Lauritsalan yhteiskoulussa 1962-1970

Niinpä vain minäkin olen edennyt komposti-ikäiseksi. 

 

Siihen aikaan, kun isä…  Uskon, että vanhempani eivät sen ihmeemmin miettineet muuta kuin että koska tyttö pärjäsi kansakoulussa, laitetaan hänet oppikouluun, ja lähin kouluhan oli Lauritsalassa. Oppikouluun piti siihen maailman aikaan oikein pyrkiä - kyllä se sinne pääsee.

Muistan jännittäneeni pääsykokeita, mutta muistan myös, että siellä kysyttiin mielestäni itsestään selviä asioita. Nimeni sitten mainittiin yhdeksäntenä kouluun päässeiden listassa, jota lueteltiin pääsykokeiden pisteiden paremmuuden perusteella. Olin päässyt oppikouluun.

I D 1962-1963

Kahdeksan vuotta myöhemmin, 1970, nimet lueteltiin myös pisteiden perusteella, ja tulos oli sama: yhdeksäs. Ällää en ollut saanut äidinkielestä, mutta siinä aineessa olen kyllä pärjännyt vallan hyvin tässä elämässä. Kirjallisia tuotoksia on paljon ja monella kielellä, vallan julkaistuja, lehdissä, netissä ja kirjan muodossa, ja suullisia julkisia vähän päästä, viimeksi viikko sitten Kärsämäellä (ja ihan tunnetun kirjailijan kanssa). 

VIII D 1969-1970

Paljon varmaan olen unohtanut, paljon jää pois, sekoitan vuosia, mutta siitä huolimatta kirjoittelen tähän niistä vuosista jotain…

Koulumatkaa oli Lempiälästä puoli tuntia, sillä nykyistä Nuijamaantietä ei vielä ollut. Ensimmäisen vuoden asuin viikolla sukulaisissa Kaukaalla ja pyöräilin kouluun; ilmeisesti vanhempani katsoivat, että kymmenvuotias tanttaralla olisi ollut liian pieni pitkään matkaan. Se mahdollisti osallistumisen senaikaiseen koulun kuvataidekerhoon. Kuvataiteilijaa minusta ei tullut, piirrellyt olen omaksi ja muidenkin huviksi koko ikäni milloin mitäkin. 

Samat naamat joka aamu linja-autossa. Matkaa varten piti vanhempien ostaa koululaislippu, joka oli vihkonen, josta joka päivä linja-auton rahastaja otti yhden lipukkeen. Kaukaisimmat eli Nuijamaalta tulevat oppilaat olivat minun autoon astuessani jo matkustaneet toisen puoli tuntia. Linja-auto kierteli matkan loppupuolella vanhan kanavan laitaa, joka oli minusta hyvin kaunista seutua. Autossa matkusti edelliseltä pysäkiltä tullut paras ystäväni Kirsti - joka on paras ystäväni yhä tänäkin päivänä. Hän kävi tyttölyseota kaupungissa, ja lieneekin ollut hyvä asia, että emme olleet samassa koulussa!

Koulukin maksoi jotain, jos en väärin muista niin 75 markkaa lukukausi. Miltä vuodelta tuo summa on, en tiedä. Samoin kouluruokailu maksoi jotain. Minusta ruoka oli aina ihan maittavaa, mutta monet koulukaverini söivät vain eväitään. Jo silloin he valittelivat kouluruuan huonoa laatua… Minä en tuota tänäkään päivänä käsitä!

Lukukauden alussa jonotettiin kirjoja kirjakaupassa, sillä kirjoja ei hankkinut opettaja eikä koulu, vaan ne piti tilata ja maksaa itse. Ensin kirjakauppa oli Kansallispankin ja kemikaalikaupan välissä ja myöhemmin rautakaupan vieressä uudessa rakennuksessa, mutta ahdasta siellä oli yhtä kaikki.

Iltapäivällä linja-autoa odotellessa vietin aikani joko siellä kirjakaupassa, tai sitten kirjastossa. Suorastaan asuin näissä paikoissa. Lukuhullu minusta on tullutkin. Kirjaston ”tädit” tulivat tutuiksi. Mieleeni tulevat vaikkapa kirjastossa käydyt pitkät keskustelut Tsekkoslovakian miehityksen aikoihin. Oppiihan sitä kirjoista ja keskusteluista, ja kaiken kaikkiaan elämä on minusta ollut tuolloin ja aina muulloinkin erittäin jännittävää. Varsin monet ovat pyytäneet kirjoittamaan muistelmia, kun elämäni on kuulemma ollut vauhdikasta - no, sitä sitten ryhdyin tekemään tämän blogini myötä. 

Kuva:kirjastot.fi
   

Olin luokkani nuorin. Siitä ei tietääkseni ole koskaan ollut minkäänlaista haittaa. Sen sijaan ”maalaisuudestani” oli haittaa, minua kiusattiin siitä. Totta oli toki, että ennen kouluunlähtöä olin jo ehtinyt viedä maidon laiturille, lypsää lehmät ja syöttää karjan niinä päivinä, jolloin vanhempani olivat jossain markkinoilla viipurinrinkeliä myymässä. Ehkä haisin navetalle? En tiedä. Tänään sanottaisiin, että rangaistavaa lapsityövoimaa… Puolustamaan minua asettui uusi ystäväni Anne, sekä toinenkin tyttö, Tuula, jonka sanalla oli painoa, sillä hän oli paikallissairaalan ylilääkärin tytär. Kiitos heille!

Sain kerran Hakalassa selkäsaunan ihan sitä varten vaan, että olin ”pennaali” eli oppikoululainen. Osasin sentään juosta, ja pääsin karkuun isommitta vaurioitta. 

 "Iloisten ihmisten kerho" 1965-1966

Uskoisin, että minua kiusattiin siksi, että olin tunnollinen ja vain siksi hyvä koulussa. Mitään kauhean vaikeaa en muista koulukäynnin olleen enkä muista erityisesti mitenkään "lukeneeni" mitään. Jotkut kopioivat kotitehtävänsä minulta, mikä minusta oli typerää, helpompaa olisi ollut kuunnella opettajaa tunnilla. Nykyisin ymmärrän hyvin, miksi näin tehtiin, nuorena on niin paljon kaikenlaista tekemistä, ettei koulu ole ihan se ensimmäinen asia... Tylsintä oli saksan kieli, mutta samoin kuin suomea osaamalla olen sitten itseni elättänyt. Muita tylsiä aineita olivat mielestäni kemia ja fysiikka, mutta hyötyä niistä on kyllä ollut. Sen sijaan, että olisimme opetelleet kaavoja, keksimme mitä hulluimpia tarinoita.  Käsitöissä en pärjännyt, vaan sadattelin asiaa kotona. Kun sitten myöhemmin ompelin itse perheeni vaatteet, niin äitini sanoi, että hän kyllä näki sen päivän joskus koittavan.

Ruotsin kielestä tykkäsin, tarkemmin: tykkäsin opettajasta, Kaija Lantasta. Ruotsi oli ensimmäinen vieras kieleni, sitten seurasi heti englanti. Saksan ryhmää ei syntynyt, mutta se tuli pakollisena lukiossa ja muutoin voimme valita joko pitkän matematiikan tai kielilinjan, ja sillä ranskan, venäjän tai latinan. Kaikki valitsivat ranskan. Jassoo, virkamiesruotsin suoritin vasta tänä keväänä… sekä tein eduskuntakyselyn (oikeammin puolueen paikallisyhdistyksen nimissä) pakkoruotsin kuluista. En muista koskaan nähneeni Lappeenrannassa yhtäkään ruotsinkielistä, vain saksankielisiä joitakin. Ei ruotsinkielisiä ole täällä Kalajoellakaan. Onhan toki niitä Suomessa, jotka eivät ymmärrä suomea, heitä on peräti 0,01% kansasta, ja siihen lukuun sisältyvät jopa ulkomaalaiset… ja lisäksi on Ahvenanmaa, jossa ei ole pakkosuomea.

Urheilussa en pärjännyt, enkä pärjää vieläkään. Jos oli kuukautiset, sai jäädä istumaan salin sivupenkille. Kuukautissiteet olivat nimittäin hankalia tönkköjä, eikä niiden kanssa oikein voimistella voinut.  Monikohan mahtoi tätä tilannetta väärin käyttää…! Moni. Monta urheilupainotteista harrastusta on elämässä kuitenkin myöhemmin ollut.

Urheilukentällä olin aina viimeisten joukossa, kun juostiin kilpaa. Kerran Anne päätti, että juoksisin hänen parinaan. Anne oli luokan nopein. Kuinkas kävikään? En ollutkaan luokan huonoin, vaan aika hyvä… 
 

Hauskinta urheilua kouluaikana oli suunnistus; siinä missä nykyisin on katsastus ja Shellin kylmä bensa-asema, oli pieni metsikkö. Se "meidän" huoltoasemamme kuitenkin oli Neste. Siellä me tytöt käytiin ostamassa eristysnauhaa ihan vain sitä varten, kun siellä oli niin hurmaavan nätti huoltomies.

Kotitaloudestakaan ei oikein ollut tulla mitään. Suolakin jäi kastikkeesta pois. Kauhulla ajattelen vieläkin niitä hetkiä, jolloin piti kaataa kahvia opettajille joissain kokouksissa. Kaksikymmentä viisi vuotta Saksassa tein perheelle joka päivä ruokaa, siinä valtiossa kun ei ole kouluruokailua, joten oppiihan siinä sitten. Radikaalein muutos onkin Suomeen palattuani ollut ruuan hinta Suomessa ja siitä johtuen täydellinen muutos ruokatottumuksissa – yksipuoliseen suuntaan.

Nykyisin ei onneksi enää ajatella, että kielet ja matematiikka olisivat toistensa vastakohtia, tai että se, joka osaa käsitöitä tai on hyvä urheilija, ei voi osata kieliä ja päinvastoin.

Matematiikka oli kivaa niin kauan kuin sitä opetti myöhemmin jonnekin Savoon muuttanut opettajamme Jorma Kauppinen, mitä sitten aika pitkään yhdessä surtiin.

Uskontotunneista muistan vain pastori Valkosen huomautuksen, että Joosef laittoi Nasaretin sanomiin ilmoituksen, että lähtee Betlehemiin. Sille naurettiin. Seuraavalla tunnilla hän kertoi saman, ja sillekin naurettiin. Seuraavallakin tunnilla hän kertoi saman, ja taas naurettiin, tällä kertaa sille, että hän kertoi taas saman… En muista, että olisimme ikinä kovin syvällisesti keskustelleet uskonasioista koulussa. Kun maailmaa kierrettyäni, eri uskontokuntiin kuuluvien kanssa keskusteltuani ja uudelleen asioita arvioituani luin uudelleen kouluaikaista uskontokirjaani, voin vain todeta, että se kirja oli satukirja, eivät uskonnot ole lainkaan sitä mitä kirjassa kerrottiin. Muistan myös, että minua eivät mitkään lahkot tai ryhmät muut kuin helluntailaiset ikinä yrittäneet käännyttää. En ole koskaan kokenut minkäänlaista painostusta mormonien tai jehovan todistajien taholta. Ortodokseja oli koulussa joitakin ja se oli täysin normaalia. Täällä länsirannikolla se on jotain kummallista ja ihmeellistä eikä kukaan tiedä ortodoksisuudesta oikeastaan mitään.

En koskaan kerännyt kasveja, mikä kesätehtäväksi annettu oli. Kerroin sen syksyllä opettajalle, mutta hän ei asiaa yksinkertaisesti uskonut. Syksyllä meillä oli nuori poikamiesopettaja biologiassa, ja häneen ihastui heti koko luokka. Yksi tytöistä kysyi – itse maalaislapsena vallan hyvin vastauksen tietäen – mitähän varten se sonni nousi sen lehmän päälle ja sillä oli sellainen pitkä jonka se pani sen lehmän pyllyyn… Opettaja punastui korviaan myöten ja alkoi kertoa kukista ja mehiläisistä.

Lukiossa istuin aina etupenkissä opettajan nenän alla. Äidinkieleltä opetti ylemmillä luokilla Arvi Luukka. Muistan hänen sanoneen, että ei sitä ikinä elämässä tiedä… tämä Pirjokin tässä etupenkissä saattaa joku päivä yllättää…. Näistä sanoista luen, että en todellakaan ollut muuta kuin ”kiltti oppilas”. Mutta tuosta lauseesta kyllä sisu kuohahti! Vai joku päivä muka!

Lukiossa saimme – tyttöluokka – luokanvalvojaksemme ”turkkulaisse” Anderssonin Rainerin. Koko luokka rakastui häneen heti. Itkuksi taisi monella pistää, kun hänet sitten nähtiin Helsingissä kainalossaan kaunoinen kananen – joka vielä tänäänkin on hänen vaimonsa. Ilokseni olen saanut tavata Rainerin myöhemmin elämän varrella montakin kertaa. Rainer välillä ranskan tunnilla hermostui meihin: ”Olette kuin paleltuneita nokkosia”… Ensimmäinen lause, minkä hän ranskassa opetti, oli miten tilataan hyvä valkoviini. Siihen lauseeseen sisältyvät näes kaikki ranskan kielen neljä nasaalia: ”Un bon vin blanc”. Ja tulihan tuota viiniä Ranskassa tilattua, tosin en siitä valkoisesta Ranskassa niinkään välitä, mutta ranskalainen punaviini on sitä parasta viiniä!

Historia ei ollut tylsää. Käsiteltiin paljon paitsi historiaa, myös ajankohtaisia yhteiskunnan asioita. Aimo Sallinen povasi tuolloin täysin mahdottomalta tuntuvan asian, nimittäin Neuvostoliiton aikanaan kaatuvan ja sen meidän aikanamme, sillä kaikella on elinaikansa, myös valtioilla ja järjestelmillä. Siksi minusta on aika käsittämätöntä, että haikaillaan Nokian kohtaloa. Sellainen valitettavasti kuuluu normaaliin elämään…

Kouluaikoina en tiennyt, että Lauritsalan yhteiskoulu oli yksi Suomen kolmesta modernista kokeilukoulusta. Se oli esimerkiksi ensimmäinen, jolla oli oma kielistudio. Enkä tiennyt, että monesta sitä koulua käyneestä on tullut kuuluisa Suomessa. Minä lähdin ulkomaille ja olen koko ikäni tehnyt töitä kansainvälisten asioiden parissa, ja niin yhä. 

En kuitenkaan muista tehneeni kouluaikoina mitään sellaista, jolla olisin erottunut massasta. Ainoa asia, jossa olin esillä, oli kunkin luokan vuorollaan pitämät aamuhartaudet: minä tein sen oman luokkani puolesta. Luulisin, että siitä syystä pääsin koulun kunnostautuneiden kirjaan. Myöhemminkin olen ollut kirkon piirissä hyvin aktiivinen, niin tänäkin päivänä. Sillä ei kovin moni rakenna Suomessa kirkkoja vapaa-aikanaan… ei ainakaan keskelle Suomen kuuluisinta turistikeskusta. 

Toki esilauloin konventeissa ja soitin pianoa koulun juhlissa. Niin myös omassa ylioppilasjuhlassani. Pianonsoittoa opetti musiikinopettajamme Kalevi Savola. Meitä soittajia ei meidän vuosiluokalla tuohon aikaan ollut paljon, vain rinnakkaisluokalta pianossa Elsie ja sellossa Mikko.

Tuli muotiin päättää joka luokalle oma tunnuslaulu. Me ilmeisesti ymmärsimme asian väärin, sillä emme ottaneet valmista laulua omaksemme, vaan teimme ikioman, johon Suvi teki tekstin ja Savola sävelen. Osaan sen vieläkin ja se kuuluu näin – tyttöluokka kun olimme: 

”Me tyttöjä oomme, niin reippaita aina,
eikä meitä huolet ja murheet paina.
Nelosia koskaan siedä emme,
sillä sehän oisi meille ehtojen enne.
D-luokka on tää, ja jälkeen se ei jää,
ja sehän onkin kaikista tärkeää!”

Jossain vaiheessa vuosien varrella kerroin tutuille, että keskikouluaikaiset kaverini Marja-Leena ja Kirsti asuvat hekin ulkomailla kuten minäkin. Marja-Leena palasi Boliviasta ja minä Saksasta, Kirsti asuu edelleen Ruotsissa.  Ja se ensimmäinen Kirsti on asunut Ruotsissa ja Kreikassa ja asuu nyt Saksassa. Manti ja minä kuulumme siis siihen harvinaiseen suomalaisten joukkoon, joka on palannut maailmalta. Suomesta lähteneet eivät pääsääntöisesti halua takaisin… sellainen ”lottovoitto” Suomi nykyisin on. 

Mukavalta tuntui, että oma nuorimmaiseni sai koulupaikan samaisesta koulusta, aikuislukiosta, kun palasimme Suomeen. Kiitos rehtorille siitä! Vaan siitä ei tullut mitään. Se ei ollut koulun vaan muun yhteiskunnan vika: poika ei saanut minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja, koska oli "mamu" - suomenkielinen tosin, mutta muualta tullut... hän palasi Saksaan, on siellä vieläkin koulussa ja menestyy nyt erinomaisesti. 

Siinä nykyisen parkkipaikan kohdalla oli ihana vanha koulurakennus, jossa silloin tällöin pidettiin tunteja. Se oli minusta kaunis, kuten ovat vanhat rakennukset mielestäni kauniita yhä. Mutta eihän niitä ole suomalaiset osanneet säilyttää. Nykyisin saan kuulla joka ikiseltä jostain muusta maasta tulleelta vieraaltani saman asian: ”Hyvät suomalaiset, säilyttäkää oma rakennuskulttuurinne!” Tontin toiselle puolelle, sille kentälle missä me palloa voikkatunnilla heitimme, rakennettiin uusi uljas urheiluhalli.

Sitten opiskeltiin ylioppilaskokeita varten. Ostettiin kertauskirjoja kirjakaupasta. Yksi luokkatoverini kertoi olleensa hyvin pettynyt, kun oletti yhteenvetojen olevan sellaisia, missä olisi jätetty turhat sanat kuten sidesanat ”ja” ja sen sellaiset pois… :-)

Kielet eivät olleet minulle vaikeita. Englannin kirjallisesta yo-kokeesta koulussa en saanut kymppiä. Kimpaannuin opettajaan. Eihän se toki ole opettajan vika jos minä en osaa…! Vaan päätin, että suullisessa kokeessa olen huippu. Ja olin: opettelin koko englannin kieliopin sanasta sanaan ulkoa. Se ei arvosanaani nostanut. Mutta ei liene tarpeellista sanoa, miten iso hyöty siitä on elämässä ollut, kun on koko ikänsä kansainvälisissä kuvioissa töitä tehnyt!

Tapasin tämän opettajan, Inkeri Uskin, sattumalta Lauritsalassa kymmenen vuotta sitten. Hän ei pelkästään muistanut minua, vaan muisti myös nimeni, kotipaikkani, vanhempieni ammatin ja millaisia numeroita olin koulussa saanut. Sama toistui sitten koulun 50-vuotisjuhlassa. En lakannut hämmästelemästä opettajien muistia. Poikien urheilunopettajakin tervehti minua kuin vanhaa tuttua nimeltä… Miten ihmeessä he voivat muistaa minut, kun koulussa oli tuohon aikaan yli tuhat oppilasta!

En osannut päättää, mitä tekisin koulun jälkeen: pyrkiäkö Sibelius-akatemiaan vaiko yliopistoon. Rainer kannusti, sanoi, että minun energiallani pystyisin kevyesti tekemään molemmat. Tein siis peräti kaksi virhettä. Pyrin Sibelius-akatemiaan opettajalinjalle, mutta en päässyt. Myöhemmin minusta kyllä tuli armoitettu opettaja, vaikka en musiikkia opettanutkaan, vaan kieliä; tämän sanon sillä perusteella, että oppilaat ovat oppineet ja kiitosta runsaasi jakaneet, vaikka en ikinä mitään kasvatustieteitä peruskurssia lukuun ottamatta suorittanutkaan. Helsingin yliopistoon sain stipendin, mutta en ottanut sitä vastaan, vaan lähdin piikomaan Pariisiin. Palasin kyllä ja luin myöhemmin kieliä Helsingissä, mutta en suorittanut gradua, vaan menin 1974 suoraan Saksaan töihin. Ja sinne jäin. Palasin Suomeen vasta 2008 - ja voi millainen byrokratian pesä Suomesta onkaan tullut! Piskuinen palanen Venäjääkin mahtuu matkalle. Nyt sitten vanhoilla päivilläni lähdin lukemaan kauppatieteitä, ja valmistun jos valmistun joku päivä. Mielenkiintoisia opinnot kyllä ovat, mutta mistä se aika… kun on tuhannenmonta harrastustakin. 

En ole pärjännyt elämässä sen paremmin kuin kukaan muukaan, mutta en myöskään huonommin. Miljonääriä minusta ei tullut, mutta eipä tuo haitanne. 

Elämä on… mielenkiintoista aikaa. Odotan siis innolla koulun 60-vuotisjuhlaa marraskuussa. Josko tälläkin kertaa tuttuja tulisi?