Blondi lähtee Pariisiin piikomaan

Olin kirjoittanut ylioppilaskokeessa molemmissa aineissa ämmän. En tykännyt ainekirjoituksesta koulussa kovinkaan paljon, enkä ollut mikään kympin kirjoittaja. Minusta koulussa ei edes kunnolla opetettu kirjoittamaan, pilkkusäännöt olivat se kaikkein tärkein asia.

Kirjoittamisesta sen sijaan tykkäsin ja tykkään vieläkin. Tarinoita kerrottiin ja muistiin pantiin pitkät kemian tunnit. Kirjeitä sinkoili nuorena lähinnä kahteen osoitteeseen, ystävälleni ja serkulleni. Kaikissa samat jutut: kerrottiin mitä numeroita oli saatu koulussa ja mitä tykättiin mistäkin pojasta. Nyt tätityllerönä ei voi muuta kuin nauraa, kirjoittelenhan samojen naisten kanssa yhä: teemathan ovat samat, koulu vain vaihtunut työksi ja pojat kasvaneet miehiksi.

Tuore ylioppilas lähti piikomaan Ranskaan. Hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Mahtaakohan outouden ja ikävän tunne olla samanlainen nuorella tänäänkin, jos blondi kokematon maalaistyttö lähtee isoon vieraaseen kaupunkiin? Enhän ollut koskaan aiemmin edes nähnyt barokkihuonekaluja, enkä pylvässänkyjä ja monen metrin mittaisia lakanoita…

Maailma on metka paikka. Pariisin aikainen ranskalainen tuttuni on Facebook-kaverini… kuten nyt myös hänen aikuiset lapsensa.

…………………………………………




chez M. Gal
130, Boulevard du Montparnasse
Paris 14e
France


Pariisi, 30.6.1970, illalla

Hei rakkaat tutut!

Tällä hetkellä haluaisin mieluiten olla Lappeenrannassa, omassa sängyssä oman peiton alla huolehtimatta huomisesta. En vain ole. Olen keskellä Pariisia, Euroopan isoa sydäntä. En ole vielä kuollut; pääsin, ihme kyllä, onnellisesti perille.

Saavuimme Annen kanssa neljän aikoihin lentokentälle ja vastassa oli pieni, musta mies, Annen perheen Monsieur. Ystävällisesti kiireestään huolimatta hän lupasi viedä minut toimistoon ja veikin – melkein. Siitä eteenpäin aloin seikkailla yksin pitkin ja poikin. Kysyin toimiston osoitetta, ja minulle vastattiin kahdesti, ettei Saint-Lazaren kadulla ole numero kuuttakymmentäkuutta!

Pariisissa ei saa kävellä yksin, ei ainakaan päämäärättä, sanoi Leena. Otin taksin, temppu sekin erilainen kuin Suomessa, ja tulin ihan oikeaan osoitteeseen.
Monsieur toivottaa tervetulleeksi ranskan kielellä (joku soittaa paraikaa ovikelloa, talo on kuin paperista), maksaa taksimaksun ja kuuntelee kärsivällisesti…

Tätä ympäristöä ei VOI kuvitella, ellei tule katsomaan. Kaikki on ikivanhaa, ellei oteta huomioon jääkaappia tai väritelevisiota tai tietysti minua. Mies on viiden - kuudenkymmenen ja äiti kovin vanha, kävelee kainalokepillä ja hitaasti. Saa nähdä ymmärränkö nukkua tässä huoneessa, syödä en ymmärtänyt kuin omat eväät.

Huoneeni on pieni ja ikivanha, ja kirjoja täynnä. Tuo mies omistaa mielettömän, lukemattoman määrän kirjoja. Katsonpa minne vain, aina näen kirjoja.

Tässä vaiheessa en ainakaan ymmärrä, miten jaksan elää koko talven täällä. Kaikki mitä toivon, on että vuosi kuluisi pian ja että pääsisi Suomeen tuttujen luo.

Sataa. Minua hieman palelee. Olisi pitänyt olla sateenvarjo ja enemmän lämmintä ylle.
Huomenna menen kokin kanssa toimistoon tutustumiskäynnille ja tutustun vähän ympäristöön. Ja jo viikon kuluttua olen Rivieralla!

Kirjoitelkaa!!!

Pipa