Istun aamukahvilla
leipomoliikkeen edessä Frankfurtissa, Sachsenhausenissa, ja nautin. Jo toisen kerran tänä vuonna. Katselen
ohikulkijoita. Silmiinpistävää on, että maahanmuuttajien määrä ei ole
silmiinpistävä kuten olettaisi, onhan joka neljäs kaupungin asukas
maahanmuuttaja.
Leipuriliikkeessä käväissyt keski-ikäinen nainen käy sanomassa minulle, että minulla on erittäin kaunis mekko.
Aurinko paistaa, ei ole kiirettä
mihinkään. Pohdin tätäkin pikkulomaa, jonka useimmat suomalaiset haluavat
viettää luonnon keskellä mökillä, mutta minä mieluummin suurkaupungin
vilinässä. Onhan Jyväskyläkin jonkin kokoinen kaupunki, mutta iso se ei ole.
Kuten nuorempi poikani aikanaan sanoi, kun varoittelin isosta kaupungista
Pietarista: ”Äiti, muistat varmaan, että asuimme Hampurissa?”
Olen nyt asunut Suomessa jo 11
vuotta. Silti on yhä koti-ikävä Saksaan. Saksassa asuessa oli kiva käydä
Suomessa, mutta koti-ikävää minulla ei ollut enkä asuisi täällä, jos kohtalo ei
niin olisi määrännyt. Moni asia on ajan myötä muuttunut, totta kai. Muutama
asia näyttää tänään kummalliselta – tai erilaiselta kuin ennen.
Huomioni herättää saksalaisten
erittäin nopea puhetempo. Vaikka ymmärrän joka sanan ja kaikki idiomaattisetkin
ilmaisut sekä useimmat murteet, minun on silti kuunneltava tarkasti. Vai liekö
kuuloni huonontunut?
Ympärillä on paljon kauppoja.
Kivijalkakauppoja. Isoja. Pieniä. Keskisuuria. Kirjakauppa, leipurinliikkeitä,
lihakauppa, pankkeja, kosmetiikkaa, käsitöitä, kukkia, ravintoloita,
antikvariaatti, marketteja, kuntosali, sairaala, pieni elokuvateatteri, jossa
näytetään harvinaisia elokuvia, lääkäreitä. Dekkarisarjan "Kahden keikan" maisemat. Ja Jörö-Jukan kotikaupunki.
Pitää muistaa antaa ravintolassa
ja taksissa tippi, jota suomalainen ei enää välttämättä muista. Pyöristetään hieman ylöspäin. Tarjoilijat ja
taksinkuljettajat jaksavat nauraa ja heittää huulta. Suomesta ollaan joka
puolella kiinnostuneita, sitä ovat etenkin taksinkuljettajat, jotka ovat
tentanneet minua Suomen historiasta ja politiikasta ja kysyneet, ovatko kaikki
suomalaiset oikeasti juoppoja…
Kaikki ovet ja ikkunat aukeavat
sisäänpäin. Tulee työnneltyä turhaan. Paloturvallisuuden kannalta asia on
huono, joten uudet ovet aukeavatkin sitten ulospäin. Ei voi tietää ennen kuin
kokeilee. Mutta ikkunoita voi availla, ei ole pakollisia ilmastointeja kuten
Suomessa.
Saksalaiseen vanhemmanmalliseen
vessanpönttöön en totu ikinä. Siinä saa ihmetellä omaa tuotostaan ennen huuhtomista.
Mutta joka puolella on siistiä – joskus jopa liian siistiä.
Frankfurt on minulle kovin tuttu
kaupunki, asuimmehan lähistöllä 8 vuotta, ex-mieheni oli töissä Alte Operin
lähellä ja minäkin kävin kaupungissa usein. Frankfurtissa opin ajamaan autoa, senaikainen
pikkubussimme ei mahtunut parkkihalleihin, ja kuin vein lapsia kielikouluun
keskustaan, joka tietenkin oli pääkadun eli Zeilin sivukadulla, niin pakkohan
sitä siksi oli parkkeerata kadun varteen…
Taunusanlage
Große Bockenheimer Straße, kansankielellä "Fressgass" eli mässäilykatu. Suomen fitnesskeskus "Fressi" herättää saksankielisissä hilpeyttä, eihän kuntoilua voi kuvata sanalla "mässäily".
Tesla myynnissä. Valtavan iso tyhjä huone, yksi auto.
Frankfurtissa on siis paljon
autoja ja vähän parkkipaikkoja. Pojan asuintalon vieressä on neljä maksutonta
paikkaa, muuten parin tunnin paikkoja. Talon edessä raitiovaunupysäkki, talon
takana yksi Frankfurtin rautatieasemista. Onneksi sakko ei olisi järin suuri –
viime kerralla maksoin 15 euroa – mutta mukavampi olisi toki laillinen paikka.
Joten ”tilasin” sen joka kerran pojan luokse autolla palattuani. Ja kas, aina
oli yksi paikka vapaana!
Kuvassa kaunana takana näkyvä korkea talo on Euroopan keskuspankki.
Vanhempi poikani esittelee
minulle sunnuntaina Bornheimin kaupunginosaa, jota en ennestään tuntenut.
Katselen 1800- ja 1900-lukujen taitteen rakennuksia. Ei Frankfurtia
sentään ihan maan tasalle sodassa pommitettu, vaikka keskustaa pommitettiinkin.
Kävelen kaupungilla, rannalla, käväisen taidemuseossa. Pettymykseni on suuri, kun en sieltä enää löydäkään Lukas Cranach vanhemman maalaamaa nuorta naista kukkien keskellä... mutta taiteilija sentään asui osan elämästään Weimarissa, jossa tuntuu olevan Saksan historia kokonaan ja keskitettynä, siellä voinen sitä ihailla...
Oi, on Städelin taidemuseoon hankittu myös yksi Schjerfbeck.
Handkäs mit Musik.
Illalla kävelyretki rannalle ja sen jälkeen "Handkäse mit Musik" ja paikallinen olut. Saisi sitä kaupastakin - läpi yön.
Leon kotilaiva? Ei, kapakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti