Kävelevä bussi. Koulu alkaa

Iskelmäradio kertoi eilen Kanadasta lainatusta uudesta ideasta, jonka nimi on kävelevä bussi. Siellä haastateltiin Kouvolan liikenneturvakeskuksen jotain päällikköä, joka suositteli tällaista liikekantaa. Hyvä näin. Idea on, etteivät kaikki perheet yksitellen lähde viemään alaluokkalaisia kouluun, vaan yksi vanhemmista lähtee isomman lapsiryhmän saattajaksi. Kävellen mukana.



Myös tämä Heidelbergin kaupungin maskotti ja sen mukana oleva teksti viestittää, että idea on uusi.

Minua huvitti suuresti. En tiedä Kanadasta tuon taivaallista, enkä ollut koskaan tuota nimeä "kävelevä bussi" kuullut, mutta tiedän, että juuri tätä me Saksassa teimme. Minulla oli ryhmässä mukana ammoisina aikoina eli sekä Frankfurtissa vuodesta 1983 että Allensbachissa vuodesta 1994 aina isompi joukko lapsia naapurustosta menossa tarhaan tai alakouluun ja kävellen. Tosin hyvin monet veivät lapsensa muutaman sadan metrin matkan autolla, mikä minusta oli täysin typerää. Miten muuten lapset oppivat liikkumaan liikenteessä, jos eivät harjoittelemalla, eli liikkumalla liikenteessä? Mitekähän sitä oppisi pyörällä ajamaan, jos katselisi oppeja kuvakirjasta? Ja huono sää korjautuu sopivalla vaatetuksella.



Totta kai meillä oli liikennelaulumme. Ei sellaista vaikeaa kuin Malmstenin laulut, vaan jokaisen lapsen mieleen painunut Rolf Zuckowskin laulu ”Rotes Licht und grün, das kann doch jeder leicht verstehen…” eli ”Punainen ja vihreä valo, sen ymmärtää jokainen. Punaisella jäät seisomaan etkä liiku minnekään, kun tulee vihreä voit mennä." Zuckowski on tehnyt kokonaisen liikennelaulusarjan, "Rolfs Schulweg-Hitparade", (Rolfin koulutie-hittiparaati), joka meillä ainakin soi yhteen aikaan aamusta iltaan. Se ilmestyi ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten eikä ole vanhentunut päivääkään.

http://www.youtube.com/watch?v=GHNW4n50pX8 (kolmas laulu)



Ja totta kai kaikki lapset tietävät, että se joka menee punaisella kadun yli, on värisokea.

Tuttavani tuli kertomaan, miten ekaluokkalaiseni käveli käsi kädessä ystävänsä kanssa kapeaa kylän katua kouluun kadun vasenta puolta ja tytöt lauloivat kovalla äänellä: ”Wo kein Gehweg ist da gehe ich links, da kommen die Autos mir entgegen…” eli ”Siellä missä ei ole jalkakäytävää, kävelen vasemmalla, autot tulevat silloin edestäpäin vastaan…” Sillä kadulla ei tosin tullut autoja vastaan, sillä vanhassa kaupungissa kadut saattavat olla siihen liian ahtaita. Mutta tytöt olivat asian ymmärtäneet.

Vielä Zuckowskista. Niille jotka ymmärtävät sekä saksaa että kansantarinoita, hauskuudeksi ”Es ist rot, Elfriede.” Siis tämä: http://www.youtube.com/watch?v=_JmU12ivbtI&feature=related . Ei päästä kadun yli ;-)

Ainoa asia, mistä en Zuckowskin tuotannossa lainkaan pitänyt, oli meidän ja ruotsalaisten joululaulun ”Tip tap” laulaminen arkiseen muotoon… se kuulostaa minusta yksinkertaisesti hassulta, kun se ei siellä ole joululaulu.

Suomalaisessa kielikoulussa opeteltiin laulamaan: ”On valo punainen, mä silloin lähde en, vaan odotan ja katselen, vaihtuuko punainen. On valo vihreä, siis katu ylitä. Voit suojatietä kulkea ja vaikka laulella…”

Musiikki on mainio tapa opetella uusia asioita. Muusikkotyttäreni on kertonut, että on nykyisin erittäin harvinaista, että vanhemmat laulavat lapsilleen… Ja se jää minulle ikuiseksi arvoitukseksi, miksi musiikkia ei käytetä enemmän hyväksi kielten opetuksessa.

Aina piti Saksassa kaikki tehdä itse, jos jotain halusi. Lastentarhaan pääsee kolmevuotiaana. Niinpä me perustimme itse omat leikkiryhmät lapsillemme. Totuin tekemään asioita itse. Täällä Suomessa sellaista toimintaa katsotaan karsaasti – sen taas kerran sain kokea, kun yritin tarjota yhdelle ryhmälle auttavan käden. Eivät ottaneet vastaan.

Koulu alkaa, kun lapsi täyttää kuusi vuotta. Koulun aloittaminen on Saksassa iso juhla. Ei juhlita lopettamista, juhlitaan koulun aloittamista. Lapset valmistavat ja koristelevat tarhassa itselleen ison tuutin, jonka vanhemmat täyttävät makeisilla ja kekseillä ja joskus koulutarvikkeilla tai leluilla. Käytännössähän ne vanhemmat valmistavat tuutin… Ensimmäisen koulupäivän jälkeen tuore ekaluokkalainen saa sitten tyhjentää tuuttinsa… Monissa kouluissa jaetaan lapsille iso rinkeli, samannäköinen kuin meidän viipurinrinkeli, mutta ei yhtä makea. Kotona sukulaiset ja tuttavat tuovat lapselle lahjoja koulun alkamisen kunniaksi. Tuutteja on tuhannenmonenlaisia, tässä alla yksi.



Koululaukkukin on erilainen kuin meillä Suomessa. Se on tarkoin mitoitettu, vahvistettu nuoren selän kantaa anatomisesti oikein ja koulussa valvotaan, ettei lapsi kanna liikaa tavaraa. Tavaroita kun ei jätetä kouluun, kirjojahan tarvitaan kotitehtäviä varten kotona.



Ja sitten ne ongelmat alkoivat. Minä suomalaisena oletin, että opettajat ovat sitä varten, että he opettavat ja että koulu on paikka jossa opitaan. Vaan karvaasti sain kokea, että sitä varten ovatkin vanhemmat…