Islamilaista kulttuuria meillä, osa 4: kitara

Miestä kutsuttiin Sirjabiksi, sillä hän osasi laulaa kuin laulurastas. Vuonna 8222 hän (oikealta nimeltään Abu al-Hassan Eli ibn Nafi) tuli Espanjaan, Cordobaan, Ubayyaden-hallitsijan Abdel Rahman II:n hoviin. Siellä hän musisoi ja toi mukanaan itämailta muslimien juuri valloittamaan Lounais-Eurooppaan soittimen. Se soitin mullisti vuosisatoja myöhemmin musiikin kokonaan: se oli arabialainen luuttu, al-oud, joka on suomeksi yksinkertaisesti ”puu”.

Vähitellen tapahtunut muodonmuutos, joka sisälsi monenlaisia aineksia, siitä tuli Espanjassa kitara – ja 1900-luvulla, sähköistettynä, popmusiikin tärkein soitin.



No olihan muussakin Euroopassa toki vastaavanlaisia kielisoittimia syntynyt, mutta varhaiskeskiajan maurikulttuurin kukoistusaika lienee kuitenkin kaikkein tärkein soittimen kehitykselle. Ja Espanja sai kitaransa muodon, sellaisena kuin sen tänään tunnemme: ohut äänipuu ja – 1800-luvulta alkaen - kuusi kieltä, alkuperäisen neljän tai viiden sijaan.