Viime viikon saksankielisessä kantapöydässä Lappeenrannassa saimme selittää baarimikolle, että Cronenbourg on ranskalaista olutta. Se sanoi että sanahan on saksalainen. Niin, vaikka sana on saksankielinen, niin se lausutaan ”kronaanbuur” (ja aata vedetään sisäänpäin ja honottaen), ranskaksi. Saksalaisethan oluen sinne ovat vieneet, Ranskassa ei juuri olutta ole. Eipä se olut siellä juuri mitään maksa. (Enkä muuten ole vielä yhtäkään humalaista Ranskassa nähnyt.)
Elsass, eli nykyisen kielitoimiston suosituksen mukaan Alsace on saksankielisen, saksalaisen alkuperäisväestön, alemannien aluetta. Muistan historian oppitunneilta koulusta, että oli aina oikein, kun muisti kertoa että Alsace on vaihtanut valtakuntaa, Saksasta Ranskaan ja päinvastoin. Viimeksi Alsace oli siis Elsass ja Saksan provinssi ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen siellä kiellettiin saksan – väestön kotikielen – puhuminen. Aivan kuten Etelä-Ranskassa kiellettiin oksitaanin, Karjalassa suomen ja Espanjassa katalonian puhuminen. Siitä johtuen Elsassissa puhutaan nykyisin merkillistä sekakieltä. Elsassilaiselta työtoveriltani Karlsruhen tutkimuskeskuksessa kansainvälisen projektin aikana kysyttiin usein, mistä johtuu että hän puhuu niin hyvin ranskaa!
Minäkin puhun hyvin ranskaa, enkä ole siksi ikinä saanut kokea ranskalaisten surullisenkuuluisaa kielitaidotomuutta tai minkäänlaista epäystävällisyyttä. Ihan päinvastoin. Suomalaiselle ranskan taitoiselle Ranska on varsinainen paratiisi.
Minun tämänhetkinen sukunimeni Werkle on saksaa, mutta ei svaabinmaalta Stuttgartin seudulta, vaan peräisin Elsassista, siis sekin alemannien murretta. Ja ranskalaisetkin osaavat lausua sen oikein.
Strasbourgin kuuluisin rakennus on tuomiokirkko. Rakennettu 1176 - 1439. Harmillisen kauniita nämä goottilaiset koristeelliset kirkot! Tämä kirkko on mielestäni yksi Keski-Euroopan helmiä. Tähän en kirjoita romaanisen ja goottilaisen tyylin eroja…
Kirkon 142 metriä korkeaan torniin olen muutaman kerran kiivennyt. Huh huh. Katso yllä olevaa kuvaa!
© Florian Kall, google earth
Omat kuvat ovat jossain albumeissa jossain Saksassa…
Kun asuimme Karlsruhessa, Saksassa, oli Strasbourgiin vain kivenheiton matka. Kävimme siellä usein, kaupoissa, tai ihan muuten vaan ravintoloissa. Ranskalainen ruoka on – yhä! - satumaisen hyvää. Edellyttäen, että käyttää vähän aivojaan ja valitsee minne menee.
Myöhemmin olen tietenkin käynyt siellä myös usein, etenkin kun monet asiakkaistani tekivät työtä Ranskassa.
Kerran ajoin Bodenjärveltä Strasbourgiin, vain todetakseni, että asiakas oli myöhästynyt lentokoneesta vain siksi, että koneiden vaihtoaika Amsterdamissa oli ollut liian lyhyt. Toisen kerran samasta syystä odottelimme asiakkaan matkalaukkua ja siis tavaroita pari päivää Strasbourgissa. Mitäs minä, menin ensin kahville ja sitten ostoksille.
Varsin hyvin on jäänyt mieleen juoksemiseni asiakkaitten kanssa yhdessä tai heidän asioissaan pankeissa ja verovirastossa ja muissakin virastoissa. Kerran jouduin lohduttelemaan metsäviraston tyttöä, kun tämä sai sapiskat esimieheltään, koska ei ollut paikalla virka-aikaan. Ranskalaiselle pahinta mitä voi tapahtua, on olla väärässä. (Aivan kuten pohojaalaasellekin…) Tyttö sitä sitten vuolaasti itki, mutta asiat sentään saatiin hoidettua.
Hauskin tulkkaustehtäväkin liittyy Strasbourgiin. Saksalainen metsäkoneurakoitsija ja elsassilainen, siis ranskalainen metsänhoitaja olivat riidoissa ja minä tulkkasin. Molemmat puhuivat saksaa...! Hyvä tuli; myöhemmin molemmat antoivat minulle toimeksiantoja.
Tapahtui myös kerran, että selviteltiin liikevaihtoveroasioita, asiakas tilasi minulle oluen ja kaataa kopsautin lasin saman tien pöydän laidan yli, ja lasi tietenkin särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Mitähän varten tällaiset epäoleelliset asiat jäävät parhaiten mieleen?
Olin myöhemmin nuoremman poikani peruskouluaikana luokan yhtenä valvojana mukana luokkaretkellä Strasbourgissa. Meillä oli yhteistä ohjelmaa, muun muassa jokiristeily, ja kaikki meni mainiosti. Opettaja oli jakanut meille vanhemmille kullekin neljä lasta vahdittaviksemme. Olin sopinut yhden asiakkaani kanssa, että maksan hänen palkkansa käteisellä, kun joka tapauksessa tulen Strasbourgiin, tapaamme siellä. Niin tehtiinkin, kaikki hyvin. Paluujunaan oli liput varattu, kävelimme lasten kanssa vielä kaupungilla. Jolloin asiakas soittaa: Auto on viety! Hän ei puhunut sanaakaan ranskaa, mutta auto oli Ranskan rekisterissä. Näin tien laidassa poliisiauton ja kysyin mitä tehdä. He selittämään ja soittamaan keskukseensa. Minä äkkäsin samalla yhden muista äideistä ja hökäsin lapset hänelle, vastoin sovittua. Ja ei kun autoa etsimään. Ja löytyihän se toki. Se oli ollut väärin pysäköity keskustassa ja se oli viety pois. Maksamallahan sen ulos sai, mutta aikamoinen seikkailu oli löytää paikka missä auto oli. Ehdin täpärästi paluujunaan.
Lapset olivat onnellisia, opettaja ymmärsi yskän. Koko kotimatkan laulatin junassa saksalaisilla lapsilla ranskankielisiä lauluja.
En malta taaskaan olla laittamatta tähän reseptiä, Elsassin herkkua, köyhän ruokaa Flammkuchenia (liekkikakku), ranskaksi tarte flambée (liekitetty torttu), Badenin puolella sitä kutsutaan myös nimellä Dünnele (ohukainen). Pellille tavallinen ohut sokeriton hiivataikina, päälle hapankermaa tai smetanaa ja silputtua sipulia, himppunen suolaa ja pippuria, ja mielellään vielä pekonia. Ah!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti