Aika on eron ja jäähyväisten

Miksi kuoleman käsittäminen vaatii näin paljon voimia? 

Minä en ole kuollut enkä edes sairas. Mitä nyt sopivasti tapahtumiin nähden repesivät nivelsiteet nilkasta, kun liukastuin lunta luodessa. Sellainen hankaloittaa elämää, mutta paranee aikanaan. Minulla eivät asiat muutenkaan ole huonosti: on hyvä mies, kaunis uusi koti, ammatti jossa on ilo lähteä aamulla töihin ja palkkakin siitä maksetaan, ja kaikin puolin hyvät ihmissuhteet. Lapsillakin on asiat hyvin. 

On vain tapahtunut - ja minulla kuinkas muutenkaan – viime aikoina niin paljon, etten ole yksinkertaisesti ehtinyt blogia kirjoittamaan. Ja nyt voimia vie veljeni kuoleman työstäminen ja käsittäminen. En ymmärrä.

Sunnuntaina 14. elokuuta joimme veljeni kanssa yhdessä 60-vuotiskahvit. Ei hän juhlista välittänyt, mutta koska olin kakun ostanut, niin hän tuumasi, että olkoon menneeksi. Naureskeltiin ja oltiin iloisia. Olimme juuri kaksi viikonvaihdetta yhdessä kumpikin osaltamme tyhjentäneet äidin talosta turhaa tavaraa, jotta veljeni voisi tuoda leipomonsa myynnin jälkeen tavaransa sinne. Pitemmän päälle hän aikoi asettua taloon asumaan. Äidin kohtalo oli vielä avoin, veljeni huolehti toistaiseksi muistisairaasta äidistäni kotona. 

Viimeinen keskustelumme käytiin 14. syyskuuta, kun soitin kysyäkseni, onko kaikki sujunut suunnitelman mukaan.  Kyllä, mutta... Hän sanoi: ”Nyt kun on kaikkea, ei millään ole enää mitään merkitystä.” En usko, että hän tuolloin vielä tiesi tilanteensa vakavuuden. Leipomo oli myyty, uudet yrittäjät opetettu työhön. Ja sitten menivät jalat alta ja oli juuri tullut ajokielto. Mikä miestä näin yllättäen vaivasi? Lääkärit olivat ymmällään.

Sitten varmistui, että hän on sairastunut Creutzfeld-Jabocin tautiin, joka on samaa sukua kuin hullun lehmän tauti ja joka johtaa lyhyessä ajassa varmaan kuolemaan. 

Meillä oli aina hyvät välit, kaipaan häntä suunnattomasti. 

En kyseenalaista elämän kulkua, en vain ymmärrä tätä asiaa. Miksi juuri nyt, kun veljelleni koitti ”oma aika” ja oma elämä, ja juuri kun nuoruudenrakkaus oli löytynyt uudelleen, elämän piti heti loppua? Totta kai hän oli ihan itse oman elämänsä valinnut. Raatoiko hän, leipuri-yrittäjä, itsensä kuoliaaksi? Koskaan hän ei ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa, jaksoi aina sovitella ja kärsiä, ja oli äärettömän ahkera ja tunnollinen kaikissa toimissaan. Kun uuden leipomon myötä tarvittiin rahaa, oli Osuuspankki valuuttamarkkinoiden juuri avauduttua pakottanut leipurin ottamaan valuuttalainan. Tuli kriisi, ja velkaa olikin kaksinkertainen määrä. Suomen yrittäjistä iso osa meni konkurssiin ja monet luopuivat ja lähtivät ulkomaille - kuten monet minun asiakkaistani - tai tekivät itsemurhan. Mutta veljeni perheineen puri hammasta ja selvisi kriisistä äärimmäisellä ahkeruudella. 

Kävin eilen Armilan ruumishuoneen kappelissa jättämässä jäähyväiset. Tiedän, ettei hänen sielunsa siellä ollut, siellä oli vain kylmä ruumis. Vaan minne menee sellainen ihminen, joka ei usko Jumalaan? Kyllä hän minut tunsi ja joka kerran itki kun sairaalassa kävin. Voiko sellainen ihminen, joka ymmärtää pian kuolevansa, tehdä mitään muuta kuin itkeä nähdessään läheisensä? Nyt se ruumis on viety Helsinkiin tutkittavaksi, sillä sairaus on äärettömän harvinainen. Ehkä siitä tutkimuksesta on jollekin toiselle joskus myöhemmin hyötyä, en tiedä. Lääkärit eivät tiedä eivätkä ymmärrä. 

Partneri ja myös ainoa tytär tekivät ison rakkauden työn olemalla sairaan kanssa viimeiseen hengenvetoon asti. 

On toki muutenkin tapahtunut lyhyen ajan kuluessa tänä syksynä hyvin paljon isoja asioita. Olen tehnyt muutaman käännöksenkin kaiken tohinan keskellä. Olemme muuttaneet pois tuulimyllyjen vaikutusalueelta, elämä Kalajoella kävi mahdottomaksi. Me emme muuttaneet perussuomalaisten Putkosen mediakohun seurauksena, vaan Kalajoen talo on ollut myynnissä jo elokuusta asti. Ei vaan taida olla ostajia – moni muukin on muuttanut Kalajoelta pois. Useat tuttavistamme ovat sairastuneet ja pois muuttamassa. Ja mitä tekevät Kalajoen päättäjät? Uskovat lobbareiden satuja, rakennuttavat lisää myllyjä, vaikka hyvin tietävät tekevänsä ihmisiä sairaiksi ja Kalajoen asuinkelvottomaksi.

Saimme vielä viettää ihanat läksiäiset Kalajoella tsasounalla lokakuun puolivälissä. Moni tuli, tunnelma oli lämmin. Kiitos heille kaikille! Kalajoelle jäi ystäviä, oikeita ystäviä.

Tein lokakuussa suomalais-saksalaisen kuoron kanssa kuoromatkan Jenaan ja Saalfeldiin Saksaan, jonka matkan olin jo kesällä varannut. Kaikki sujui oikein hyvin ja näin paljon. Vietin samalla Weimarissa ja Erfurtissa tyttäreni luona pari ihanaa päivää. Lupasin kuorolaisille kirjoittaa matkakertomuksen blogiini, mutta tekemättä on yhä…

Heti Suomeen palattuani veljeni partneri soitti minulle hätähuudon ja pyysi tulemaan heti Lappeenrantaan. Siellä kävi ilmi tilanteen vakavuus ja muistisairas äiti piti saada heti palvelutaloon. Se onnistuikin vielä samalla viikolla, ja tänään veimme veljeni tyttären kanssa hänelle palvelutaloon omia tavaroita ja vaatteita. Kovasti äiti haluaa kotiin Tuomojalle, mutta sinne ei ole menemistä, sillä paitsi ettei hän pysty itse huolehtimaan asioistaan, talon kaivoissa ei ole vettä. Veli oli elokuussa laittamassa uutta kaivoa. Kesken on yhä, metsätie raivattu ja kaivonrenkaat seisovat metsän laidassa.

Oli raskasta sulkea lapsuuden kodin ovi tietäen, ettei meistä enää koskaan sinne kukaan palaa. Mitä talolle tapahtuu, emme vielä tiedä. Millä me molemmat tyhjillään seisovien talojen kulut maksamme, sitäkään en tiedä. Ja Kalajoen taloa tyhjennetään yhä.

Raskasta on myös ymmärtää muistisairasta. Kun puhun hänelle ainoasta veljestäni eli hänen ainoasta pojastaan ja kerron, että veljeni on kuollut, hän itkeä tirauttaa hetken ja seuraavaksi kysyy, onko veljeni viemässä leipiä kauppoihin… Esittelee minut yhä uudelleen samalle hoitajalle ja kysyy, milloin lähden takaisin Saksaan.

Opiskelijani ovat valmistautuneet lopputesteihin. Olemme harjoitelleet ahkerasti. Työharjoittelut menivät erittäin hyvin, useampi työllistyy harjoittelupaikkaansa. Varsin liikuttavasti he ottivat osaa veljeni poismenoon. Liekö sitten syynä se, että ryhmässä on muutama kovia kokenut pakolainen. Me emme edes osaa kuvitella, mitä tarkoittaa paeta vainoja ja sotia ja pelätä henkensä edestä – ja sitten meidän perussuomalaiset haluavat estää heiltä ihmisarvoisen kohtelun. Kunpa olliimmoset, teuvohakkaraiset ja jussihallaahot voisi pakottaa asumaan jonkin aikaa vaikka Aleppossa, että heille ymmärrys kasvaisi…

Elän tällä hetkellä jossain epätodellisessa todellisuudessa. Teen työni mekaanisesti, mutta tuntuu siltä, että en ymmärrä mitään. Mutta ehkä seuraava blogi todellakin on se luvattu matkakertomus.