Jouluksi monikin toivotti meille rauhaa. Sitä nimenomaan tarvittiin tänä jouluna.
Sitten mietin monia ihmisiä,
joita on elämän varrella vastaan tullut. Jotkut vaiketa, niin vaikeita, että on
ollut pakko vain kääntyä pois, koska voimat eivät ole muuten riittäneet.
Enimmäkseen ihmiset ovat
kuitenkin olleet ystävällisiä, kohteliaita, lämminhenkisiä. Minulla on ihana
työ maahanmuuttajien kouluttajana: kielikoulutuksen ja työelämään opastuksen
myötä pikkuhiljaa he löytävät paikkansa tässä yhteiskunnassa. Yleensä
työllistyvät hyvin. Joillain suomalaisilla maastamuuttajilla, kuten vaikkapa
yhdellä persumepillämme ei tunnu olevan oikeasta elämästä suurtakaan käsitystä,
hänen kirjoituksensa kun ovat niin selkeässä ristiriidassa todellisuuden
kanssa. Eikö muuten yhteiskunnan loinen olekin sellainen ihminen, joka elää
yhteiskunnan kustannuksella tekemättä mitään työtä ja olemalla yhteiskunnalle
vain haitaksi?
Mutta jotain olen ilmeisesti
myös itse tehnyt oikein:
Tämän syksyn koskettavimman
lahjan sain syyrialaiselta nuorelta mieheltä, joka on tullut pakolaisena
Suomeen ja jonka pitkän tähtäimen tavoite on selkeä: kouluttautua täällä poliisiksi. Yhtenä
osa-alueena neljästä suomen opetukseen kuuluu kuullun ymmärtäminen. Koulutuksen
aikana kuuntelemme tästä syystä usein selkouutisia. Juuri tänä syksynä
puhuttiin paljon taisteluista Aleppossa. Vaikka toimin hänen ryhmänsä
kouluttajana vain osan koulutusajasta, oli hänen kiitoksensa näin konkreettinen:
Hänen saatesanansa olivat: ”Kuuteen
vuoteen minulla ei enää ole ollut äitiä. Sinä olet ollut minun äitini: olet
opettanut minulle suomen kielen. Tästä on hyvä jatkaa.”
Arvatkaapa miltä
tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti