Sveitsissä on vihreää ja aina haisee jossain. Lehmänlanta näes. Tunnetusti Sveitsin vuoret on tehty juustosta. :-)
Juustovalikoimat ovat mahtavia; vielä en ole tavannut sellaista runsaudensarvea missään Suomessa. Juustoloihin voi käydä tutustumassa samalla tavalla kuin viinitiloihinkin. Juustoista voi loihtia kaikenlaista herkkua. Tunnetuin lienee juustofondue. Sitä meillä tehtiin joskus pyhäpäivinä ja usein kun tuli vieraita. Kasari voidellaan ensin valkosipulin kynnellä, sitten sulatetaan juustolajit, mielellään kolme erilaista, sitten suurustetaan ja joukkoon vielä valkoviini ja kirsikkaviina sekä pippuria ja muskottia. Ja höysteeksi tuoretta patonkia…
Ja palasensa kattilaan pudottanut saa suudella vierustoveriaan.
Eikä raskaan aterian jälkeen nukuta :-)
Ai niin, unohdin vallan, että "en osaa laittaa ruokaa". Hm.. jotenkin tuntuvat kuorineen keitetyt perunat ja makkarakastike niin erilaisilta… Ja täällä Suomessa on kaupan hyllyt väärällään ei-yhtään-minkään-makuisia juustotekeleitä, sellaisia kumipallon näköisiä mönttejä. Keski-ja Etelä-Euroopan juustoja minulla on oikeasti kova ikävä! Ja missäs on tuore patonki Suomessa? Sellainen jota ei ole pakattu muoviin? Muovihan veisi patongilta ytimen ja jujun. Muoviin pakattu leipä maistuu muovilta.
Fondue ei muuten mitenkään voi olla liharuoka. Sana fondue on ranskaa ja tarkoittaa sulatettua; liha ei tietääkseni sula mihinkään, ei ainakaan kuumaan rasvaan.
Suomen kuvalehti mainitsee alppitorven kevään merkiksi. Minä en tiennyt, että se olisi nimenomaan kevään merkki. Alpit eivät olleet kaukana, joten kävimme vuoristossa kaikkina vuodenaikoina, milloin hiihtämässä, milloin patikoimassa.
Alppitorvi on hassu soitin. Se on monta metriä pitkä, niin pitkä että sitä kannetaan kolmessa osassa, ja kantajan on oltava melkoisen riski ihminen. Ääni on vahva ja käheä. Minäkin toki olen kokeillut, josko saisin torvesta äänen kuuluville. Ei sitten niin mitään mahdollisuutta, ei sitten niin pihahdustakaan… Nyt tiedän, että olen kovin heikko ja kehno nainen. Puhaltaminen on samanlaista kuin muunkin torven puhaltaminen: itse täytyy sävellaji löytää, ei ole olemassa valmista asteikkoa kuten kosketinsoittimissa.
Jos kuulee alppitorven soivan vuorilla, sitä jää kuuntelemaan kuin nalkkiin. Samalla katse hapuilee, missä se mahtaa soida. On kuitenkin täysin mahdotonta jäljittää, mistä suunnasta ääni tulee. Se kiirii kaikuna vuoren seinämästä toiseen.
Äitini pitää alppitorven soinnista. Sattuipa, että kun hän oli kerran luonani Saksassa, lasteni kuoronjohtajan mies Peter Oehlen sattui samaisena sunnuntaina tiiminsä kanssa soittamaan kirkon pihalla tuoreelle hääparille alppitorveaan. Muuten nämä kolme miestä harjoittelivat Reichenaun saarella joka tiistai – harjoitella ei voi muutoin kuin tiettyinä aikoina, kun soittimilla on niin kantava ääni. Päätin järjestää äidilleni yllätyksen.
Kotimme oli mäellä, mäennyppylän takana siellä ja katolinen kirkko on alhaalla rannassa, joten sointi ei kuulunut kotiimme asti. Pyysin siis soittajia tulemaan meillekin… ja nämähän lupasivat, heti kirkon jälkeen, jos keittäisin kirkkokahvit ja leipoisin kakun. Tuumasta toimeen. Äidille en kertonut mitään, ja eihän hän tietenkään pannut pahakseen, että leivoin kakun, se ei herättänyt huomiota.
Oi, rahka-kirsikkakakun! Pihalla kas on se suuri kirsikkapuu.
Pihamme Allensbachissa oli hyvin suojattu naapurien katseilta. Katoin pöydän ulos ja keitin kahvit. Ja sitten alkoi tapahtua. Miehet marssivat pihalle, kokosivat soittimensa ja alkoivat soittaa. Äiti ihmettelemään, mistä soitto kuuluu… kannoin pihalle nojatuolin, istutin äidin siihen ja kerroin, että tämä konsertti on ihan vain hänelle yksin.
Käytännössä kuitenkin kävi ihan toisin: koska alppitorvilla on niin voimakas ääni, niin emmehän me montaa minuuttia keskenämme saaneet olla. Naapurit ilmestyivät yksi toisensa jälkeen pihallemme… konsertti ei ollutkaan äidille yksin!
Olen tainnut aiemmin kirjoittaa hyvistä naapureista…? Kahvia oli, ja kakkuakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti