"Halusimme olla vapaita"

Peter Fechterin kuolema Berliinin muurilla vuonna 1962 vavisteli maailmaa. Hänen ystävänsä ja kumppaninsa Helmut Kulbeik kertoo tässä ensimmäistä kertaa paon dramaattisista tunneista. 

Tänään on Saksan kansallispäivä. Sitä vietetään nykyisin Saksojen yhdistymisen kunniaksi. 

Artikkelin ovat kirjoittaneet Rainer Erices ja Jan Schönfelder, ja se ilmestyi ”Die Zeit”-lehdessä 12.7.2012.

Viisikymmentä vuotta sitten, 17. elokuuta 1962 päättyi Peter Fechterin elämä hänen yrittäessään paeta Berliinin muurin yli länteen. 18-vuotiaan Fechterin ampui DDR-rajasotilas. Ammukset olisivat myös saattaneet osua Helmut Kulbeikiin, joka oli uskaltanut lähteä Fechterin kanssa yhdessä pakomatkalle. Kulbeik kuitenkin pääsi läpi ja voi aloittaa uuden elämän lännessä. Hän on ainoa todistaja, joka näki läheltä pakoyrityksen. Ja hän on – aina tähän asti – vaiennut muistoistaan. Eikä hän vieläkään halua nähdä kuvaansa lehdessä.

Kulbeik asuu Berliinissä. Kaupungin kahtiajako on ollut jo pitkään historiaa, mutta sen tapahtuman kuvat eivät lähde hänen mielestään. Ei, pako ei ollut virhe, eikä mikään pikkupoikien jekku, hän sanoo. Hän halusi tuolloin pois, pois idästä, ulos DDR:stä. Systeemi lytisti hänet. Eikä pako ollut vaikea – muutaman sekunnin asia.

Mutta kaikki ei onnistunutkaan. Fechteriin osui konepistoolisarja ja hänen verensä vuoti kuiviin länsipoliisien ja länsijournalistien silmien alla. He eivät voineet auttaa, vaikka olivat muurin vieressä. Kuvat kuolemasta menivät kaikkeen maailmaan, hänen kuolemastaan tuli DDR-järjestelmän ihmisoikeuksien loukkauksen symboli. Joka vuosi poliitikot ja valtiovieraat laskivat kukkia Peter Fechterin muistopaikalle Länsi-Berliinin Zimmernstrassella, ja turisteja tuli. Nyt paikalla on nuoren miehen ja hänen kauhean kuolemansa muistopaasi.

Puoli vuosisataa tapahtuman jälkeen hänen pakokumppaninsa Helmut Kulbeik vastaa ensimmäistä kertaa kysymyksiin tapahtuneesta. Yhä vielä tapahtumat näkyvät hänen silmiensä edessä.

Kuusikymmenluvun alussa Kulbeik, joka on syntynyt 1944 kuten Fechterkin, vanhempiensa kanssa Friedrichsheinissa Berliinissä, kaupungin itäosassa. Hänen isänsä, joka oli työkalujen valmistaja, halusi hänen lähtevän opiskelemaan. Mutta poika haluaa mieluummin tienata rahaa nopeasti, ja siksi hän aloittaa työnteon rakennuksella: hän lähtee betonirakentajan oppipojaksi. Siellä hän tutustuu muurarioppilas Peter Fechteriin. Molemmat näkevät, miten vuonna 1961 muuri rakennettiin. Helmut ei voi enää käydä Länsi-Berliinissä asuvan isoäitinsä luona, ja myös setä ja täti ovat ”siellä toisella puolella”. Peter taas, joka asuu vanhempiensa kanssa Weissenseellä Berliinissä, menettää yhteyden vanhempaan sisareensa.

Rakennuksella työskentevät pojat tulevat hyvin toimeen keskenään. Yhdessä he käyvät koulutuksissa, tapaavat myös vapaa-ajallaan ja tekevät retkiä tyttöystäviensä kanssa. Toukokuussa 1962 he tekevät suunnitelman paeta länteen. Idea on Helmutilta, sillä hän on pojista aktiivisempi, Peter on enemminkin varovainen.

Muutaman kerran he kävelevät rajan koko pituudeltaan. Ensin ei tunnu löytyvän sopivaa paikkaa. Kesällä he tekevät osastonsa kanssa rakennustöitä Berliinin keskustakorttelissa, enteisen Keisari Wilhelmin palatsin lähellä. Sieltä ei ole pitkä matka muurille. Kulbeik ja Fechter tutkivat pakomahdollisuutta. He löytävät tehdasrakennuksen, jossa on muun muassa puusepän verstas, heti rajan vieressä. Täältä he aikovat yrittää pakoa.

Kulbeik nousee 17. elokuuta 1962 kuten tavallista ylös kello viisi. Hän syö aamiaisen, noin kuudelta hän menee työpaikalle. Siellä hän tapaa Peterin, ja pojat aloittavat työt. Myöhään iltapäivällä tauolla he menevät kahden työtoverinsa kanssa Bullenwinkel-nimiseen kapakkaan, joka sijaitsee Hausvogtei-aukiolla, muutaman minuutin päässä työpaikasta. He syövät vähäsen ja juovat oluet. Paluumatkalla he sanovat toisille, että aikovat hakea vielä savukkeita. He eroavat työtovereista ja menevät takaisin kapakkaan. He ovat päättäneet paeta.

He hyvästelevät kapakan emännän, sitten he menevät rajan lähellä olevalle tehdasrakennukselle. Heidän työvaatteensa suojaavat heidät, ongelmitta he pääsevät rakennuksen sisälle Zimmernstrasselle. Rajan suuntaan kaikki ikkunat on muurattu umpeen, kaikki paitsi yksi pieni alakerrassa, ja se on noin puoli metriä leveä ja korkea. Juuri sen alla he näkevät ison kasan lastuja. He piiloutuvat niihin.

Piilo tuntuu hyvältä. He haluavat odottaa, kunnes saavat tilanteen haltuunsa. Kaksi tuntia he makaavat hiljaa paikoillaan, sitten he kuulevat ääniä lähellään. He pelkäävät, että heidät löydetään, ja päättävät toimia niin pian kuin mahdollista. Kun äänet loittonevat, Kulbeik antaa merkin. He riisuvat kengät, etteivät päästäisi ääntäkään, ja hyppäävät pienestä ikkunasta kadulle. Kulbeik näkee vielä yhden lähellä olevan työmiehen, joka ei kuitenkaan sano mitään.

Nuoret miehet kiirehtivät jalkakäytävän yli, hyppäävät raja-aidan yli ja juoksevat yli kymmenen metriä leveälle raja-aidan ja muurin väliselle tielle. Fechter ehtii ensin muurille. Silloin heidät nähdään. ”Suoraan ylhäältä” alkavat rajavartijat ampua heitä kohti – ilmeisesti ilman varoitusta.

 

 

Kulbeik hyppää muurille – ja onnistuu pakenemaan.

Mitä sitten tapahtuu, ei Kulbeik ikinä pysty ymmärtämään. Hän näkee, että Fechter jää ”kuin kivipaasi” seisomaan paikalleen. Kulbeik juoksee hänen ohitseen, hyppää muurille ja heittäytyy muurin päälle olevalle piikkilangalle. Hän satuttaa itsensä rinnasta, mutta sitä hän ei edes huomaa. Alapuolellaan hän näkee Fechterin seisovan, eikä hän edelleenkään liiku. Hän huutaa Fechterille kovalla äänellä: ”Tule jo, ala juosta!” Mutta hänen ystävänsä ei liikahdakaan.

Kulbeik putoaa toiselle puolelle muuria. Kertaheitolla hän on lännessä. Kuin sekopää hän juoksee nurmikon yli Springerin kustantamon suuntaan. Hän näkee kaksi US-sotilasta, joista toinen on tumma- ja toinen vaaleaihoinen.  He ottavat häneet maastoautoonsa ja vievät hänet pois.

Mitä sillä aikaa tapahtuu toisella puolella muurin, saa Helmut Kulbeik tietää vasta myöhemmin Länsi-Berliinin poliisilta ja lehdistöstä. Peter Fechteriin osuu kiväärilaukausten sarja ja se silpoo hänen lantionsa. Hän lysähtää kasaan, suoraan muurin viereen, jossa hänen verensä valuu kuiviin. Hän huutaa ja valittaa, mutta kukaan ei tule apuun. Sattumalta on muurin lähellä Länsi-Berliinin puolella valokuvaaja ja kameramies. Kuolevasta lähtee kuvia ympäri maailman. Kulbeik näkee myöhemmin nämä kuvat "yhä uudelleen ja uudelleen". 

 

Lännessä pakolainen kohtaa levottomia aikoja. Kulbeik saa sijaa sukulaistensa luona. Kaksi kertaa hän joutuu poliisikuulusteluun. Niin syyttäjät ja suuri yleisö saa tietää kuolleen nimen. Armeijamääriä toimittajia haluaa Kulbeikin kertovan heille tapahtuneesta tai ottaa hänestä kuvia, mutta he eivät pääse hänen luokseen. Sukulaiset auttavat pakolaista pysymään piilossa lehdistöltä.

Stasi tutkii perheen asunnon

Kulbeik on vielä pitkään shokissa. Hän ei halua puhua kokemastaan. Hänen nimeään ei saa julkaista, sillä Kulbeik pelkää, että hänen vanhemmilleen tulisi vaikeuksia. Niin pikkuhiljaa unohtuu, että Peter Fechterin traagisessa pakoyrityksessä oli mukana toinenkin mies.

Kaupungin itäosassa poliisi ja Stasi aloittavat tutkinnat. He tutkivat kauhistuneiden vanhempien asunnot. He eivät pysty löytämään mitään ”suunniteltua rajanylitystä”. Berlin-Mitten kaupunginosan tuomioistuin määrää Kulbeikin pidätetyksi. Kulbeik on heidän mielestään, samoin kuin Fechterkin, rikollinen, koska hän on ”ilman demokraattisten viranomaisten lupaa lähtenyt DDR:n alueelta”. Tämän jälkeen Stasi seuraa hänen vanhempiensa postiaVasta kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen DDR luopuu pidätyksestä. Kulbeik voi taas matkustaa itään, ja ilman vaikeuksia hän käy vanhempiensa luona.

Muurin kaatumisen ja SED-hallinnon kaatumisen jälkeen Kulbeikia kuulustellaan vielä kerran muurilla tapahtuneiden kuolemantapausten johdosta. Hän kertoo viranomaisille pakonsa syyt. Hän kertoo muurin pystyttämisestä, kertoo miten hän ja Fechter sen vuonna 1961 kokivat. Hän kertoo ”paineesta, jota oli koko ajan” ja siitä, että ”hänet piti sopeuttaa sekä ammattiin että vapaa-aikaan”. Peter Fechter ja hän halusivat kuitenkin vain yhtä asiaa: ”Halusimme olla vapaita.”

Helmut Kulbeik elää nykyisin taas Berliinin itäosassa – yksinkertaisissa olosuhteissa. Sitä vapautta, mitä hän halusi, hän ei ole niiden viidenkymmenen vuoden aikana saanut, siitä alkaen kun hän oli paennut DDR:stä. Tapahtumat eivät jättäneet häntä rauhaan. Mutta hänellä ei ollut voimaa käsitellä menneisyyttä. Hän ei koskaan käynyt Fechterin haudalla Berlin-Weißenseellä. Hän ei myöskään tavannut Fechterin sukulaisia. Kerran, pari hän sanoo käyneensä Zimmernstraßella, muistomerkillä, yksin.