perjantai 18. toukokuuta 2012

Hajamietteitä karjalaisten valmistautumisesta suomalais-ugrilaisia kansoja edustavaan foorumiin

Allaoleva mielipidekirjoitus on kopioitu sellaisenaan Karjalan Sanomien numerosta 19, julkaistu 6.5.2012.

Minulla on sellainen käsitys, että Suomessa ei oikein ymmärretä karjalaisten asiaa - tai ei riittävästi välitetä.

Kirjoittaja on Jukka Akimov, entinen Karjalan radion toimittaja.

Voimme olla ylpeitä suomensukuisten mummojen menestyksestä... mutta riittääkö se!

..................................

Hajamietteitä karjalaisten valmistautumisesta suomalais-ugrilaisia kansoja edustavaan
foorumiin



Suomen karjalaisten tulevaisuus näyttää pilvettömältä ja karjalaisuuden kehitystä
jarruttavat ongelmat eroavat jyrkästi Venäjän karjalaisten nykyisistä ongelmista ja niiden sisällöstä, koska Suomessa ei ole karjalaisuuden katoamisvaaraa ja Venäjällä päinvastoin tapetilla on kamppailu karjalaisten olemassaolosta kansana.

Nykyisen Venäjän kansallispolitiikan päämääränä on yhteisen venäläishenkisen kansakunnan rakentaminen monikansallisessa valtiossa. Tällainen politiikka johtaa pienilukuisten kantakansojen hävittämiseen.

Valitettavasti meidän valtakunnassamme syntymäpaikka, suku- ja syntyperä eivät ole merkittäviä kansallista identiteettiä määriteltäessä, vaikka niiden pitäisi olla identiteetin arvon perustana. Venäjän valtakunnassa yhteisen kansakunnan rakentamisen, eli entisen neuvostoihmisen Homo sovieticus -mallisen, olemukseltaan perivenäläisen Homo russianicus -ihmisen kasvattamisen, ja etnisyyden säilyttämisen välillä on selvä ristiriita, mikä vauhdittaa vuosi vuodelta karjalaisten kansan omaperäisen kansallistunnon katoamista tai selvemmin sanottuna karjalaisten venäläistyttämistä.

Väestönlaskennan tilastolukemien perusteella voidaan päätellä, että Karjalan tasavallan kantakansan — karjalaisten — tulevaisuuden näkymät ovat hyvin katastrofaalisia.

Eräiden Suomen puolen karjalaisten mielestä Karjalan tasavalta on jonkinlainen karjalaisuuden säilymisen ja kehityksen reviiri. Tällaisten toiveiden
elätteleminen on harhaanjohtavaa. Minusta on täysin väärin ihannoida täkäläisten
karjalaisten oloja perehtymällä siihen pintapuolisesti. Tällä tavoin epäasiallismukaisen kuvan saanti karjalaisten nykytilasta ja sen levittäminen
maailmalle vain syventää tämän kansan kärsimyksiä.

Karjalaistuttamisen periaate

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana on verestetty karjalaisten liikettä rajan molemmin puolin. Ainakin Karjalan tasavallassa sen asianmukainen ripeä alku ennusti tämän maan kantakansalle valoisaa tulevaisuutta. Mutta liikkeen eräät jääräpäiset vaikutusvaltaiset nokkamiehet valtiovallan tukemana
johdattelivat karjalaisuuden hengen elvyttämis- ja kehittämistoimet väärälle raiteelle.

Tänä päivänä sen huomaa hyvin siitä, että karjalaisten kansallisia sivistämis-
ja kulttuuripyrkimyksiä on kohdannut takatalvi. On ryhdytty kehitystoimien sijasta kiillottelemaan karjalaisen kansallisen kulttuurin pintapuolta ja samalla sydänpuoli on jätetty ontoksi, joka hiljalleen täyttyy venäläishenkisellä kulttuurilla.

Me karjalaiset — pienilukuinen kansa — olemme joutuneet kahden kulttuurimaailman
väliin, toisaalta maailmankuulun slaavilaisen ja toisaalta yleiseurooppalaisen kulttuurin, joista lähin yhteisiltä juuriltaan on suomalainen heimokulttuuri. Ilman niiden jommankumman vaikutusta karjalaisen kansan elämään ei voi kehittyä pelkästään ”puhdasta” karjalaista identiteettiä.

Kymmenisen vuotta sitten lainasin Markku Kangaspuron kirjasta ”Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta” (julk. Helsingissä vuonna 2000) pari kansallispoliittista termiä: suomalaiskarjalaistuttaminen ja venäläiskarjalaistuttaminen. Mielestäni ne
kuvaavat parhaiten karjalaisuuden kehityksen suunnat ehdottomien suomalaisuus-
tai venäläisyysvaikutteineen.

Me emme olisi joutuneet nykyiseen tukalaan tilanteeseen, jos kansallisen liikkeemme alkuvaiheessa olisimme ottaneet oppia vuosina 1920 — 1930 Karjalan valtiojohdossa olleiden punaisten suomalaisten harjoittamasta suomalaiskarjalaistuttamisen kansallispolitiikasta.

Tämän karjalaistuttamisen vaiheen aikana onnistuttiin luomaan pääosaltaan
suomen kieleen pohjautuva karjalainen kansallinen kulttuuri. Tämän päivän karjalaiskansallinen teatteritaide, kaunokirjallisuus, musiikki, nykyaikainen
media ja kaikki muu kansallinen sivistystoiminta on periytynyt niiltä ajoilta.

Viimeisten 20 vuoden aikana venäläistyttämistä palveleva venäläiskarjalaistuttaminen
ei ole pystynyt luomaan mitään oleellista uutta kansallisen kulttuurin alalla paitsi vaikeuksissa laahustavaa karjalan kielen opetusta ja todellisen karjalaishenkisen Oma pajo -kuoron perustamista.

Lähihistoriamme todistaa, että Karjalan tasavallan karjalaisen kansan elinvoimaisena
pysymisen takuuna on suomalaiskarjalaistuttamisen periaatteeseen nojautuva kansallinen politiikka. Tämän periaatteen vastustajat — niitä olen huomannut olevan rajan molemmin puolin — joko asian ydintä ymmärtämättä taikka tietoisesti pelottelevat karjalaista kansaa sillä, että muka karjalan kielen sijalle tulee suomen
kieli.

Tämäntapaiset väitteet ovat perättömiä. Karjalaista identiteettiä ei voi olla ilman karjalan kieltä. Karjalan kielellä suomalaiskarjalaistuttamisen kansallisessa toimessa tulee olla hyvinkin näkyvä rooli. On ymmärrettävä, että kyseessä on karjalaisen kansan karjalaisuuden henkeen saattaminen. Kun kansa pääsee henkisesti
karjalaistuntoon, alkaa ylpeillä sillä ja sitten se alkaa tuntea oman äidinkielen
tarvetta.

Karjalaisten on päästävä yhteisymmärrykseen siitä, kumpi on meille hyödyksi
kahdesta eriluonteisesta karjalaistuttamisen periaatteesta: venäläiskarjalaistuttaminenko Venäjällä, mikä merkitsee karjalaisten piilovenäläistyttämistä sekä kielellisesti että henkisesti, vaiko suomalaiskarjalaistuttaminen sekä Suomessa että Venäjällä, jolloin voidaan kehittää äidinkieltä ja omaperäistä karjalaishenkistä elämää alkuperältään yhteisen karjalaissuomalaisen kulttuurin varaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti