Kengät

Naisilla on tapana rakastua kenkiin. Harjoittelijani sanoi, että minulla on paljon kenkiä. Olihan niitä, tarpeeseen, mutta paljon?

Yhteistyökumppanini Saksassa, Horstissa, oli rakennusliike. Tulipa rakennusliikkeen poika, nykyinen toimitusjohtaja, kerran kotiin ja kertoi päivän tekemisistään. Oli käynyt mittaamassa tilat. Tilaus oli tehdä kenkäkaappi – 700 parille kenkiä!

Ei,  kyseessä ei ollut kenkäkauppias, vaan yksityishenkilö, Hampurissa. Mitäpä Hampurissa ei olisi. Mutta on toisenlaisiakin tarinoita kengistä.

Äiti on kertonut, että sota-aikana ei ollut muuta kuin narukenkiä. Valitettavasti ne eivät kestäneet mitään.

Isäni syntyi vuonna 1921. Hän oli käyhän talon köyhä poika, Nuijamaan Rapattilasta. Alakouluaikana hänellä poikaparalla oli ollut niin huonot kengät, että hän ei ollut uskaltanut mennä niillä kouluun, vaan oli ennen koulua piilottanut ne pusikkoon ja mennyt kouluun avojaloin, ja palatessaan kotiin sitten taas hakenut kengät pusikosta.

Nyt jo 75-vuotias itäkarjalainen tuttavani on kertonut, ettei hänellä lapsena ollut kenkiä lainkaan. Kesät talvet hän ja hänen sisaruksensa Prääsän lähellä Karjalassa kävivät koulua avojaloin. Myös talvella ja lumessa.

Itäkarjalainen, Tuuloksessa syntynyt ja Salmissa sodan jälkeen kasvanut ystäväni kertoi, että hän sai lapsena naapurin tytön liian pienet kengät, sillä ei ollut suurempia… Ei voinut ostaa, kun ei ollut mitä ostaa. Talvella käytiin koulua kumisaappaissa. Ensimmäiset kenkänsä hän sai kun meni naimisiin. Myöhemmin hänellä Petroskoissa opettajana toimiessaan oli monen värisiä kenkiä pienessä työhuoneessaan, sillä opettajan piti aina olla huolitellusti ja tyylikkäästi pukeutunut. 

Isokenkäisistä en sanonut mitään.