lauantai 26. huhtikuuta 2014

Matkalla DDR:ssä ja Berliinissä DDR:n aikaan





Silloin muinoin, kun oli vielä valtio nimeltä DDR, käytiin sielläkin toki. Siis valtioon ei oikeasti päässyt muuten kuin läpikulkumatkalla, tai sitten kutsuttuna työmatkalla, mutta sitä työonnea minulle ei koskaan tullut, työmatkoja aloin tehdä paljon myöhemmin. 

Me Saksan liittotasavallan maksamat työntekijät kansainvälisissä projekteissa - eli siis minä projektinjohtajan sihteerinä - saimme itse ministeriöltä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että sellaista maata kuin BRD ei ole olemassa; valtion nimeä ei saa lyhentää, se kuuluu "Bundessrepublik Deutschland". 




Berliinissä olen käynyt kerran jos toisenkin. DDR:n aikana kävimme useita kertoja. Jonotimme rajalla – yleensä Hofissa, koska tulimme etelästä - omassa autossa joskus tunteja, sitten katsottiin kaikki mitä autossa oli ja sitten ajettiin hitlerinaikaisia betoniteitä Berliiniin. Berliiniin matkustavaiset saivat käyttää vain tiettyjä reittejä. Tiet olivat suhteellisen hyvässä kunnossa; nykyisin ne on suurimmaksi osaksi päällystetty asfaltilla, sillä betonilaattojen väliin jäi rakoja, jotka hypittivät autoa tasaisin välein.  

  

Pysähtyä sai vain bensa-asemilla, joissa yleensä sai myös ruokaa. Bensa-asemat olivat tyylikkäitä rakennuksia, eivät laatikoita kuten nykyisin, mutta muutehan tuntui siltä kuin olisi siirtynyt toiseen maailmaan. Ihmiset kyllä yleensä olivat ystävällisiä, mutta ruoka sitä sun tätä, ruokailuvälineetkin alpakkaa, mutta mikään ei oikeastaan maksanutkaan mitään. 



Berliinissä yöpyminen ei maksanut tuolloin paljonkaan, eikä maksa vieläkään. Toki piti käydä katsomassa Gedächtniskircheä, joka siellä edelleenkin rauniona mutta museona seisoo. 


Kävimme kaupungin itäiselläkin puolella muutaman kerran. Koska mieheni oli saksalainen ja minä suomalainen, piti mennä eri rajanylityspaikoista. Suomalaiset eivät tarvinneet viisumia, sen sijaan länsisaksalaisille rajan ylittäminen oli maksullista.





Alexanderplatzilla on yhä se ravintola, jossa tapasimme itäsaksalaisen pilotin. Hän kertoi käyneensä kahdesti ulkomaillakin: Jugoslaviassa ja Suomessa! Hänen kanssaan vierailumme jälkeen kirjoittelimme vielä pitkään. En tiedä mitä hänelle tapahtui, mutta tiedän kyllä useita kauhutarinoita sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat pyrkineet länteen ja miten heitä siitä rangaistiin. Nykymaailmassa se, mitä sain kuulla, tuntuu täysin uskomattomalta.

 
Metrolla liikuttiin Berliinissä paikasta toiseen. Metro kulki monet reitit Itä-Berliinin alla, siksi ei kaikilla pysäkeillä päässyt pois. Pysäkkejä oli pimeinä ja raunioina vaikka miten paljon. Läpi aavekaupunkien mentiin, ja sitten taas noustiin normaaliin länteen.


Olen aina viettänyt paljon aikaa museoissa. Itä-Berliinin museot olivat upeita kaikin puolin. Ovathan ne siellä yhä. Suosittelen!


Länsi-Saksan ja Berliinin reitiltä ei saanut poiketa, mutta jos meni muualle, näki muutakin. Kun ajoimme kesällä 1979 autolla Puolan kautta Moskovaan, kävimme myös Karl-Marx-Stadtissa, nykyisessä Chemnitzissä. Aikamatka sekin. Toisella matkalla 1990 Puolaan kävimme muun muassa Leipzigissa. Muistan itkeneeni sitä surkeutta, mitä tuolloin näin: ei yhtään taloa, jossa olisi ollut katto tallella. Ylimmäiset asunnot täysin asumiskelvottomia. Muistan myös lasten ihmetelleen, maksoimmeko leivästä oikean hinnan, kun se ei heidän mukaansa maksanut mitään...


 
 


Spiegel online:n kuvia Berliinistä ja muistakin DDR:n kaupungeista ennen-nyt voit katsella täältä:

Kerran pidettiin kielikoulujen opettajien päivätkin Berliinissä, ja tuolloin Berliinin senaatti kutsui meidät suomalaiset osallistujat lounaalle - DDR:lle näes suhteet Suomeen olivat tärkeät. Myöhemmin sitten kirjoitin kahden muun opettajan kanssa Berliinissä kielikoulujen opetussuunnitelmat, ja vielä myöhemmin, kun Suomen lähetystö oli jo siirtynyt Bonnista Berliiniin, sain juhlia kutsuvieraana suurlähettilään vastaanotolla itsenäisyyspäivää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti