Kävinpähän taas hakemassa suomalaiselle auton Saksasta. Muutama päivä sitten. Hakumatka tapahtuu aina hyvin nopealla aikataululla, hyvät autot kun menevät heti kaupaksi, kuten Suomessakin.
Mobile.de on ensimmäinen osoite, josta etsiä. Ei kannata lähteä ensimmäiseksi paikan päälle; kun tutkii asian jo kotona etukäteen, säästää satoja. Ja sitten ei kun neuvottelemaan myyjän kanssa. Sellainen neuvottelu tuottaa yleensä myös lisää säästettyjä satasia. Tietenkin on hyvä puhua saksaa, saksalaiset kun pääsääntöisesti eivät osaa englantia. Maan autokauppiaiden tiukoista säännöksistä olen kirjoittanutkin jo aiemmin.
En kirjoita tätä siksi, että hakisin asiakkaita. Tällä en rikastu. Asia on päinvastoin: asiakkaat hakevat minut. Minulle henkilökohtaisesti taas pitkään Saksassa asuneena ja Pakko-Suomeen joutuneena Saksaan eli kotiin lähtö on kuin henkireikä; ilman ravintoahan kasvitkin tunnetusti kuolevat, toisekseen, tehtävä ei ole vaikea. Enkä kirjoita myöskään siksi, että mollaisin kokonaan suomalaisen yhteiskunnan. Mikäänhän ei ikinä ole absoluuttisesti niin tai näin, aina on poikkeuksia. Teen vain yleisiä huomioita siitä mitä koen ja näen.
Lensin siis Hampuriin, välilasku Kööpenhaminassa. Kööpenhaminan kenttä on vilkas ja minusta sekava. Ehdottomasti miellyttävämpi välilaskupaikka on Riika! Voisin kaikkien matkojeni seurauksena ryhtyä vaikka matkatoimistoksi. Tiedän mistä saa mitäkin, mihin kannattaa mennä, kaikki lento-, laiva-, autoreitit Suomesta Keski-Eurooppaan ovat minulle arkipäivää. Koska siitä ei minulle kuitenkaan kukaan maksa, pidän hyvät vinkit omana tietonani. Olen tosin miettinyt palveluportaalin perustamista, välille Suomi-muu Eurooppa. Sellaisia portaaleja eri tarkoituksiin ovat monet Saksassa tehneet – siitä ottavat sitten siivun jokaiselta, joka matkan tai palvelun jostain tilaa. Netissä tietenkin, kuten matkatoimistotkin tekevät, minä lisäisin vain kaikki oheispalvelutkin.
Jatkolentoa Kööpenhaminassa ei alkanut kuulua. Istuimme ja odotimme ja pähkäilimme, mitä on mahtanut tapahtua. Vihdoin kerrottiin, että kone ei voi laskeutua Hampurin kentälle huonon säätilanteen takia. Totisesti, Hampurissa olikin reilusti lunta ja nollakeli. Tosin olen siellä tarponut lumessa ennenkin, lunta on vain tänä talvena ennätyksellisen runsaasti. Suolat olivat kuulemma loppuneet, keskustan katuja ei oltu suolattu eikä hiekoitettu. Siinä sitten auton kanssa taiteilet. Talvirenkaat sentään useimmilla nykyisin on.
Ja kuten saksalaisten on tapana: heti löytyi juttukaveri jo Kööpenhaminassa, joka sitten juoksenteli puolestani ja otti kentällä asioista selvää. Laukkuja odotellessa Hampurin kentällä tarjottiin apua laukun nostamiseen. Hampurissa junassa tehtiin tilaa ja neuvottiin oikea reitti. Asemalla junasta noussut nuori mies näki, etten heti tiennyt mihin suuntaan lähteä, ja ryhtyi heti neuvomaan. Hän jäi sitten vielä katsomaan, jaksanko varmasti kantaa matkalaukkuni itse. Samaisessa tilanteessa on ollut varsin tavallista, että joku sen kantaa. Postissakin minun piti käväistä: kiireinen mieshenkilö pyysi anteeksi, kun ei ollut nähnyt että minäkin halusin sisään ja oli laittanut oven liian aikaisin kiinni.
Välipalan hinnatkin olivat taas tavallisen ihmisen kukkaron mukaisia. Kojulla kysyessäni missä suunnassa hotellini on, myyjä ryhtyi neuvomaan ja ehdotti että ottaisin bussin ja kertoi vielä minkä ja mistä. Halpahotellin vastaanotossa nuori mies oli hymyilevä ja hyvin ystävällinen. Olisi voinut olettaa, että 32 euron hintaan ydinkeskustassa saisi itse palvella itseään... Kaiken lisäksi hotellihuoneessa kaikki tarpeellinen, mukaan lukien kirjoituspöytä, nettiyhteys (lisämaksusta: euro per tunti, kaksi puolellatoista) ja kylpyhuoneessa fööni.
Seuraavana aamuna junassa vanhempi naishenkilö ystävällisesti järjesteli minulle pöytätilan mukaan ostamaani aamiaista varten. Aamiaista ei yleensä kannata hotellissa syödä, jos ei satu olemaan muuta kuin aikaa eikä tiedä miten sen saisi kulumaan; katukahviloissa ja ruokakojuissa on paljon halvempaa ja herkut maukkaampia.
Uutta lunta satoi aamullakin. Hieman huvitti, miten tiukkaan paketoituina saksalaiset ulkona kadulla kulkivat - itse asiassa paljon järkevämmin kuin suomalaiset nuoret. Pipo ja käsineet eivät puuttuneet juuri keltään.
Saksalaiset ovat pääsääntöisesti kohteliaita ja huomaavaisia. Myös miljoonakaupungeissa, kuten tässä tapauksessa Hampurissa. Eivät siksi, että minä satun olemaan komposti-ikäinen naishenkilö tai jotenkin erityisen vaivaisen oloinen. Ei. Olen kokenut sitä samaa ihan Saksaan menostani asti, ja tuolloin olin vasta yhdeksäntoista. Lasten ja lastenvaunujenkaan kanssa ei ole Saksassa vaikeaa liikkua.
Autoakin siellä ajoin. Autoa ei pikkupaikoissa Suomessa sitten mitenkään lasketa liikenteeseen, jos sattuu tulemaan sivukadulta tai liittymästä. Helsinki tekee tässä onneksi selvän poikkeuksen. Kun miljoonat ihmiset liikkuvat, tarvitaan joustoa. Kun kaikki joustavat ja kaikki ovat kohteliaita toisilleen, liikenne sujuu.
Olin siirtynyt minä-itse-yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan.
Palasin sitten Suomeen. Heti laivassa Tukholmasta Turkuun nuori nainen kailotti ventovieraalle tyttöporukalle moitteitaan sellaisella äänellä, että hengetkin heräsivät. Puolusteli sitä, että oli maistellut, että sellainen kuuluu asiaan. Muut hiprakkaiset tokkuroivat laivan käytävillä. Päivälaivassa! Junassa Tikkurista Lahteen poikajoukko piti ääntä kuin olisivat koko junan omistaneet. Viereisellä penkillä nuokkui humalainen, noin nelikymmenvuotias ja tyylikkäästi pukeutunut nainen. Nuoret miehet nousivat junasta samalla kuin minäkin, mutta ei mitään reaktiota, kun nostin raskasta laukkua junasta.
Päätepysäkillä nainen jäi penkille nuokkumaan.
Ei nuorukaisten mitään pitänyt nostaakaan, jaksoin itsekin. Olin vain siirtynyt palveluyhteiskunnasta takaisin minä-itse-yhteiskuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti