lauantai 16. tammikuuta 2010

Ensimmäinen Petroskoin matkani

Tammikuussa, tasan vuosi sitten...

olin juuri palannut Petroskoista. Tutustuimme siellä pellettitehtaaseen, mikä ei sinänsä välttämättä mielettömän jännittävä juttu ole, tärkeämpi oli toki johtajan kanssa käyty keskustelu, kysehän on Venäjän puusta.

Mitä enemmän keskustelen venäläisten kanssa, sitä enemmän opin. Ennen kaikkea olen oppinut, että pelätä ei tarvitse mitään. Oman horisontin ulkopuolelle kurkkaamisen ja pelkkien luulojen varassa elämisen jättämisen pitäisi mielestäni olla useimmille suomalaisille pakollista. Eikä pidä verrata omenoita ja päärynöitä keskenään. Karjalan tasavallassa ei mene hyvin, mutta ei siellä toivottomia olla. Kehittyvä venäjän taitoni on toki avuksi.

Kaikkea en aina ymmärrä. En sitä miksi palvelu ei toimi, usein ei ollenkaan - mutta eihän se toimi Suomessakaan, joten siitäkään ei suomalaisten parane pullistella. Joskus nämä tapahtumat saavat tragikoomisia piirteitä. Lounas oli erinomainen. Sihteeri kävi kysymässä, mitä haluamme juoda. Vastasin että vettä. Niinpä koko seurue sai kukin pullon vettä. Mutta ei laseja. Ne saimme yllättäen sitten vasta kun lautaset olivat melkein tyhjiä.

Tällaistahan voisin sitten kerrata milloin mistäkin. Yleensä vain naurattaa - sillä näinhän se on Suomessakin. Vai oletteko ikinä nähneet Suomessa huoltoaseman baarin pöytää, joka ei olisi valmiiksi likainen, täynnä jotain murusia ja kahvitahroja?

Modernit venäläiset naiset eivät ole yksinomaan älykkäitä, vaan myös kauniita. Tulkkimme, sortavalalaisen tehtaan johtaja, on kaunis, pätevä nainen. Tätä olen tavannut monessakin firmassa Venäjällä. Suomalaista naista yritysjohtajana en sen sijaan ole vielä tavannut. Kokemusta ja näkemystä minulla asiasta on: asiakkaani ovat kaikki pieniä ja keskisuuria yrityksiä, ja toimitusjohtaja on Suomessa aina mies. Ei, en ole miestenvihaaja. Tämä on vain toteamus.

Illastimme kuuluisassa karjalaisessa, karjalaista ruokaa tarjoavassa ravintolassa Kareliassa, joka sijaitsee keskustassa, vinosti hotelli Pohjolaa vastapäätä. Ruoka oli erinomaisen maukasta. Vaikka eteläkarjalainen olenkin, niin niin maukasta karjalaista ruokaa en ole vielä syönyt Suomen Karjalassa missään. Korostan kissankokoisin kirjaimin: en missään vielä. Privaatisti kyllä :-)
Karelia-ravintola on muutenkin nähtävyys: huolella ja hyvällä maulla sisustettu.Toki löytyy huonokin puoli: hinnat ovat apteekkimaisia. Suomessa ansaitulla rahalla kuitenkin maksettavissa.

Pohjola-hotellissa jatkettiin tanssiparketilla. Seurueeseemme kuului kolme miestä, ja he olivat tanssiravintolan ainoat miehet! Naiset siellä keskenään tanssivat. Olen ollut samaisessa tanssivarintolassa myöhemminkin, tehden saman huomion. Miehiä ei juuri ollenkaan.
Iltaa tanssitutti tulkkimme hyvä ystävä, bändi soitti siis osin mitä pyysimme...

Aamulla oli jokaisella seureemme jäsenellä oma tarinansa kerrottavana edesmenneestä yöstä. Minun huoneeni pesualtaalle piti kiivetä yli vessanpöntön ja peseytyessä seisoa sen päällä. Muut kertovat lämmityslaitteista, sängyistä... ei mitään vakavaa, mutta hassua. Vaan tyyliä ja ambientea hotellissa on, siitä ei pääse mihinkään!

Paluu Sortavalaan osoittautuu mutkikkaaksi. Lähtiessä aamulla joudumme toteamaan, että auton neljästä vanteesta vain yksi oli enää pyöreä. Oli ollut turhan vauhdikas tulomatka näes... olimme ajaneet oppaamme maasturin perässä. Vauhtia oli tainnut sittenkin olla kehnolla tieosuudella liikaa. Millainen tie osin on, ylittää kyllä tavallisen kansalaisen käsityskyvyn.

Pääseemme sillä autolla kuitenkin oppaamme neuvomalle rengaskorjaamolle, 300.000 asukkaan kaupungin ainoalle, joka sattuu olemaan kaupungista ulos menevän tien varrella. Menemme sisään korjaamoon. Siellä makaa kaiken roinan keskellä sohvalla mies. Ei räpäytä silmäripseäänkään, kun tulemme sisään. Asiakkaita ei ole muita. Nostamme hänet käsikynkkää sohvasta katsomaan automme vanteita. Hän ei aikaile, hakee lekan, kolauttaa muutaman kerran ja kas, vanteet ovatkin taas pyöreät. Lisää renkaisiin ilmaa, ja pääsemme matkaan. Kysyessämme palvelun hintaa kaveri tuumaa, että josko vaikka 20 ruplaa. Sehän onkin peräti 46 senttiä.

Seuraavat 300 kilometriä Sortavalaan eivät suju ihan suunnitelmien mukaan... eipä aikaakaan, kun auto alka hypähdellä: yksi rengas sittenkin luttanana, ilmaton. Ja me olemme metsän keskellä ei-missään. No, entäs nyt? Mukaan saamallamme paikkausvaahdolla tiivistämme renkaan.

Vaan sekään ei kestä kauaa. Vararengas? Enpä olisi keksinyt. Se vaan ei vaihdu. Volkkarin Passatilla on yksi pultti omanlaisensa, ja juuri sen pultin avain olikin jäänyt Suomeen. On varmaankin niin, että Volkkarin keksijä on keksinyt yhden pultin erilaiseksi, jotta Passatista ei pääse varastamaan vanteita - vai mikäköhän on tuon järjettömän keksinnön tavoite ollut?

Emme voi jäädä viidentoista asteen pakkaseen odottelemaan parempia aikoja, vaan jatkamme matkaa pelkällä vanteella. Selvää on, mitä sitten. Kumi alkaa pakkasesta huolimatta sauhuta, se kuumeni liikaa.

Loppujen lopuksi soitamme Sortavalaan ja pyydämme apua. Aina auttamaan valmis yhteistyökumppanimme kysyy, missä olemme. Luen tien poskessa sattumalta olevan tienviitan. Hän neuvoo ajamaan vielä sata metriä huoltoasemalle asti. Koko matkalla on vain yksi ainoa bensiiniasema. Emme usko korviamme... olemme jääneet koko pitkällä matkalla juuri tuon ainoan bensiiniaseman lähelle.
Ja ah, siellä on lämmin kahvio, ja kahvia ja tuoreita korvapuusteja...!

Vaan ei korjaamoa. Sortavalasta saamme sitten monen tunnin odottelun jälkeen apua, mekaanikon, joka murtaa vaikean pultin, vaihtaa renkaan ja pääsemme pälkähästä.

Rajalla ei ollut jonoa. Meillä ei olisi kantti enää kestänyt odotella montaa tuntia siellä...

Mitäpä tässä. Olen ollut Petroskoissa kahdesti sen jälkeen ja pidän kaupungista ja tuntemistani petroskoilaisista suuresti.

Venäjä on tuossa vieressä ja Pietari lähempänä kuin Helsinki. Tämä Nuijamaantie numero 13 on Suomen ainoa yksikaistainen moottoritie Venäjälle...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti