Nuorena tyttönä Ranskassa piikomassa tapahtui että...

Nythän näitä ylioppilasjuhlia taas juhlitaan.

Minä lähdin ylioppilasjuhlani jälkeen piikomaan Ranskaan. Sain jopa stipendin yliopistoon, mutta en ottanut sitä vastaan, koska halusin viettää vuoden Ranskassa. Se, että tuli mutkia matkaan, on toinen tarina. No, opinhan ranskaa kuitenkin. Ja vielä myöhemmin puhuin saksalaisen mutta Saarlandista kotoisin olevan mieheni kanssa ensimmäiset kolme vuotta ranskaa.

Tämä tarina kertoo nuoren vaalean tuolloin hoikan ja varsinkin sinisilmäisen maalaistytön maailmalle lähdöstä. En tuolloinkaan osannut pelätä mitään. Lähdin koulukaverini Annen kanssa Pariisiin, mutta emme olleet varautuneet siihen, että kumpikin pariisilaisperhe lähti kesälomalle omalle taholleen, emmekä nähneet toisiamme koko kesänä kuin yhden kerran. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut yhtään tylsää. Anne pääsi Pohjanmeren rannalle Normandiaan ja minä Rivieralle.

 La Valette du Var

Isäntäni oli Pariisin 17. piirin juristi ja hänellä ja hänen vanhalla äidillään oli iso huvila, monikymmenhuoneinen palatsi Rivieralla, La Valette du Varin kylässä Toulonin lähellä, jossa viettivät kesänsä. Monsieurin sisar oli heitetty perhepiirin ulkopuolelle, koska hän oli mennyt naimisiin tavallisen työmiehen kanssa. Hänen nuori tyttärensä oli kuitenkin pidetty kesävieras. Tämän sisaren ensimmäinen lapsi ensimmäisestä avioliitosta oli kuitenkin hyvinkin suosittu perheen kesken, sillä hän oli tuolloin Ranskan television kakkoskanavan kanavapäällikkö. Minun mielipiteeni oli varsin erilainen: minusta hän oli tylsä ja epämiellyttävä, oman arvonsa tunteva henkilö.

Kesä oli kuuma ja kaunis, ja ystävystyin isäntäni sisaren tyttären Nicolen kanssa. Nicole sekä hänen molemmat tyttärensä löytyvät tänä päivänä kaverieni joukosta naamakirjasta.

Siivosin siellä, autoin keittiössä, tiskasin keittiömestarin apulaisena. Joka päivä viisi lautasta per henkilö: alkupalat, salaatti, pääruoka, juusto, jälkiruoka, kahvi. Ja Gérardille ja vanhalle madamelle ja hänen madameystävilleen tietenkin lasillinen oman viinitarhan punaviiniä. Heikkovatsaisille vedellä laimennettuna. Eikä punaviiniä säilytetä jääkaapissa.

Keittiömestarilla ja miespalvelijalla, nuorella poikamiehellä Gérardilla oli skootteri, Nicolella myös, ja vapaa-aikanamme ja varsinkin yöaikaan helteen hieman hellittäessä me kurvailimme ympäri seutua, vaeltelimme vuorilla, kävimme viikunavarkaissa, ja jäätelöllä, ja tietenkin kävimme Välimeressä uimassa ja sukeltelemassa, ja meillä oli kolmistaan mukavaa.

Kyllä, luit oikein: myös minä olen sukellellut Välimeressä ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Île de Giens lienee joillekin tuttu?

 Toulon

Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta kävimme kuuntelemassa Toulonin torilla Joe Dassinin ulkoilmakonsertin. Lauloihan hän... muistan hyvin tämän: ”Le petit pain au chocolat” eli pieni suklaapulla.

Minä rakastin tuolloin ja rakastan yhä vieläkin enemmän Michel Sardoun iskelmää ”J’habite en France” eli miksi asun Ranskassa. Ah! ”Tu veux ou tu veux pas?” = Haluatko vai etkö halua?


Kesti aikansa, ennen kuin käsitin kuka on ”Bak” – ranskan kielessä ei ole olemassa h-kirjainta, joten se jätetään yksinkertaisesti pois. Säveltäjä on tunnetumpi nimellä Johan Sebastian Bach.

Nicolen vanhempien ystävä, pieni pyöreä nelikymppinen tehtaanomistaja ja poikamies Monsieur Gaillard Rivieralla omisti siellä varsin viehättävän, typityypillisen ranskalaisen ison talon palmutarhan keskellä ja korkean aidan takana, ja kävimme usein hänen luonaan. Ylempänä olevan palmupostikortin Toulonista olin lähettänyt Suomeen ja sen takana lukee ”Täällä ei ikinä tarjota kahvia ja pullaa”!

Kuinka ollakaan, tämä mies tykästyi minuun ja - kosi. Hmm. Kieltäydyin kohteliaasti. Hänen maailmansa oli niin kovasti kaukana omastani, suomalainen poikakaveri oli Suomessa – joka ei sitten odottanut, mutta sekin on toinen tarina – enkä minä nuori kokematon hupakko voinut mitenkään kuvitella rakastuvani tuollaiseen pullukkaan tynkään. Nicolen vanhemmat pelkästään nauroivat tapahtuneelle makeasti.

Kesä päättyi, palasimme Pariisiin, jouduin vaihtamaan perhettä. Opin paistamaan pihvit ja entrecôtit, tekemään ranskalaisen salaattikastikkeen ja ranskalaiset perunat, ja välttelemään iäti perässäni juoksevia arabeja.

Kävin sitten tietenkin Nicolen luona Pariisissa kylässä syksyn mittaan. Lokakuussa sain kuulla, että tämä tehtaanomistaja oli aivan yllättäen saanut sydänkohtauksen ja kuollut…

Vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin käsitin mitä oli tapahtunut. Tai tarkemmin: mitä olisi voinut tapahtua!