Kuivuutta myös vuonna 1947

Ilmastonmuutos ja ihmisen osallisuus siihen on todellisuutta. Mutta kysymys kuuluu, mikä on perimmäinen syy? 

 

Vuonna 1947 olin 7-vuotias, ja minulla on muistoja, joiden merkityksen ymmärsin vasta myöhemmin. Silloin vallitsi sellainen kuivuus, että jopa Rein oli kuivunut. Kasvoin kylässä, jossa pian sodan jälkeen lähinnä pienviljelijät toimittivat alueen asukkaille elintarvikkeita lähinnä vaihtokaupalla. Yleisesti ottaen oli valtava pula aivan kaikesta.  

Muutamat pommitetut talot olivat vielä raunioina, jotkut vaurioituneet ja jotkut jo tilapäisesti uudelleenrakennettuina. Vesi- ja viemäriputkia ei vielä ollut. Lähes jokaisella tilalla oli oma kaivo, joka vähitellen ehtyi sateiden vähyyden vuoksi ja lopulta kuivui. Jopa pieni puro oli jo kauan sitten kuivunut. Silloin katastrofi oli alkanut. Maanviljelijöillä ei ollut enää vettä eläintensä juottamiseen. Myös rehua oli niukasti sadon epäonnistumisen vuoksi. Lypsylehmät oli teurastettava. Tämä tehtiin tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Karja paloiteltiin navetassa, ja kyläläiset ottivat osansa lihasta. Osa eläimistä kuoli janoon ja nälkään, ja ne kuljetettiin ruhojen keräyspisteeseen, jossa niistä tehtiin voiteluaineita, saippuaa ja muitakin tuotteita.  

Eräänä aamuna matkalla kouluun (meitä ei viety kouluun maastureilla) saatoin seurata riitaa, kun kaksi tuntemaani miestä tappeli. Minulle ei tuolloin ollut selvää, mistä siinä oli kyse. Myöhemmin sain kuitenkin tietää, että kyseessä oli "vesivarkaus". Mies oli mennyt luvatta naapurinsa pihalle hakemaan muutamaa litraa vettä vanhasta kaivosta. Tarve oli niin valtava. 

Vielä tänäänkin, 81-vuotiaana, muistan elävästi nämä dramaattiset tapahtumat. Tämän luonnonkatastrofin ja sen seurausten syynä ei voinut tuohon aikaan olla teollisuuslaitosten ja autojen pakokaasujen aiheuttama hiilidioksidisaaste. 

G.S.
Satteldorf, Saksa

 

 ***

Sain yllä olevan kirjeen kopiona sähköpostiini sen kirjoittajalta.