Takarivin ristinmerkki

Uskominen tarvitsee tuekseen kykyä hämmästellä. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa luterilainen tarvitsee sitä erityisesti, kun mikään ei olekaan itsestään selvää.

Luterilainen löytyy takarivistä. Se on luonteva paikka ortodoksiseen jumalanpalvellukseen ovenraosta livahtaneelle. Samalla ovenavauksella takariviin asettuu kuin varjona myös valpastuneen hengen arkuus. Miksi pyrkiä lähemmäksi alttarihuonetta, kun ymmärtää niin vähän ja tietää vielä vähemmän, ei edes sitä, milloin on ristinmerkin hetki. Takarivistä tarkkaillen pysyy tässäkin asiassa lähes huomaamattomana mukana yhteisessä hengityksessä.

Livahtaja unohtaa helposti, että palvelukseen läsnäytyneet eivät ole täällä tarkkaillakseen muiden oikeaoppista käyttäytymistä, ei edes ulkopuolisen palveluskömpelyyttä. Heillä on aivan toisenlaiset syyt läsnäoloonsa.

Livahtajana voi olla ulkopuolinen, mutta tasavertaisesti. Ainakin kahdesta syystä. Ihmisyys vertautuu aina johonkin itseään korkeampaan. Toisekseen me emme ole enää osallisia vuoden 1054 skismoihin, kirkon jakautumiseen ja siihen, että paavi julisti Konstantinopolin patriarkan pannaan, ja patriarkka paavin.

Kirkonkiroukset purettiin 1965. Kauna meni jo. Oikeassa olemisen kirkkautta ei voi lisätä kaatamalla lähteeseen puhdasta vettä.

Emme siis ole riitaosallisia, perillisiä kylläkin. Ajatus ulkopuolisuudesta ei etaida sittenkään sopia siihen peruskokemukseen, joka monilla on historialliseen ketjuun kuulumisesta. Historia on myös sitä, mitä aika on tehnyt meille.

Ikonien lukeminen vaatii aakkosten osaamista

Tunnen luterilaisen jumalanpalveluksen kaavan. Osaan lukea suurimmasta osasta alttaritauluja niiden sisältämän Raamatun kertomuksen. Tiedän ilman alttarilta annettuja ohjeistuksia, miten toimia. Se on helppoa kuin järjestyssäännön noudattaminen.

Takarivin jalansijoilla kaikki on toisin. En osaa lukea ikoneja, koska en tunne edes aakkosia. Kirkon esineistölle, palvelun vaiheille, viestejä lähettäville vaatteille ei löydy edes oikeaa sanaa.

Sanat ovat avain merkityksien historiakerroksiin, mutta vaikka ne sanat kaikki osaisikin, niin ratkaisevinta kuitenkin on, mitä se tietäminen merkitsee, löytyykö tietämiselle henkilökohtaista katetta? Mihin edes käyttää avaimia, jos ovi on kateissa?

Takarivissä kokemus palvelujen eroavaisuudesta on vahva, vaikka viisautta ehkä olisikin keskittyminen siihen, mikä on tuttua ja yhteistä.

Luterilaisestakin jumalanpalveluksesta voi toki lähteä kesken pois. Se on kuitenkin kulttuurisessa koodauksessa järjestyssääntörike. lähtijä kerää kummeksivia, kääntyviä päitä.

On ollut aikoja, jolloin jo kirkkoon saapumattomuudesta on tuomittu. Maakallan puukirkko, vuodelta 1780, on kahdeksankulmaisuudessaan ja vaatimattomassa pienuudessaan yksi vaikuttavimmista luterilaisista kirkoista. Olosuhteet olivat ankarat, kirkkokurikin oli. Jos kalasta ei osallistunut pyhäiseen palvelukseen, ei viikollakaan ollut asiaa venekuntansa verkkoaskareisiin.

Palvelus ei olekaan suoritus

Ortodoksisuuden ankaruushistoriaa en tunne. Jollain tavoin pysyvästi mietin vain sitä, mitä tänään takarivistä näkee. Yhdenkään ”keskenlähtijän” perään ei vilkuilla.

Palvelus ei ole kellokestoinen suoritus ja järjestyssääntö. Se on osallisuutta kiittämiseen, vastaanottamiseen ja rukouksen liikkeessä. Osallisuutta henkilökohtaisen, kulloinkin käytettävissä olevan henkisen tilavuuden mukaisesti.

Takarivin kokemukset ovat pienten kirkkojen palveluksista. Pienuus vaikuttaa tuntemisen tapaan, kaikki on ollut kovin lähellä. Suitsukkeiden tuoksu, tuohuksien lepatukset, jotka nekin näyttäytyvät vuosisataisessa ketjussa hellittämättömän yhteydenoton valoilta.

Tiedän mystiikan vaanivan minua kuin pankki saataviaan. Takarivissä ei ole tarvetta vältellä ration tuolta puolen tulevaa saamattomuutta. Tämä ei ole se paikka. Nähtävissä on, miten suurin osa ihmisistä ovat keskittyneitä palvelukseen. Se on enemmän kuin oikeaa käyttäytymistä. Se on perillä olemista. Perillä oleminen tarkoittaa sitä, ettei kaipaa muualle.

Veljeni samalla vaelluksella, mustakaapu, muistutti, ettei ristinmerkin tekeminen ole koskaan vääräaikaista. Ei silloin, kun sen tekemiseen tuntee tarvetta.

Risto Lindstedt

Julkaistu kirjoittajan luvalla. Alkuperäinen julkaisu Aamunkoitossa, Karjalan hiippakunnan seurakuntien ja PSHV:n lehdessä nro 5, 29.11.2013.

PSHV = Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta.