Hailii happamii, koivistolaisii tappamii. Ja laivoikii siel ol.

Joku ihme viha-rakkaussuhde Venäjään täytyy kai olla, kun yhä uudelleen pyrkii vapaaehtoisesti itärajan taa. Vai liekö se vain se tosiasia, että mökkimme on melkein rajalla? Viipuriin on vain puolen tunnin matka. Tai olisi, jos rajalla ei kuluisi lisäksi tunti – ja se ei oikeastaan yhtään mihinkään. Ennen kuin venäläiset alkavat puhua viisumivapaudesta, olisi nopeutettava eli järkeistettävä nykyistä toimintaa. 

Suomalaiset eivät yleensä rakasta venäläisiä. Isä taisteli jatkosodassa venäläisiä vastaan, vaan ei koskaan sanallakaan sanonut vihaavansa ketään, sanoi vain, että se oli sitä aikaa se. Minä olen kai saanut opit isältäni, kun en osaa vihata tai syrjiä ketään etukäteen. Sen verran olen maailmaa kiertänyt ja suomalaisten törttöilyjä ulkomailla nähnyt, että en ainakaan maanmiehistäni voi ylpeä olla. Ja löytyyhän se maatalousnäyttely lähes jokaisen suomalaisenkin pihasta… 

Tällä kertaa ajattelimme käydä luovutetussa Karjalassa siellä, missä ei sodittu: rannikolla Viipurin ja Terijoen välillä. Yritimme ensin Makslahden satamaan, jonka piti olla nettitietojen mukaan Venäjän suurin öljysatama, mutta tuloksetta. Tie ei vienyt mihinkään. Se iso satama ei ollutkaan siellä, se on Koivistossa. Tosin Uuraan satama on Venäjän kolmanneksi suurin. Sinne olisimme kyllä päässeet, mutta pölvästyimme niin Johanneksen suurta tehdasta, että emme jatkaneet sitä tietä. 

Päädyimme Koivistoon, venäjäksi Primorsk. Kaupungissa on 6000 asukasta, koko kunnassa 10.000. Paikkakunnan perustivat hansakauppiaat 1200-luvulla. Oli siellä koivistolaishattuja, joskin lumeton ja lämmin joulusää ei niitä tarpeellisiksi tehnytkään. 

 

  
Näkyi satama ja isoja laivoja. Meille satamakirkkolaisille tuttu näky! Koiviston 2000-luvun alussa rakennettu satama on Itämeren öljyputken päätepiste ja nykyisin Venäjän suurin öljyn vientisatama, kuten muutenkin Venäjän toiseksi suurin ja koko itämeren suurin satama. Tehdas, tosi iso sellainen. Sankarihautausmaa – missäpä Venäjällä ei sellaista olisi! – ja kaksikin kirkkoa, luterilainen kivikirkko vuodelta 1904 ja tietenkin ortodoksinen puukirkko. Ja oli toisaalta hajoamispisteessä olevia puutaloja ja toisaalta taas neuvostoajan kerrostalokortteleita. No, ei suomalainen keskiverto keskusta sen häävimpi ole, älkääpäs nyt paremmuuttanne pullistelko. Siistimpi tosin.

Venäjän valtio rakentaa Primorskiin 10.000 asukkaalle uuden korttelillisen kerrostaloja, kerrottiin Ylen venäjänkielisissä uutisissa sinä päivänä, kun takaisin Suomeen palasimme.

Hotelli yllätti! Ei ottanut vastaan ei-venäläisiä matkalaisia. Meidät neuvottiin ystävällisesti takaisinpäin, Johannekseen (venäjäksi Sovetski). Ihmettelimme asiaa, koska ajattelimme, että mitä pienempi kylä, sen vähemmän majoitusmahdollisuuksia. Toisessa suunnassa sijaitsevan Terijoen tiesimme, samoin sen hotellien ökyhinnat - ei siis sinne. Ja kas. Johannespa ei ollutkaan kyläpahanen, kuten ennen sotia. Siellä on oikeasti iso tehdas, ja paljon neuvostoaikana rakennettuja kerrostaloja. Ja iso moderni hotelli! 

Asukkaita Johanneksen keskustaajamassa on noin 6500, koko kunnassa 8500.

Tehtaassa tehdään sellua ja hienopaperia. Sen perusti 1928 - saksalainen! - Hackman. Nykyisin sen nimi on OAO Vyborskaja tselljuloza. Siellä on töissä noin 1200 henkilöä. Se on laajentanut myös pellettituotantoon ja tuotanto on Venäjän suurin.  Toinen iso työnantaja on maitokarjayritys Matrosovo, jossa on 1600-päinen karja, puolet lypsäviä, ja siinä töissä noin 190 henkeä.

Kävimme omasta mielestämme hyvin varhain nukkumaan, ei ollut mitään minne illalla mennä. Nukuimme selvästikin hyvin ja makeasti ja aamulla kelloa katsottuani totesimme, että ei kiirettä minnekään. Vaan voi sentään. Olimme täysin unohtaneet, että venäläiset eivät kääntäneetkään kelloaan mihinkään, joten siellä oli melkein puolipäivä, kun aamiaiselle yritimme… Kahviloita sentään onneksi on.

Päätimme jättää Viipurin toiseen kertaan, sillä se on tullut jo ennestään varsin tutuksi, olen käynyt siellä monet kerrat sekä työasioissa että nähtävyyksiä katselemassa. Sen sijaan suuntasimme Pietariin päin, mahtavaa leveää ja vilkkaasti liikennöityä päätietä pitkin. Pian käännyimme tieltä pienemmälle ja löysimme Kyyrölän kylän. Voi voi mikä rotiskokylä. Mutta voi miten kaunis hirrestä rakennettu kirkko! Ja kuten kaikissa muissakin näkemissäni ortodoksisissa kirkoissa Venäjällä: ystävällinen kirkonpalvelija. Kyyrölä oli jo Suomen aikana venäläiskylä. Kyyrölässä tehtiin saviastioita. Uschanoffin perustama savipaja Kyyrölän Savi Oy toimii edelleen – Hämeenlinnassa. 

 

Paluumatkalla Viipurin suuntaan näimme metsän reunassa valkoisen matkamiehen ristin. Siinä paikalla oli joskus ennen sotia sijainnut Kangaspellon ortodoksinen kirkko.  Nykyisin ei ole enää kylääkään, kun ei ollut asukkaitakaan. 

Tie oli osin aivan kauhea. Sellaisella tiellä ei minun matkani juuri joudu, mutta venäläisillä on aina hirveä kiire, eikä heitä vaivaa isotkaan kuopat tien pinnassa. Karjalainen ystäväni naurahtikin, että venäläiset ajavat lujaa, mutta autot eivät siellä kauaa elä. 

Viipurissa Pyöreässä tornissa emme saaneetkaan odotettua ateriaa. No mitäs, mentiin viereiseen mäkkäriin. Ja kauppahallissa teimme tavanomaiset ostoksemme: ikoneita, karkkeja ja venäläistä teetä. 

Olen muuten tosissani sitä mieltä, että jos Karjala palautettaisiin, siitä ei seuraisi mitään perikatoa Suomelle, vaan siitä seuraisi ennennäkemätön rakennusbuumi ja Suomen vaurastuminen. Perustan näkemykseni sille, mitä näin tapahtuvan, kun Saksat yhdistyivät. Vai väittääkö joku Saksaa köyhäksi ja huonosti toimeen tulevaksi? Mistä vauraus tulee? Kyllä, työstä ja tuottavuuden kasvusta. Ei siitä, että mahdollisimman monet saavat toimeentulonsa valtion kassasta.Vaan eipä taida Venäjä suurimmista satamistaan luopua. Yksin Primorskissa kulkee 43% koko Itämeren tavarasta. Karjalan tasavalta puolestaan on määrättömän käyhä, Euroopan köyhintä aluetta.

Kaikkialla Venäjällä aina sama ongelma: kielitaitoni riittää ymmärtämään, mitä ihmiset sanovat, mutta ei juuri sanomaan mitään… Kun joku sanoo osaavansa jotain kieltä, niin mitähän se oikeasti tarkoittaa? Ehkä rima on vain liian korkealla? Toiminhan mm. saksan ja ranska kielien tulkkina. 

Ja hailia eli silakkaa Itämeressä kyllä on. Voisittepa kuulla tyttäreni laulamana ja soittamana ”Silakka-apajalla”! Ei siinä Jukka-pojan verkkainen meno mitekään pärjää, se on itse asiassa minun karjalaisen mielestä noloa meininkiä. "Muistan kun valakalla solakalla talvisäällä merijäällä isä eessä kalareessä Vapajalle apajalle Hailin ..."