Ylioppilaaksi

Se oli vuonna 1970, kun ylioppilaaksi kirjoitin. Sain melko hyvät paperit, vaikka en ollut juuri mitään asian eteen tehnytkään. Äiti oli ostanut lohenpunaista kangasta ja siitä teetettiin kaksiosainen puku, josta olin kovasti ylpeä.

Juhlapäivä oli hyvin kuuma päivä. Istuimme koulumme Lauritsalan yhteiskoulun pihalla, seitsemänkymmentä tulevaa uutta ylioppilasta ja monta sataa ihmistä juhlaväkeä, kuuntelimme juhlapuheita ja hikoilimme. Pääskyset lentelivät taivaalla. Kuinka ollakaan, yksi niistä pudotti tarpeensa ylläni lennellessään ilmoilta alas – juuri minun hameelleni…

Soitin juhlassa estradilla pianolla sen Mozartin kappaleen, jolla sitten samana kesänä pyrin Sibelius-akatemiaan. En päässyt. Yliopistoon sen sijaan olin saanut stipendin. En ottanut sitä vastaan, vaan lähdin Pariisiin piikomaan ja olin jäädä sille tielleni…

Sitten painettiin lakit päähän, laulettiin suvivirsi ja varsin laaja sukuni lähti autoillaan kotiini, joka sijaitsee noin 15 kilometrin päässä koululta, ja minä menin valokuvaajalle. Kuvaaja oli hyvän ystäväni isä, joten kyllä minä heidän luonaan viihdyin. 

 

Tuohon aikaan ja ilokseni yhä nykyisinkään ei ketään erikseen perhejuhliin kutsuttu, vieraita vain tuli. Meille tuli paljon sukulaisia ja paljon kyläläisiä ja muita tuttavia.

Minulla on aina ollut sisua joskus tarpeettoman paljon. Tämä mieheni sanoo, että minä en juuri kysele enkä ihmettele, minä ryhdyn aina toimimaan. Niin silloinkin. Kun kukaan monista sukulaisistani ei tullutkaan minua hakemaan, niin päätin huolehtia kotiin pääsystäni itse. Eihän minua näköjään kukaan kaivannut. Odotin siis linja-autoa, joka tulikin normaaliin aikaan myöhään iltapäivällä. Eikä tietenkään ollut mitenkään ihmeellistä, että minä tuohon autoon nousin, olinhan tehnyt sen jo vuosia joka ikinen koulupäivä. Linja-auton saavuttua perille kävelin vielä pysäkiltä puolentoista kilometrin matkan kotiin.

Siellä sitten päiviteltiin. Missä olin ollut? Miksi en ollut soittanut ja pyytänyt ketään hakemaan? Jaa, miksikö en? Ajattelin, että jos eivät itse huomaa, että vaikka minua juhlivat mutta en ole paikalla, niin olkoot keskenään. 

 

Ruusuja olivat tuoneet niin paljon, että ne eivät mahtuneet mihinkään maljakkoihin. Niitä sitten yön yli kylmässä vedessä isossa saavissa säilyteltiin, ja seuraavana päivänä rääppiäisiä vietettiin. Eivät ne ruusut kauaa kestäneet – yhtä lailla kauan kesti minun hieno koulumenestykseni. Paljon olen elämässäni tehnyt, nähnyt ja kokenut, mutta sille vihreälle oksalle en koskaan päässyt. Ruusuni olen sittemmin saanut ostaa nekin itse.