, paljonko täällä on karjalaisia. Hän vastasi, että vain muutama prosentti väestöstä. Sitten kysyin paljonko inkeriläisiä. Hän vastasi, että hehän ovat melkein kaikki muuttaneet Suomeen.

Kävin lauantaina Petroskoin kansallisessa teatterissa katsomassa ”Maailman synnyn Lönnrotin mukaan”. Teatterikappale oli hauska, Kalevalan kaksi ensimmäistä kappaletta venäjäksi. Näytelmä alkoi siten, että esilukija luki alkulaulut suomeksi, ja loput näyteltiin, moderniin aikaan sijoitettuna. Kaikki näyttelijät tuntuivat olevan myös voimistelijoita. Väinämöisen syntyminen oli kovin verinen tapahtuma… Teatterilippu maksaa 250 ruplaa, eli jotain 7 euroa.
Teatterissa esitetään näytelmiä myös suomen kielellä, ja niillä on sitten venäjänkielinen tulkkaus.

Menimme hakemaan takkejamme kuten aina, ja vasta sitten totesimme että täällä jonotetaan eikä törmäillä eikä etuilla!

En jaksa lakata ihmettelemästä ihmisten määrää kaduilla. Heitä ei lainkaan pakkanen näytä vaivaavan. Pakkanen on viimeisen viikon aikana vaihdellut kahdestakymmenestä kahteenkymmeneen kahdeksaan, mutta samalla tavalla väki ulkona liikkuu. Ihmiset ovat pukeutuneet pyöreiksi kuin kuvakirjojen venäläiset mummot konsanaan, paksuihin palttoihin, karvalakkeihin, ja naiset korkeakorkoisiin saapikkaisiin. Minä, jolla on takissa vain karvakaulus, tunnen itseni perin köyhäksi.

Miksi ihmiset sitten ovat kadulla, ulkona? Joku vastasi tuohon kysymykseen, että koska kotona on niin kamalaa. Niissä noin kymmenessä asunnossa, joissa olen täällä käynyt, ei ole kamalaa lainkaan, ihan samanlaisia koteja ne ovat kuin Suomessakin. Kaikkea on, sohvasta televisiosta tietokoneesta kylpyammeesta moderniin keittiöön. Makuja tosin on monenlaisia; venäläinen maku on minusta liian kirjavaa, mutta niin minusta on saksalainenkin. Ainoastaan porttikäytävät ja pihat täällä ovat kolkkoja, eivät asunnot.



Kävimme katsomassa rannalla lumi- ja jääveistokilpailun tuloksia. Hauska harrastus talven pakkasen paukkuessa! Pitkin rantaa oli myös jäädytetty yksi rantateistä luistinradaksi.
Ympäri kaupunkia on ostoskeskuksia, jotka eivät ole tavarataloja kuten Suomessa tai muualla Euroopassa, vaan lähinnä kauppahalleja. Kaikkea on. Aivan kaikkea. Kauppa kai se on joka kannattaa. Kaupat ovat useimmiten auki, monet läpi vuorokauden. Kaikki kauppiaat ovat hyvin palvelualttiita. Muistan toki myös neuvostoajan, jolloin palvelua ei ollut, se piti kutitella myyjältä ulos.

Ja voi sitä kansanpaljoutta! Myös nettimaailma oli laitettu jäihin :-)



Kahvilassa jouduimme odottamaan jonkin aikaa tarjoilijaa väenpaljouden takia. Huomattavaa on sekin, että vielä tuolloin pari vuotta sitten tarjoilijat olivat jotenkin avuttoman tuntuisia, tänään täällä on kaikki samanlaista kuin Suomessakin. Hinnat ovat nousseet aikalailla viimeisestä. Emäntäni, ammatiltaan hierjoa huokailee, että eläke tulee olemaan niukka, 12.000 ruplaa kuukaudessa (jotain 300 euroa), ja kun kävimme kaupassa, totesin että maito maksoi lähes yhtä paljon kuin Suomessakin, eli noin euron litra. Yhtiövastike taas on hivenen yli sata euroa kuukaudessa. Eläkkeelle naiset pääsevät/joutuvat 50-vuotiaina, miehet 55-vuotiaina. Tämän iän jälkeen ei eläke enää kartu, vaikka olisi töissä miten kauan hyvänsä.

Huomiota herättää venäläinen kirjojen määrä ja kulttuurin paljous. Juttelenpa kenen kanssa hyvänsä, hän tuntee venäläiset klassikot, kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen. Niin vanhemmat kuin nuoremmatkin ikäluokat. Jokaisessa kodissa missä olen käynyt, on hyllyt kirjoja väärällään. Teatterissa ja konserteissa käydään. Minulle sanottiin Suomessa, että se varmaan johtuu siitä, että muuta ei ole tarjolla. Anteeksi kuinka? Sanoisin mieluummin, että on häpeä että Suomessa leikataan kirjastorahoja ja että lukemisen määrä on vähenemään päin. Ja että Venäjällä ei muka anneta oikeaa tietoa maailmasta. Tosiasia on, että opetus kouluissa on aivan modernia kuten Suomessakin, ja tietokonekin näkyy olevan jokaisessa kodissa. Tilastotiede kertoo, että Venäjä onkin maailman eniten kasvava tietotekniikan maa.

Sähköbusseja, trolleybusseja, tai johdosautoja, kuten petroskoilainen suomen opettaja Julia sanoo, kulkee lähes joka paikkaan ja tiheään, myös viikonloppuisin, ja hintaakin vain 10 ruplaa, noin 25 senttiä per matka. Lisäksi on varsin kattava tilataksiverkosto, hinta päätähuimaavat 12 ruplaa. Mukaan hypätään jos on tilaa. Ei täällä juuri kannata omalla autolla hurvitella. Liikenne on jotakuinkin samanlaista kuin muissakin vastaavan kokoisissa kaupungeissa maailmalla. Petroskoissa on noin 300.000 asukasta. Vartioitu parkkipaikka sen sijaan oli arvokas...



Jotenkin minua tämä kaupunki viehättää, mitä useammin täällä olen sitä enemmän. Olen muuttanut paikkakuntaa ja maatakin monta kertaa elämässäni.



Miten jossakin paikassa viihdyn, riippuu täysin minusta itsestäni. Koti-ikävää vastaan missä hyvänsä on vain yksi keino: mennä toisten joukkoon. Ruveta harrastamaan, käydä paikoissa, jutella ihmisten kanssa. Kun kaksi vuotta sitten olin Petroskoissa tuolloin 18-vuotiaan Saksassa kasvaneen poikani kanssa, hän olisi mielellään jäänyt tänne. Hän ilmoitti, että täällä on mukavampia ihmisiä kuin Suomessa, täällä eivät ihmiset ole tylyjä kuten Suomessa. Eniten maailmassa minäkin olen tavannut tylyjä ihmisiä juuri Suomessa. Eniten laskujani maksamatta ovat jättäneet juuri suomalaiset. Minulla ei ole vielä täältä yhtään huonoa kokemusta. En näe täällä mitään kamalaa. Ei täällä kukaan kärky minun käsilaukkuani.

Kyläkutsuja on tullut jo nyt useita. Ei tule aika pitkäksi käymään…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti