Kun syksyllä 2001 olin suostunut antamaan luksuskokoisen yhteisen kotimme pois, asuin tilapäisesti naapurin loma-kaksiossa. Aikaa olisi ollut viisi kuukautta asua siellä, mutta toki aloin heti etsiä ikiomaa asuntoa.
Siihen aikaa muun muassa myin karjalanpiirakoita Saksassa, oikeammin yritin. Suomalaiset ostivat ja olisivat ostaneet melkein millä hinnalla hyvänsä, saksalaiset olivat sitä mieltä, ettei karjalanpiirakat maistu juuri miltään… Ja loppujen lopuksi myynti päättyi logistiikkaongelmiin. No, olin tulossa talvella perjantaina iltapäivällä autossani pakastevarastolta Memmingenistä Allensbachiin.
Sanoin Luojalle ääneen, oikeammin itselleni :-) yksin omassa autossani, millaisen asunnon haluan: järvelle pitää näkyä, vasta remontoitu, parkettilattia, kalustettu keittiö (se ei kuulu Saksassa asuntojen varusteisiin); annoin hinnan ja päivämäärän mihin mennessä asunnon haluan, ja että sen pitää sijaita lähellä toimistoa.
Kolme minuuttia myöhemmin soi kännykkäni. Apulaiseni Katrin ilmoitti, että koska hän tietää minun olevan liikenteessä ja tietää etten saa paikallista lehteä, hän halusi vain sanoa, että lehdessä on ilmoitus asunnosta… toimiston läheisyydessä. Saattaisipa sopia minulle. Varaisiko hän minulle ajan, että näkisin asunnon?
Kyllä kiitos. Kolme päivää myöhemmin tein vuokrasopimuksen. Hinta kuten olin ajatellut, sata metriä toimistostani, Allensbachin teknologiakeskuksesta, samalla kadulla, talon ylin kerros vasta remontoitu, sieltä tietenkin näkee järvelle; vanhassa talossa oli remontoitu kaksi asuntoa, joista siis muutin toiseen. Kalustettu keittiö, parkettilattia. Muuttaa voisin vaikka heti. Parkkipaikkahan minulla jo olikin vuorattuna toimiston edessä.
Muuton jälkeen seurasi pienoinen yllätys: samassa portaassa asuvat uudet naapurit tulivat toivottamaan tervetulleeksi... ja entisistä naapureista moni kävi tervehtimässä ja sanoi, että olisin vastakin tervetullut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti