perjantai 4. helmikuuta 2011

Miten minusta tuli suomen opettaja



Kuva: Olli Isomäki

Tiesin suomalaisten kielikoulujen toiminnasta ja olin päättänyt, tuli mitä tuli, huolehtia siitä, että lapseni oppivat suomea. Suomen puhumista ei helpottanut saksalainen päivähoitopoika ja pian kaksikin, eikä ympäristön paine eikä suhtautuminen. ”Erikoista”, sanoivat. Puhuin omille lapsilleni suomea ja vieraille saksaa. Lapsille itselleen sen sijaan se ei aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia!

Frankfurtissa oli lähin kielikoulu. Koulu on paikka jossa annetaan opetusta. Kielikoulut ovat yksityisiä yhdistyksiä, tavoite ja tarkoitus opettaa suomen kieltä ja Suomen kulttuuria suomalaista alkuperää oleville lapsille ja nuorille. 4- ja 6-vuotiaat lapseni sinne vein ja saman tien naapurikylän samanikäiset ummikot. Vuosi oli 1986. Muistelen vieläkin lämmöllä ja hellyydellä varsinkin jokaisen oppitunnin lopussa ollutta lauluhetkeä, jota musikaaliset lapseni rakastivat.

Frankfurtiin oli meiltä matkaa n. 30 km moottoritietä. Tuolloin koulua pidettiin suomalaisen seurakunnan tiloissa aivan ydinkeskustassa, Alte Gassella. En uskaltanut lähteä neljän peuhaikäisen uppiniskan kanssa julkisiin kulkuneuvoihin seikkailemaan, vaan lähdin omalla autollani, joka oli Mitsubishin pikkubussi L300. Mahtavan hyvä auto, perheenjäsen… Lyhyt, mutta valitettavasti korkea, olihan se muutettu matkailuautoksi. Ei se korkeuttaan mahtunut keskustan parkkitaloihin. Oppi siinä autoa ajamaan. Frankfurt on mielestäni Euroopan kauhein kaupunki mitä liikenteeseen tulee. Se joka on ajanut ”vain” Helsingissä tai Pariisissa, ei voi tietää mistä liikenteestä puhun. Pakkohan auto oli pysäköidä kadun varteen, toisten väliin. Ei Saksassa missään muuallakaan ole lääniä pysäköintiin kuten Suomessa. Mutta ei ole ajotaito elämässä vahingoksi ollut.

Koska pienten eli alle kouluikäisten ryhmässä oli 14 lasta, päätettiin ottaa apuopettaja, ja koska olin Frankfurtin ulkopuolelta ja siksi joka tapauksessa aina paikalla sekä tottunut ohjaamaan lapsiryhmiä, minut pestattiin tähän toimeen.

Vaan kävipä köpelösti. Ryhmän varsinaisen ohjaajan tytär sairastui pian tämän jälkeen astmaan ja ohjaaja päätti lähteä tytön kanssa Suomeen, puhtaampaan ilmastoon. Sain siis aivan yllättäen, suunnittelematta, vetääkseni villin lapsiryhmän ihan yksin, 3 - 5-vuotiaita kaksitoista poikaa ja kaksi tyttöä.

Miten hirveä olikaan ensimmäinen kerta yksin ryhmästä vastuussa. En saanut aikaan minkäänlaista kuria, pojat vain kiipeilivät portaissa, nousivat pöydille ja kiusasivat tyttöjä. Siltä istumalta päätin, että sellainen peli ei tule toistumaan. Minullahan oli kaksi vaihtoehtoa: joko huudan lapsille kurin, tai teen ohjelmasta niin jännittävän ja mielenkiintoisen, että oppilaat seuraavat mieluummin opetusta kuin tekevät mitään muuta. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Minullahan ei ole minkäänlaista pedagogista koulutusta, joten kaikki on käyty läpi kantapään kautta. Näin valmisteluissa todella paljon vaivaa, mutta niinpä sitten onnistuin yli odotusten.

Opettamisen tärkein tavoite nimittäin on – mikä yllätys! – oppiminen. Oppia taas voi vain, jos on motivaatio. Se taas voi olla mitä erilaisin. Yleensä kuitenkin parhaiten oppii, jos on kivaa. Lapset ovat aitoja ja suoria, heistä näkee heti miten menee.

Sen kuusivuotiaan tytön motivaatio, jonka toin aina mukanani (tytöt eivät olleet minun ryhmässäni) oli oppia puhumaan suomea yhtä hyvin kuin minun tyttäreni osasi. Menihän siihen noin vuosi, mutta tyttö pääsi tavoitteeseensa! Sille suoritukselle nostan totisesti hattua. Tänään tyttö on toimittaja RTL:n palveluksessa Kölnissä…

Minun poikani motivaatio oli voida jutella Suomen mummin kanssa. Niin hän ainakin sanoi. Tapahtui nimittäin kerran myöhemmin, että poika – kuten aina ensin – ilmoitti minulle, ettei lähde tänään kielikouluun. Heti perään kaveri soitti, että tulla leikkimään. Puhelimessa poikani alkoikin selitellä kaverilleen, että kielikoulu on tärkeä, jotta pystyy kommunikoimaan Suomen sukulaisten kanssa!

Motivaationa voi nuorille olla myös suomen kielitodistus, kansallisuus tai opiskelu tai työ Suomessa.

Äidinkieli ei ole harrastus kuten baletti tai jalkapallo. Harrastusten arvoa en tietenkään lainkaan vähättele. Kielikoulusta ei kertaakaan jääty minkään harrastuksen takia pois, ja tätä samaa olen saarnannut toisillekin kyllästymiseen asti. Tänään tiedämme, että monikielisyys on rikkaus ja kehittääkin eritoten mm. matemaattista lahjakkuutta!

Saksassa oppilaat ovat etupäässä suomalaisten äitien ja saksalaisten isien lapsia. Mutta varsin tärkeää kielikoulu on sellaisille lapsille, jotka ovat tilapäisesti ulkomailla. Kielikoulu on Kotiperuskoululle oiva apu. Tai päinvastoin.

Toimintani on jatkunut monella taholla. Frankfurtin jälkeen seurasivat oma Bad Homburgin kielikoulu, joka oli osa Frankfurtin kouluyhdistystä, sitten Konstanzin kielikoulu sekä monet muut tehtävät kuten valtakunnallisten kielikoulujen talousneuvoston sekä pedagogisen neuvoston jäsenyys, lisäksi ”renkaan”, kuukausittaisen tiedotuslehden kieli- ja kielikouluasoiden toimittaminen ja kaikenlaisen opetusmateriaalin valmistaminen itselle ja muille, kuin myös opetussuunnitelmien tekeminen Saksan kielikouluille, yhdessä kahden opettajan kanssa. Sitten ovat seuranneet aikuis- ja maahanmuuttajaopetus. Tästä saattaa tulla pitkä historiikki...

Virkamieskoneistoa ei Saksan kielikouluissa ole, on vain yksityisiä yhdistyksiä, katto-organisaationa Suomalaisen kirkollisen työn keskus; varat tulevat osin Suomen valtiolta, osin jäsenmaksuina ja osin talkootyönä. Opetushallituksen edustaja sanoi kerran opettajien vuosittaisilla koulutuspäivillä, että missään heillä ei saada näin pienellä rahalla näin paljon aikaan kuin kielikoulutoiminnassa Suomen rajojen ulkopuolella!

Erityisesti haluan mainita sen hyvän yhteistön, jonka kanssa yhdessä kielikoulutyötä on tehty. Kiitos!

http://www.rengas.de/kielikoulut/
http://www.rengas.de/fileadmin/user_upload/kielikoulut/Opetussuunnitelma_2000.pdf

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti