On jo kolmas päivämme Kisillä – ja meidän pitää yhä melkein väkivallalla estää Maximia käyttämästä filmikameraansa tauotta. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta valo muuttuu, taivaan värit ja pilvien muodot vaihtuvat. Me näemme värejä, joita emme ole koskaan aiemmin luonnossa nähneet. Filmissä ja valokuvissa värit näyttävät siltä kuin ne olisi tehty tietokoneella. Ja jokainen värin ja valon vaihtelu muuttaa Kisin suurten ja pienten kirkkojen kokonaisuuden erilaiseksi. Niitä pidetään Venäjän arkkitehtuurin kuuluisimpina saavutuksina.
”Missään muualla Euroopassa eikä Tyynellä merellä”, kertoo ”arkkitehtuurihistoriallis-etnisen museoryhmän” johtaja, johon ryhmään Kis nykyisin kuuluu, ”ei ole säilynyt niin taidokasta vanhan Venäjän puuarkkitehtuuria kuin täällä Karjalassa.” Kirkoista vaikuttavinta, Kristuksen taivaanastumisen kirkkoa 22 kupoleineen ja 40.000 haapapuisine päreineen, taidokkaasti nauloitta, sammalitta tai ilman mitään muutakaan kiinnitysaineita yhteen koottua, hän vertaa ”tärkeysjärjestyksessä kristillisten kirkkojen joukossa” Konstantinopolin Hagia Sofiaan, Moskovan Basilius-katedraaliin ja Pariisin Notre Damiin. Ja kuitenkin, Ekaterina Awerjanowa, joka toimi vuosia Karjalan kulttuuriministeriössä, olivat Kisin kirkot ”pelkkiä maalaiskirkkoja”, lähiseutujen maanviljelijöiden rakentamia ”yhteisiksi kirkoiksi”, sekä pyhiksi että maallisiksi kokoontumispaikoiksi. Näille viljelijöille, jotka olivat samalla erittäin taitavia käsityöläisiä ja jotka olivat oppineet taitonsa etenkin Pietarin rakennusvaiheessa, nämä kirkot olivat ”tavallisia venäläisiä kirkkoja”, ja rakennettu ”vain ymmärtäen ”luonnollista kauneutta”. Kisin maanviljelijät eivät olisi ikipäivänä uskoneet, että niistä tulisi kerran ”Venäjän ortodoksisuuden pyhättöjä”.
Uudemmissa venäläisissä matkaoppaissa Kisin kirkot yhdistetään isänmaallisesti vanhan Venäjän historiaan. Ne kertovat tarinaa siitä, että Kristuksen taivaanastumisen kirkon rakentaminen olisi tapahtunut tsaari Pietarin henkilökohtaisesta käskystä. Todellisuudessa se on rakennettu – palaneen kirkon paikalle – Pohjan sodan aikana ja valmistui vuonna 1714, sinä vuonna jolloin Venäjän laivasto voitti Ruotsin suuren laivaston – mikä on ”juhlallinen hymni Venäjän urhoolliselle kansalle”, kuten matkaoppaassa sanotaan.
Mutta se, että Kisin kirkot ovat säilyneet lähes muuttumattomina aina tähän päivään asti, ei ole vain museonjohtajan mielestä oikea ihme. Kyllähän bolsevikit kielsivät käyttämästä kirkkoja jumalanpalveluksiin, ja ampuivat myös Kisin papit – aivan kuten tappoivat monen muunkin papiston. Mutta he jättivät rakennukset lähes koskemattomina pystyyn ”arkkitehtuurin historian muistomerkeiksi”. Toisen maailmansodan aikana, lokakuussa 1941, Saksan armeijan kanssa taistelleet Suomen ilmavoimat saivat käskyn pommittaa Kisiä. Sanottiin, että kirkkoihin olisi piiloutunut venäläisiä partisaaneja. Mutta suomalainen pommikoneen kuljettaja ei noudattanut käskyä. Hän lensi Kisin yli, ja kun ei havainnut mitään partisaaneja, kääntyi takaisin pudottamatta pommejaan. Vuonna 1999 hän kävi Kisin saarella turistina, ja siellä häntä suuresti kunnioitettiin.
Tänään asiantuntijat kaikkialta maailmasta, myös Saksasta, yrittävät säilyttää ja restauroida puukirkot, joita pohjoinen ilmasto on kovin vaurioittanut ja osin kirkot ovatkin jo luhistumassa. Varsin sisältä laho ”Kristuksen taivaanastumisen” kirkko, pääkirkko, on pakko peruskorjata heti. Mutta museon johtajan mukaan rahat eivät riitä lainkaan. ”Kaikki raha, mitä me saamme, tulee valtiolta. Ja valtio antaa nykyisin vähemmän rahaa kulttuuriin kuin aiemmin.” Eikä ole sponsoreita, sillä ei ole lainsäädäntöä, joka rohkaisisi rahoittajia.
Vuonna 2001, Ekaterina Awerjanowa kertoo ylpeänä ja samalla huolestuneena, Venäjän presidentti Vladimir Putin kävi Kisin saarella. ”Hieno mies”, joka meni saunaan jo aamulla kello seitsemän. Ja hän oli ihaillut kirkkoja kovin. Hän sanoi, että kaikki kirkot on korjattava, eikä vain pääkirkkoa: ”Mitä turistit muuten meistä ajattelevat?” Presidentti lahjoitti Marian kirkolle ikonin. ”Sen jälkeen ei ole Moskovasta enempää rahaa tullut”, kertoo museonjohtaja. Ja sitten lähtee kiireellä pois, sillä hänen on otettava vastaan Valkovenäjän pääministeri, joka seurueineen on tullut Kisin saarelle. ”Mutta rahaa hän tuskin tuo tullessaan.”
Kerran niin ylpeästä maalaisväestöstä Kisillä emme näe jälkeäkään. Vain pääkirkon lähistöllä näkyy vanhempi pariskunta heinänkorjuussa – puuharavan ja hangon kanssa. Valkohuivinen vaimo haravoi viikatteella leikatun heinän huolellisesti kasoihin, haravoi jokaisen maapalasen kolmeen – neljään kertaan, ettei yksikään heinänkorsi jäisi huomaamatta maahan. Mies näyttää Leo Tolstoilta vaateparsineen. Hän nostaa hangolla heinät suuriin kasoihin. He kertovat olevansa Kisin viimeiset maanviljelijät. Stalinin hävitettyä vapaat viljelijät ja pakotettua heidät kollektiiveihin sekä useimpien kolhoosien kaaduttua Neuvostoliiton ajan päätyttyä Venäjän Karjalassa ei ole oikeastaan maanviljelyä lainkaan, he sanovat, ”maa on kesantona”. Lapset ovat aikuisia, asuvat kaupungissa. ”Meille riittää tämä mitä meillä on. Yksi lehmä ja yksi hevonen”. Aiemmin he tekivät töitä Kisin kolhoosilla, ja omalle lehmälle he niittivät vain pientareet, joille traktori ei päässyt. ”Nyt kukaan ei välitä maasta. Saa niittää mistä haluaa, niin paljon kuin haluaa. Täydellinen vapaus. Tarvitsee vain tarpeeksi voimaa.” Kun kysymme, eikö tällainen elämä ole kovaa, mies pudistaa päätään. ”Me elämme kuten Venäjällä eletään. Emme hyvin, emme huonosti.”
Ja pienen tauon jälkeen, katsottuaan vaimoaan, hän lisää vaitonaisesti: ”Ja ketä se kiinnostaisikaan?”
…………………………
Tekstin käänsin saksalaisen TV-toimittaja Klaus Bednarzin 2007 ilmestyneestä kauniista kuvakirjasta ”Das Kreuz des Nordens – Reise durch Karelien”, rowohlt, Berliini.
Kuvat minun.
Kävin Kisin saarella elokuussa 2009. Sinne pääsee Petroskoista mukavasti kantosiipialuksella, matka kestää noin tunnin. Päivä oli kirkas ja kaunis. Koko seurueellemme kävi juuri noin kuten ylläkuvatussa tekstissä: emme olisi saaneet tarpeeksemme ollenkaan, niin kauniita rakennukset ja ympäröivä luonto ovat. Meillä oli osaava opas Petroskoista.
Kohokohtana jäi mieleeni kolmen ortodoksimunkin laulu yhdessä monista saaren kirkoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti