Jos ne ovat ryhmissä, muut alueet voivat säästyä... Tuuliteollisuusalue Brandenburgissa. Kuva: dpa
Tuulivoimaloita aina taivaanrantaan asti: Tuulivoiman voimakas lisääntyminen muuttaa perusteellisesti alueidemme ilmettä. Uuden energiasukupolven arkkitehtuuri muokkaa maisemaa. Seuraavassa yritys tehdä johtopäätöksiä.
Saksan hallituksen nykyiset suunnitelmat tuulivoiman lisäämiseksi ovat valtavat. Muutama kuukausi sitten professori Werner Nohl tiivisti lyhyesti sen, mikä on maisemaestetiikan ja kulttuurisosiologian kannalta pohjimmiltaan paheksuttavaa. Käytännön näkökulmasta voisi kuitenkin olla hyödyllistä vierailla alueilla, joilla maisemaan kohdistuvat toimenpiteet, jotka ovat oletettavasti vaihtoehtoisia - erityisesti Venäjän Ukrainan hyökkäyksen ja sen energiapoliittisten seurausten jälkeen - ja joita Saksan vihreä ministeri Robert Habeck siksi tavoittelee eräänlaisella ekologista hätätilaa koskevalla lainsäädännöllä ja jotka on etukäteen perusteltu "ylivoimaisella yleisellä edulla", ovat jo nyt todellisuutta.
Kaikki, jotka haluavat nähdä Saksan kulttuurimaiseman mahdollisen tulevaisuuden, voivat tehdä sen Uckermarkin moottoritieliittymässä Brandenburgin koillisosassa. Kaikkia horisontteja peittävien tuulivoimakenttien energiakestävyyttä voidaan tosin epäillä jokaisena heikkotuulisena päivänä, mutta ei niiden visuaalista voimaa, joka on väistämätöntä ja todellakin "kestävää" sekä tyynellä että myrskyisellä säällä. Hieman moottoritien A 20 varrella sijaitsevan Brietzigin esipommerilaisen kylän ja sen uckermarkilaisen naapurikunnan Werbelowin välissä oli keväällä paljain silmin nähtävissä 246 tuulivoimalaa.
Näky on tyrmäävä. Nykyinen muotisana on "repowering" eli nykyisten turbiinien korvaaminen uusilla, tehokkaammilla, mutta joka tapauksessa korkeammilla. Tanskalainen Vestas-yhtiö testaa parhaillaan prototyyppiä, joka on tarkoitettu käyttöön merellä ja jonka korkeus on jopa 280 metriä - korkeampi kuin yksikään pilvenpiirtäjä Saksassa. Mutta jopa äsken mainitulla Uckermarkin ja Vorpommerin rajaseudulla nykyiset suunnitteluasiakirjat kertovat, että suunnitelmissa on enintään 230 metrin kokonaiskorkeuteen yltäviä turbiineja, ja ne olisivat huomattavasti korkeampia kuin Berliinin televisiotornin näkyvä pallo. Jokainen näistä tuulivoimaloista olisi Saksan pääkaupungin toiseksi korkein rakennus.
Purjehduskurssilla opit, kuinka kauas kohteet näkyvät, kunnes ne katoavat horisontin taakse maan kaarevuuden vuoksi. Tämä etäisyys on noin 60 kilometriä 200 metrin korkeudella, jota nykyisin pidetään viitearvona asiaankuuluvissa hyväksymismenettelyissä, ja sen pitäisi suunnilleen vastata nykyistä "repowering"- keskiarvoa, joka lasketaan kahden metrin silmäkorkeudelle. Jos havaitsija nousee 30 metrin korkeuteen, tämä näköetäisyys kasvaa 75 kilometriin. Nämä ovat tietenkin vain teoreettisia arvoja. Tästä esimerkistä käy kuitenkin selvästi ilmi, että vaikka kukkulat saattavat peittää kaukaisten horisonttien näkymisen, ne näkyvät sitäkin paremmin ylhäältä päin.
Tällaisten maiseman muodonmuutosten visuaaliset seuraukset nykyaikana, jo ennen tuulienergiabuumia, voi kokea esimerkiksi Kölnin, Aachenin ja Mönchengladbachin kaupunkien muodostamassa kolmiossa. Täällä Reinin ruskohiilikaivosalueen kaivokset eivät ainoastaan kaivaneet maan pintaa syvyyksiin ati, vaan vastaavasti myös tekivät siitä luonnonvastaisen näköisen siihen liittyvien jätekivikasojen kautta. Suljettujen kylärakennelmien, jokilaaksojen ja jäljellä olevien metsien ulkopuolella ei ole enää näkyvissä kovin montaa aluetta, josta ei näkisi ainakin yhtä alueen neljästä monumentaalisesta suurvoimalasta - Weisweiler, Niederaussem, Neurath ja nyt suljettu Frimmersdorf - tai ainakin niiden höyryjä. Sama näkyy syvältä lännestä itään, Bautzenin eteläpuolella sijaitsevilta harjanteilta, joilla kolme voimalaa Boxberg, Schwarze Pumpe ja Jänschwalde ovat näkökentässä peräkkäin - jälkimmäiset jo yli 50 ilmakilometrin päässä näköpisteestä.
Jänschwaldin jäähdytystorneja on 113, joista Boxbergin suurin on 155 metriä korkea. Yhdessä siihen liittyvien vesihöyrypilvien kanssa tämä tuo meidät takaisin nykyisen sukupolven tuuliturbiinien kokoluokkaan. On kuitenkin eroa: jättimäiset voimalakompleksit saattavat vaikuttaa ahdistavilta ja linnoituksellisilta. Ne eivät todellakaan ole kulttuuritilan koriste, mutta ihmisen tuotantovoiman keskittyneenä kasautumana niillä on kuitenkin vankka, särmikkäästi ylivoimainen vaikuttavuus ja estetiikka, jossa - kuten siltojen, patorakennelmien ja muun vanhemman mallin mukaisen funktionaalisen arkkitehtuurin kohdalla - on löydettävissä geometrisia perusmuotoja, kuten kuutioita tai parabolisesti kaarevia pintoja, jotka ovat tulleet tutuiksi pitkän kulttuurisen omaksumisen kautta ja joiden yhdistelmien ei ainakaan tarvitse tuntua esteettiseltä surkeudelta.
Mutta kaikki kuvamallinnukset, jotka menevät pelkkää dokumentaarisuutta pidemmälle, epäonnistuvat tuulikenttien "kukoistuksen" vuoksi. Sillä jokainen voimalaitoskompleksi turbiinilohkoineen ja jäähdytystorneineen, vaikka se olisi kuinka ruma tahansa, on edelleen - mahdollisesti huonoa - arkkitehtuuria; tuulivoimala on kuitenkin vain valtava, ympäristöönsä pakotettu kone, johon voidaan soveltaa korkeintaan teknisen suunnittelun kriteerejä. Tuulivoimalat ovat kuitenkin myös tästä näkökulmasta katsottuna epäonnistuneita: ei ainoastaan siksi, että niiden luonnollista ja sivilisaatiokontekstia ei oteta huomioon, vaan myös siksi, että niiden konkreettinen muotoilu ei ole harmoninen tasaisen maaston ja ilmassa jäykästi kyntävien, epäorgaanisesti liimattujen roottorien välillä. Niiden yksitoikkoisuus rikkoo ja hajottaa maisemalinjat, jotka ovat joskus pysyneet suhteellisen vakaina vuosisatojen ajan.
Maisemat joka puolella samanlaisia
Tällä tavoin ne tekevät kaikista maisemista tasan samanlaisia, riippumatta muusta maisemasta. Koko Saksa näyttää samanlaiselta.
Jälleen kerran. Robert Habeck haluaa varata vähintään kaksi prosenttia osavaltion pinta-alasta tuulivoimakeskittymille. Se kuulostaa kohtuulliselta. Roottorin lapojen ja niiden moninaisten ympäristövaikutusten suoraan varjostama alue ei tietenkään ole suinkaan ainoa ongelma. Turbiinien visuaalinen ja emotionaalinen vaikutus ulottuu paljon pidemmälle. Tavanomaisen arkikokemuksen mukaan 150-200 metriä korkeat kohteet ovat visuaalisesti hallitsevia vähintään kuuden kilometrin etäisyydellä linnuntietä, kunhan niiden välissä ei ole muita kohteita. Tämän korkeusasteikon alapäähän kuuluvat Kölnin tuomiokirkon tornit ovat selvästi havaittavissa kahdeksan kilometrin etäisyydeltä kaupungin länsipuolella sijaitsevalta A1-moottoritieltä ja jopa kahdentoista kilometrin etäisyydeltä Frechenin huoltoaseman harjanteelta A4-moottoritiellä.
Ei mikään silmänilo, mutta ainakin vankkaa teknistä estetiikkaa: Isar 1 ja 2 -ydinvoimalat ja jäähdytystorni keskellä. Kuva: dpa
Jos otetaan kuitenkin keskiarvona vain mainittu kuuden kilometrin säde, saadaan kunkin tuulivoimakentän "teholliseksi pinta-alaksi" lähes 115 neliökilometriä sen oman maapinta-alan lisäksi. Saksan tuulienergialiiton tilastojen mukaan Saksassa oli vuoden 2021 lopussa 28.230 maatuulivoimalaa. Tämä luku sisältää sekä yksittäisiä tuulivoimaloita että laajoja tuulivoimalakenttiä, joista suurin esimerkiksi Schleswig-Holsteinissa käsittää 138 yksittäistä tuulivoimalaa. Tällaiset massat ovat janusmaisia: vaikka ne väistämättä hallitsevat lähiympäristöä, ne vähentävät painetta rakentaa valtio täyteen jättämättä tilaa luonnolle lainkaan.
Kun oletetaan, että jokaisessa tuulivoimalakeskittymässä on keskimäärin 12 tuulivoimalaa, edellä mainituista 28 000 tuulivoimalasta seuraisi noin 2300 "tuulivoimasaareketta". Koska esimerkiksi vuoden 2021 alussa pelkästään Hessenin osavaltiossa tehdyssä yksittäisessä laskennassa osoitettiin 206 tuulienergiakäyttöön tarkoitettua aluetta, tämä luku on todennäköisesti melko alhainen. Mutta tämäkin johtaisi siihen, että lähes 270.000 neliökilometrin kokoinen alue jäisi visuaalisesti "varjoon", jos turbiinit levitettäisiin täysin tasaisesti koko maahan. Koska näin ei kuitenkaan ole, koska tuulivoimaloita esiintyy paljon useammin pohjoisessa kuin esimerkiksi Baijerissa ja koska ne muodostavat ryhmittymiä erityisesti harvaan asutuilla alueilla, joilla yksittäiset tuulivoimalat sijaitsevat usein vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, koko Saksan todellisen visuaalisen vaikutusalueen voidaan arvioida olevan ehkä 100.000 neliökilometriä.
Jäljellä olevat alueet, joilla ei ole tuulivoimaloita
Tämä tarkoittaa, että runsas neljännes Saksan liittotasavallasta (lähes 358 000 neliökilometrin alue) on jo nyt tuulivoimaloiden vaikutuspiirissä. Uusien laajennussuunnitelmien mukaan, joiden tarkoituksena on kasvattaa tuulivoimaan käytettävää pinta-alaa nykyisestä 0,9 prosentista kahteen prosenttiin ja siten myös kasvattaa tuuliteollisuusalueita kooltaan vähintään kaksinkertaiseksi, sen ei kuitenkaan ole tarkoitus pysyä tällaisena. Noin 200.000 357.000:sta: jos tästä otetaan pois taajamat ja luonnonsuojelualueet, kansallispuistot ja biosfäärialueet, jotka ovat toistaiseksi tuulivoiman kannalta kiellettyjä, jäljelle ei jää kovin paljon. Silloinkaan ei ole niin, että tuulivoimala nousee väistämättä jokaisen mutkan taakse - mutta sitä on aina odotettava. On siis kaunistelua, kun ministeri Habeck sanoo, että uusiutuvien energialähteiden radikaali lisääminen "muuttaa maan kasvot". Todellisuudessa maamme on olemassa vain pienillä aluiellla topografis-kulttuurisessa identiteetissään sellaisena kuin olemme sen tähän asti tunteneet.
Onko meidän alistuttava siihen, että lapset kysyvät vanhoja kuvakirjoja selatessaan, miksi niissä ei ole tuulivoimaloita? Katoavatko kylistä ja pikkukaupungeista ensin lomailijat ja satunnaiset vierailijat ja sitten asukkaat itse? Uckerlandin kuntayhtymä, jonka edessä ja välissä on 246 tuulivoimalaa, menetti yli 150 asukasta vuosien 2015 ja 2020 välillä - 2740:stä 2578:aan; viereisessä Strasburgin pikkukaupungissa asukasluku laski lähes kymmenen prosenttia 4982:sta 4553:een.
Professori Werner Nohl puhuu puheenvuorossaan tehokkuutta lisäävän voimalaitosten uudistamisen puolesta alueilla, joilla maisema on jo menettänyt arvonsa, sekä aurinkosähkön johdonmukaisen lisäämisen puolesta katoilla ja ennen kaikkea merituulikapasiteetin nopean lisäämisen puolesta. Hän ei puhu ydinvoiman mahdollisesta renessanssista "vihreän" tulevaisuuden tiellä. Useimpien teollisesti kehittyneiden maiden mielestä ydinvoima on kuitenkin erityisen tehokas tie vihreään tulevaisuuteen, joka Saksassa on toistaiseksi estetty toiveajattelun ja pelkuruuden vuoksi. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että välttämättömien paradigman muutosten lykkääminen huonontaa lähtötilannetta entisestään. Kun Saksan talous- ja ilmastoministeri vain muutama kuukausi sitten sortui ikävään ylimielisen koulumestaruuden perinteeseen muita maita kohtaan - erityisesti Ranskaa kohtaan, jolla on selvästi rationaalisempi suhde ydinvoiman käyttöön kuin meillä - tämä on arveluttavaa jo siksikin, että siellä kysytään ilman ideologisia silmälaseja todellisesta optimaalisesta energialähteiden yhdistelmästä. Oman fossiili- ja ydinvoimakapasiteettimme sulkemisen myötä olemme kuitenkin tulevaisuudessa entistä riippuvaisempia niiden yhteistyöstä - ja tulevina vuosina meillä on luultavasti monia syitä olla kiitollisia näille naapureille, joilla on Habeckin mukaan "vanhanaikaisia" käsitteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti