He halusivat "vapauttaa kansan".

Miten hirvittävä erehdys. Kansa ei halunnut tulla vapautetuksi, vaan halusi työtä ja toimeentuloa. 

  

Kävin Helsingin dokumenttifestivaaleilla katsomassa Jean-Gabriel Periotin vuonna 2015 tekemän elokuvan ”A German Youth”. Se kertoo autenttisin dokumentein RAF-terroristiryhmän eli puna-armeija- tai Baader-Meinhof-terroristiryhmän toiminnasta, ja Saksasta, joka oli toipumassa hävinneestä sodasta. Filmi varsin ikävästi muistuttaa nykyajasta ja panee pohtimaan nykyistä terrorismia, vaikka nykyajasta ei puhuta sanaakaan. 

 

Meinhof ja Baader ja monet muut myöhemmät terroristit olivat älykköjä ja niitä harvoja ja valittuja, jotka pääsivät Saksan elokuvakorkeakouluun. 

Olin liian nuori ymmärtämään vuoden 1968 tapahtumista mitään. Mutta kun muutin Saksaan vuonna 1974, jouduin keskelle näitä tapahtumia. Aivan ensimmäisenä kesänä olimme yöllä tulossa Karlsruhessa sijaitsevan perustuslakituomioistuimen puiston kautta paikallisesta ravintolasta ja yllättäen pimeästä esiin tuli esiin poliisi, joka halusi nähdä paperini. Säikähdin tuolloin kuollakseni, ja ajattelin, että näinkö Saksa minut vastaanottaa. 

Vuosi 1977 lienee kaikilla senaikaisilla saksalaisilla vielä hyvässä muistissa: työnantajien liiton puheenjohtaja Martin Schleyer kidnapattiin ja RAF vaati kaikkien vangittujen RAF-terriroristien vapauttamista. Kun näin ei tehty, hänet murhattiin. Ei myöskään suostuttu vapauttamaan terroristeja, kun RAF kidnappasi Lufthansan koneen. Siinä terroristit ampuivat vain lentokoneen ohjaajan, muut saatiin vapaiksi. 

 

Kansa pelkäsi terroristeja tosissaan. Vielä vuonna 1981 perustuslakituomioistuimen asianajala Martin Buback murhattiin Karlsruhessa; hänen kotinsa oli Neureut-Kirchfeldissä sen talon vieressä, jossa tyttäreni oli tuolloin puolipäivähoidossa. (Pienten lasten äidit Saksassa eivät käyneet tuolloin töissä, oli tosi harvinaista, että minä näin tein, kunnes sitten muutettiin Frankfurtiin.)

Filmin alussa katsaus Kolmannen valtakunnan tapahtumiin. Kuvat kertovat sitten 1960-luvusta ja siitä, mitä demokratialla tuolloin ymmärrettiin. Nuori kolumnisti Ulrike Meinhof on sitä mieltä, että protesti vallitseville oloille on moraalinen pakko. Mukaan tulevat opiskelija Holger Meins, lakimies Horst Mahler, sitten Andreas Baader ja Gudrun Ensslin. 

Filmi varsinaisesti alkaa Persian shaahin vierailusta Saksaan vuonna 1967. Persian oloja vastustavat mielenosoittajat vaiennetaan poliisin toimesta varsin kovin ottein. Mediajätti Axel Springer väittää mielenosoittajien aloittaneen väkivallan, mutta myöhemmin käy ilmi, että hän valehteli. Sehän antaa vain lisää puhtia vasemmistoradikaaleille.

Yksi pieni, mutta äänekäs osa hyvinkin normaaleissa oloissa kasvanutta nuorisoa oli tuolloin sitä mieltä, että yhteiskunta tarvitsee perusteellisen muutoksen ja radikalisoitui aina terrorismiin asti. 

Tämä ei ole nykyisin mahdollista? Kylläpä vain on.  Mitä nuoremme tietävät historiasta? Entäpä, jos heillä on tunne, että ei ole tulevaisuutta? Pitäkäämme  huoli siitä, että väkivaltaiset irtiotot tukahdutetaan alkuunsa.