Suomalainen ja saksalainen suurmies - Friedrich Pacius

Teksti Kaarina Dehls
Kuva Eike Dehls
Alkuperäinen julkaisu:
Eläkeläisten Uutiset
22.03.2012
http://www.elakelaistenuutiset.fi/index.php/kulttuuri/teatterijamusiikki/241-friedrich-pacius.html



Saksalainen suurmies Friedrich Pacius (1809 – 1891) on ollut synnyinmaassaan tuntematon suuruus. Se ei ole hämmästyttävää, sillä hän lähti kotikaupungistaan Hampurista 19-vuotiaana saatuaan Tukholman hovikapellin viulistin paikan. Jo vuonna 1834 hänet nimitettiin 25-vuotiaana säveltäjänä ja viulistina Helsingin yliopiston musiikkipäällikön virkaan, johon oli etsitty pätevää henkilöä. Hampurin Raatihuoneella Fredrik Paciuksen saksan- ja suomenkielisestä näyttelystä informaatiota Paciuksen koulusta, nimi koulun matrikkelista sekä Paciuksen muistolaatta yhdessä esittelypylväässä.

Juhlavuoden 2009 kunniaksi avasi Suomen pääkonsuli Erja Tikka Hampurin Raatihuoneella tasokkaan näyttelyn Paciuksen elämästä, toiminnasta ja sävellystuotannosta. Raatihuoneelta näyttely siirtyi Hampurin musiikki- ja teatterikorkeakouluun, missä organisoitiin Pacius-seminaari. Näyttelyn ovat järjestäneet Suomen pääkonsulaatti ja Hampurin kaupunki.

Friedrich Pacius syntyi musikaaliseen kauppiasperheeseen, joka kävi kauppaa viinien kanssa. Koska poika oli hyvä oppilas, sijoitti isä hänet ns. ”oppineiden kouluun” Johanneumiin, joka on perustettu 1529. Vaikka isä toivoi musikaalisesta Friedrichistä kauppiasta, ei toive täyttynyt, vaan hän sai taiteellisten taipumustensa perusteella vankan musiikkikoulutuksen Saksassa lahjakkaiden opettajien Louis Spohrin ja Moritz Hautpmannin johdolla. Friedrich opiskeli kaukana kotoa Kasselissa ahkerasti ja oppi soittamaan useita instrumentteja. Vuonna 1826 hän sävelsi ensimmäiset laulunsa ja ensikonsertti oli Hampurin viereisessä Altonassa, joka oli silloin Tanskaa.

Helsingissä Friedrich, sittemmin Fredrik, sai tehtäväkseen järjestää suomalaista musiikkielämää keskieurooppalaisen mallin mukaisesti. Hän perusti kuoroja, orkesterin ja sävelsi useita kuoroteoksia sekä 1852 Suomen ensimmäisen oopperan ”Kaarle-kuninkaan metsästys” Sakari Topeliuksen ruotsinkielisiin sanoihin. Ensimmäisen suomenkielisen oopperan, Oscar Merikannon säveltämän ”Pohjan neidon” kalevalamittaisen libreton kirjoitti runoilija Antti Rytkönen; ooppera valmistui 1898. Pacius sävelsi vielä oopperat Kypron prinsessa ja Loreley.

Fredrik Pacius oli ahkera: viulisti, kamarimuusikko, kapellimestari, säveltäjä ja hän soitti solistina konserteissa. Hän loi myös perustan suomalaiselle musiikkikoulutukselle. Ystäväpiiriin kuuluivat Lönnrot, Snellman, Runeberg, Topelius. Hänen kuorossaan lauloi valtioneuvos Martin, jonka Nina-tyttärestä tuli 1842 Paciuksen vaimo. Heille syntyivät lapset Eduard, Maria, Jenny ja Olga, kaikki musikaalisia. Aikaa myöten haki Pacius vielä äitinsä ja veljensä Suomeen.

Paciuksen työpanos oli valtava ja hän saikin kunnianimen ”Suomen musiikin isä”. Tunnetuin suomalaisille hänen sävellyksistään lienee Suomen kansallislaulu Maamme.

Kun ylioppilaat saivat pitkän kieltokauden jälkeen viettää Helsingissä Kumtähden kentällä 13.5.1848 perinteistä kevätjuhlaansa, pyydettiin Paciukselta neljä päivää aikaisemmin sävellystä isänmaa-lauluun Vänrikki Stoolin tarinoista. Laulajat ja soittajat opiskelivat laulun nopeasti ensiesitystä varten. Laulun aikana nousi Suomen lippu ensi kertaa 40 vuoden jälkeen kentällä salkoon. Tunnelma oli riemuisa ja laulu oli esitettävä useita kertoja uudelleen. Suomen kansallishymni Maamme-laulu oli syntynyt. Runebergin sanat suomensi runoilija Paavo Cajander (1846 – 1913). Paciuksen hautajaisissa 1891 lauloi 150 opiskelijaa Suomen kansallislaulun.

Pääkonsuli Tikka mainitsi, että säveltäjä Pacius ei varmasti aikoinaan voinut kuvitella näyttelyä hänestä ja elämäntyöstään Raatihuoneella, lähellä hänen kotiaan Hampurin keskustassa. Keväällä 2009 kiinnitettiin lähistölle muistolaatta Paciuksen 200. syntymäpäivän kunniaksi. Edelleen kertoi pääkonsuli Tikka Paciuksen kirjeistä käyvän ilmi, että häntä vaivasi koti-ikävä, vaikka elinolosuhteet silloisessa pienessä Helsingissä olivat hyvät. Paciuksen koulussa Johanneumissa on niinikään hänen muistolaattansa, jonka lahjoitti koulun entinen oppilas ja Paciuksen ”jälleenlöytäjä” opettaja Hans-Wolfgang Ebeling. Hampurin Eimsbüttelin kaupunginosassa on myös Paciusweg-katu.

Pacius-näyttelyn ja -seminaarin kautta välittyi Suomen kulttuurin tunnettuus Saksassa jälleen kerran askeleen eteenpäin, eikä edustavampaa paikkaa näyttelylle ole kuin kaupungintalo-raatihuone. Paciuksen aloittamaa työtä Suomessa oli muiden säveltäjien hyvä jatkaa. Tämä musikaalinen silta maittemme välillä on myös esimerkki siitä, miten pitkäaikaisia kulttuuriyhteyksiä Suomella ja Saksalla on.


Paciuksen 1852 säveltämä Suomen ensimmäinen ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys, valokuvattu Paciuksen Johanneum-koulussa.

Hyvä elämä on?

Mitä on hyvä elämä? Tässä Miia Vistilän kysymys. Lisää Miian sarjakuvia löydät sivulta
http://www.rakkaatsiskot.net/
Miia suunnitelee, kirjoittaa ja piirtää, värittää ja tekstaa.



Ja tämän allaolevan tekstin olen varastanut. Se on minusta aivan ihana. Sen on kirjoittanut Kerttu Lahdenpää. Kiitos ja kunnia hänelle!


HYVÄN ELÄMÄN KAKKU

Aimo annos ahkeruutta,
laatikollinen laiskottelutaitoa,
iso mitallinen ymmärtämisen taitoa,
puoli mitallisista hellyyttä.
Vatkataan kuohkeaksi.
Lisätään loraus luottamusta
sekä myös hiukan harmistumisen aikeita
(huom.! hyvin sulatettuna ja jäähdytettynä)

Kohotusaineeksi
hujaus huumoria sekä
hiven järkeä.
Sekoitetaan taikinaksi, johon lisätään vielä varovasti hämmentäen vuorotellen runsas määrä
tavallista arkielämää ja
jonkin verran juhlahetkiä.

Kaadetaan vuokaan, joka on huolella voideltu mökötyksen estoaineella.

Pinnalle ripotellaan runsaasti
rukouksen rusinoita ja
siunauksen siemeniä.

Paistetaan aidossa rakkauden lämmössä.

Saksa yhdellä silmäyksellä

Tämä teksti on suoraan Saksan valtion matkailukeskuksen sivustolta ja - suomeksi!
Katsokaa ihmeessä tarkemmin.
http://www.germany.travel/fi/index.html



Tärkein koottuna lyhyesti ja kompaktisti

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää Saksasta: Alla lyhyesti ja ytimekkäästi kaikki tärkeimmät tiedot ja faktat – valtiomuodon, koon, maisemat, asukkaat, elämäntavan ja kulttuurielämän.

Valtio

Saksan liittotasavalta on vuodesta 1949 lähtien demokraattinen parlamentaarinen liittovaltio. Vuoden 1990 yhdistymisestä lähtien siihen kuuluu 16 osavaltiota. Valtionpäämies on liittopresidentti, hallituksen johdossa on liittokansleri.

Pinta-ala

Saksan pinta-ala on 357 022 neliökilometriä. Suurin pituus pohjoisesta etelään on linnuntietä 876 kilometriä, lännestä itään 640 kilometriä.



Kaupunki, maa, joki

Saksan suurin kaupunki on samalla myös sen pääkaupunki: Berliini, ja sen 3,4 miljoonaa asukasta. Muita miljoonakaupunkeja ovat Hampuri (1,8 miljoonaa) ja München (1,3 miljoonaa), Köln jää niukasti tämän rajan alapuolelle. Frankfurt am Main (662 000 asukasta) on kansainvälinen talouden keskus.

Saksan maisemakuva on monipuolinen. Pohjoisessa ovat Pohjanmeren ja Itämeren rannikot, etelässä kohoavat Alppien korkeat huiput. Niiden välistä löytyy erilaisia maisemia: maatalouden hallitsemia tasankoja, laajoja joki- ja järvimaisemia, metsäisiä alueita, urbaaneja keskuksia ja kukkulainen keskivuoristo. Saksan korkein vuori on Zugspitze, joka on 2963 metriä korkea. Pisin joki on Rein, joka virtaa Saksan maiden halki 865 kilometrin matkan. Saksassa on 14 kansallispuistoa, 101 luonnonpuistoa ja 15 biosfäärireservaattia.



Asukkaat

Saksa on Euroopan väkirikkain maa. Täällä asuu noin 82 miljoonaa ihmistä, mikä vastaa asukastiheydeltään 230 henkilöä neliökilometriä kohti.
Elämänilo

Elämää leimaavat monet erilaiset kulttuurivaikutteet ja sitä voidaan kuvata moderniksi ja avarakatseiseksi. Lukemattomat perinteiset juhlat, kuten karnevaalit, viinijuhlat tai Oktoberfestit, musikaaliset festivaalit klassisesta rokkiin sekä hyvä ruoka täydennettynä 13 viininviljelyalueen viineillä kutsuvat viihtymään.

Runoilijoiden ja ajattelijoiden maa

Saksa on suurten runoilijoiden ja kuuluisien muusikkojen kotimaa. Goethen ja Günther Grassin, Bachin ja Beethovenin kaltaiset nimet todistavat erittäin laadukkaan kulttuurielämän pitkistä perinteistä. Nykyään se esittäytyy Saksassa loistavan laajasti modernista antiikkiin. Saksassa on noin 300 teatteria ja 130 ammattiorkesteria, 630 taidemuseota kansainvälisesti merkittävine kokoelmineen. Kirjallisuus ja elokuva ovat aloja, joilla saksalaiset taiteilijat saavat vuosittain aikaan paljon luovaa.

Myös tieteellä, koulutuksella ja tutkimuksella on Saksassa vankka jalansija: Noin 370 korkeakoululla on myös kansainvälisten opiskelijoiden keskuudessa hyvä maine.

Lähde: www.tatsachen-ueber-deutschland.de

Ylläolevat kuvat minun, toukokuulta 2012:
Münchenin lentokenttä;
maisema Etelä-Saksasta, sadan metrin päästä siitä talosta, jossa ennen Hampuriin muuttoani asuin (2003-2006).

Saksan väestömuutoksista viimeisen sadan vuoden aikana

En ole tässä blogissani puuttunut politiikkaan. Kun nyt kuitenkin kuulin sellaisen kummallisen kommentin, että ”en ole koskaan kuullutkaan, että saksalaisia siviilejä olisi sodassa pommitettu”, en malta antaa asian olla. Tuon täytyy olla saksalaisia vihaavan kommentti? No, ainahan on ollut vihamielisiä mielipiteitä ilman faktoja. Ihan varmasti ex-mieheni kollegan professori K:n tarinat infernosta selviämisestä ja ainaisesta pommin aiheuttamasta kivusta Dresdenissä eivät olleet satua.

Miksi nykysaksalaisia yhä syytetään asioista, joita he eivät ole tehneet? Onko kyseessä kateus yhä vaan menestyvää kansakuntaa kohtaan? Eikö vihoittelun sijaan viisaampaa olisi ottaa oppia? 

………………………………………………

Liittoutuneiden pommituksissa Dresdenissä kuoli ainakin 40 000 siviiliä.
http://historianet.fi/sota/2-maailmansota/britit-pommittivat-saksalaissiviileja-tahallaan, 07.01.2010

Noin 600 000 saksalaista siviiliä menetti henkensä liittoutuneiden pommituksissa Saksassa toisessa maailmansodassa. Pommitusten kohteena olivat Saksan teollisuus ja sotilaallinen infrastruktuuri.

Kirjailija Leo McKinstry on tutkinut uutta kirjaansa varten sodanaikaista arkistomateriaalia, joka paljastaa, että Britannia pommitti Saksan siviilejä täysin harkitusti.

Britannian ilmailuministeri kirjoitti esimerkiksi jo vuonna 1941 sisäisessä asiakirjassa hyökkäysten keskittyvän ”koteihin ja teollisuuskohteisiin”. Pääministeri Winston Churchill sai brittien ilmavoimien päälliköltä lupauksen, että raskaiden pommikoneiden merkittävä lisäys tulisi ”tuhoamaan kuusi miljoonaa kotia”, mistä olisi seurauksena ”noin 900 000 siviiliuhria”.

Maksimoidakseen saksalaiskaupunkien tuhon britit ja amerikkalaiset pommittajat alkoivat sodan loppuvaiheissa käyttää erityisesti palopommeja. Ne aiheuttivat rajuja nopeasti leviäviä tulipaloja, jotka repivät puita irti juurineen ja imaisivat ihmiset liekki-infernoon.

Kun liittoutuneet vuonna 1945 pudottivat Dresdeniin palopommeja, yhden yön aikana kuoli noin 25 000 ihmistä. Saksan ihmishengissä laskettuna tuhoisin pommi-isku Coventryyn vuonna 1940 vaati ”vain” 568 ihmishenkeä.

……………………………………

"Tuotteistettu Hirmuteko" kirjoitti lokakuussa 2011 kommenttina Suomen Kuvalehden blogiin ”Juutalaisholokaustin ja Dresdenin pommitusten moraalinen vertailu”:

Tämän päivän saksalaisilla ei ole enää juurikaan tekemistä em. asioiden kanssa. He eivät ole mainittuun toimintaan osallistuneet saati siitä hyötyneet.

Kysymys onkin: Kuka hyötyy siitä, että yhä edelleen tämän päivän saksalaisten ylle rakennetaan tuo massiivinen varjo toisen maailmansodan tapahtumista. Kuka hyötyy siitä, että nykysaksalaiset kantavat omassatunnossaan asioita, joiden kanssa heillä ei ole mitään tekemistä. Kuka hyötyy siitä, että saksalaisilla on menneisyyden taakkaan nojaava velvoite hyvitellä milloin ketä.

Miksi samaan aikaan ja myöhemmin tapahtuneista vastaavan suuruusluokan kauheuksista ei kukaan kuhahda. Eikö kukaan ole pystynyt ”tuotteistamaan” vaikkapa Neuvostoliiton harjoittamaa joukkotuhontaa omaksi hyödykseen.

………………………………

Yleisön kommentteja YLE:n helmikuussa 2012 esitettyyn dokumenttiin ”Kun Saksaa pommitettiin”:

Vielä kun Historian kirjoissa selvästi kerrottaisiin ettei sitä Saksaa, joka silloin oli maailman suurimpia valtioita talouden väestön koon mukaan enää ole, eli suurvaltaa niin kuin Yhdysvallat ja Kiina nykyisin.

Saksalta otettiin valtavia maa-alueita ensimmäisen maailmansodan jälkeen, n. 80 tuhatta neliökilometriä, jolloin Saksan toinen lähes Ruhrin kaltainen teollisuusalue pirstoutui. Lopulta toisen maailmansodan jälkeen koko alue otettiin ja muodostettiin osaksi uutta Puolan valtiota. Puola itse menetti enemmän kuin sai: n. 90 tuhatta neliökilometriä Saksalta, mutta menetti Ukrainalle ja Valkovenäjälle n. 180 tuhatta neliökilometriä. Voisi siis sanoa, että Ribbentrop-Molotovin sopimus jäi Neuvostoliiton osalta voimaan. Myös liian suuret sotakorvaukset ensimmäisen maailmansodan jälkeen, joita Ranska etunenässä oli vaatimassa, osoittautuivat liian raskaaksi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa menetti alueita: Ranskalle, Belgialle, Tanskalle ja Puolalle, jotka menetettiin aika löyhästi mihinkään todelliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvää syytä, muuta kuin ranskalaisten katkeruus jäädä Euroopan kakkoseksi Saksalle, jota Ranska oli Napoleonin ajoilta asti silloin tällöin tuhonnut. Tästä seurasi Saksan kääntyminen poliittisesti sisäänpäin, jossa tyytymätön kansa äänesti vallitsevien olojen mukaisesti.

Saksa oli 1900-luvun alussa jo muodostunut tieteen kieleksi, ja silloisessa itäisessä Saksassa, Sleesiassa ja Itä-Preussissa saksan kieli sai vaikutteita baltian ja puolan kielestä. Tästä perintönä, vieläkin Suomen teknisistä korkeakouluista löytyy varsin hyvä saksan kielen opetus. Kaikki tämä hieno kehitys katkaistiin kun aluksi ensimmäisen maailmasodan jälkeen aloitettiin Saksan kutistaminen, jota sitten toisen maailmansodan jälkeen jatkettiin ottamalla vielä n. 120 tuhatta neliökilometriä lisää Saksalta, jolloin kaikki näiden alueiden murteet tuhoutuivat. Unohtamatta kaikkea muuta kadonnutta kulttuuria.

Kaiken tämän lisäksi loput Saksalle jääneet vähäänkään merkittävät kaupungit pommitettiin keskustoista katsottuna täysin maan tasalle. Eikä voi unohtaa, että puolet Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeestä - joka sitten jäi Saksalle ja josta muodostettiin DDR - oli eristettynä 90-luvulle asti. Koskaan ei vielä ole tehty elokuvaa, tästä aiheesta, eli mitä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mistä siis kaikki alkoi. Elokuvat ja dokumentit puhuvat aina siitä mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana, ei kuinka se alkoi. Luulisi näiden tapahtumien estäminen olevan tärkeämpää kuin se mitä niiden aikana tapahtuu.

Saksa ei siis ole nykyisin pinta-alaltaan lähellekään sama osavaltioiden liitto, kuin se oli ennen toista ja ensimmäistä maailmansotaa. Saksa menetti monta kokonaista osavaltiota. Saksa yhdistyi entisen DDR:n kanssa, joka oli vain n. puolet Neuvostoliiton miehitysalueesta.

Eli saksa kutistuisi n. 540 tuhannesta neliökilometristä 357 tuhanteen neliökilometriin. Keski-Eurooppa, Euroopan sydän ja entinen Itä-Eurooppa heikennettiin, jolloin Länsi-Euroopan: Ranskan ja Britannian valta kasvoi luonnottomasti, koska siinä rikottiin vuosisatojen aikana tapahtunut kehitys. Tämä on esimerkiksi nähtävissä väestöä vertailemalla 1900-luvun alun tilanteeseen. Saksan väkiluku ei oikeastaan ole kasvanut yhtään, kun ennen oli kaksi kertaa niin iso kuin Ranskan väkiluku. Suuria innovaatioita ei Saksassa ole enää tapahtunut, kun parhaimmat aivot vietiin merten taakse, ja sitä tapahtuu edelleenkin, koska onhan Saksa menettänyt sen uskomattoman kauniin ilmeensä, jota se ennen toisen maailmansodan loppuvaiheita esim. arkkitehtuurisesti edusti.

Käännös parempaan voi tapahtua vain Euroopan yhdentymisen kautta, mutta vanhat vuosia syötetyn propagandan kaltainen asioiden vääristely, alkaa jälleen kerran näkyä Ranskan ja muutaman muun valtion kautta Saksan vihamielisenä arvosteluna. Ranska haluaa olla ykkönen, hinnalla millä hyvänsä, se on kuin mustasukkainen nainen/mies, mutta toivottavasti tästä ei enään seuraa samankaltaiset aikaansaannokset.

– Anonyymi (ei varmistettu)

vielä kerran pojat,
dokumentissa todettiin asiantuntijahaastatteluissa että sotilasjohdolta lähti pommituksissa mopo käsistä kun siirryttiin totaaliseen sodankäyntiin jossa kohteena siviilit. jälkikäteen on asiaa helppo arvostella, mutta siinä valossa niin USA:n kuin Englanninkin tulisi muistaa oman moraalinsa huonous, joka vajosi Hitlerin hirmuvallan tasolle ; siihen riittää faktaksi se että ohjelman mukaan pommituksissa kuoli pelkästään Saksassa yli puoli miljoonaa viatonta siviiliä ( ja Amerikka tappoi Japanissa melkein saman verran ).

Saksa oli ainoa maa joka auttoi meitä sotilaallisesti jatkosodassa, ruotsalaisten apu oli myötätunnon ja -häpeän tasolla ( ruotsalainen verkkohattusotilashan on vitsi) vaikka urhoollisia vapaaehtoisa sieltä muutama tuli. Ilman Saksan stuka-laivuetta olisimme olleet osa CCCP.tä , ja siitä kiitos kuuluu ainoastaan Saksan sotilasjohdolle. Kukaan poliitikko ei ole koskaan uskaltanut sanoa asiaa ääneen, joka osaltaan kertoo, miten munattomia meidän kansanedustajamiehemme (naisilta ei sitä ei edes ole tarve odottaa) ovat olleet läpi vuosikymmenten, Urkki mukaa lukien.
Mutta sitähän usein saa mitä tilaa, enempää ei ansaitse.
Ranskalaisista sodassa ei viitsi sanoa mitään.... niiden viini , ruoka ja naiset puhuu puolestaan.

Ja italialaiset ja ruotsalaiset olivat kerrankin samalla tasolla kun puhutaan sotilaista ja niiden taistelukyvystä. Draken ei lennä kauas...

– Oskari (ei varmistettu)

…………………………………



Itse olen jututtanut viimeisten vuosikymmenten varrella kymmenittäin sodan läpikäyneitä saksalaisia, silloisia sotilaita ja siviilejä; samoin olen saanut jututtaa useita ranskalaisia sekä Englannin Coventryn kaupungin asukkaita. Tätä kaikkea keskustelua on auttanut sujuva sekä englannin, ranskan että saksan taito. Tunnen myös henkilökohtaisesti tarpeeksi monta itäblokin maista paennutta, samoin kuin DDR:n mielivallasta paennutta.

Yksilötasolla en ole vihaa mihinkään suuntaan havainnut, vain pahoittelua.

Saksassa koulujen historian opetus muuttui täysin sinä aikana, jona siellä asuin. Nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, asiat asioina; aiemmin pantiin päätä pensaaseen ja hävettiin. Totta kai meitä kansainvälisen projektin työntekijöitä kiinnosti Saksan lähihistoria ja totta kai keskustelimme asiasta usein.

Mitä kaikkea muuta kuin kuolemaa sota toikaan tullessaan. Toisen maailmansodan jälkeen noin 12 miljoonaa saksalaista joutui lähtemään kodeistaan… Vuosina 1950-1984 heitä tuli vuosittain noin 36.000 lisää. Vuona 1988 tuli 203.000, vuonna 1990 400.000. Vuodesta 2000 luku laski jälleen vuosittain alle 100.000 uutta tulijaa.

Laskennallisesti joka 5. kansalaisella Saksassa on siirtolaistausta. Ulkomaalaisia Saksassa on noin 9%. Ja heidätkin on siellä työllistetty, eikä itketä vierastyövoimaa… Ja povaan nyt, että Suomesta tulee pian samanlainen muuttovoittoinen maa, sillä fakta on, että oma väestö eläköityy, ja että Suomessa kaikki haluavat johtajiksi, ei kukaan halua paskakuskiksi… noin kärjistäen sanoen.

 

 

Hajamietteitä karjalaisten valmistautumisesta suomalais-ugrilaisia kansoja edustavaan foorumiin

Allaoleva mielipidekirjoitus on kopioitu sellaisenaan Karjalan Sanomien numerosta 19, julkaistu 6.5.2012.

Minulla on sellainen käsitys, että Suomessa ei oikein ymmärretä karjalaisten asiaa - tai ei riittävästi välitetä.

Kirjoittaja on Jukka Akimov, entinen Karjalan radion toimittaja.

Voimme olla ylpeitä suomensukuisten mummojen menestyksestä... mutta riittääkö se!

..................................

Hajamietteitä karjalaisten valmistautumisesta suomalais-ugrilaisia kansoja edustavaan
foorumiin


Suomen karjalaisten tulevaisuus näyttää pilvettömältä ja karjalaisuuden kehitystä
jarruttavat ongelmat eroavat jyrkästi Venäjän karjalaisten nykyisistä ongelmista ja niiden sisällöstä, koska Suomessa ei ole karjalaisuuden katoamisvaaraa ja Venäjällä päinvastoin tapetilla on kamppailu karjalaisten olemassaolosta kansana.

Nykyisen Venäjän kansallispolitiikan päämääränä on yhteisen venäläishenkisen kansakunnan rakentaminen monikansallisessa valtiossa. Tällainen politiikka johtaa pienilukuisten kantakansojen hävittämiseen.

Valitettavasti meidän valtakunnassamme syntymäpaikka, suku- ja syntyperä eivät ole merkittäviä kansallista identiteettiä määriteltäessä, vaikka niiden pitäisi olla identiteetin arvon perustana. Venäjän valtakunnassa yhteisen kansakunnan rakentamisen, eli entisen neuvostoihmisen Homo sovieticus -mallisen, olemukseltaan perivenäläisen Homo russianicus -ihmisen kasvattamisen, ja etnisyyden säilyttämisen välillä on selvä ristiriita, mikä vauhdittaa vuosi vuodelta karjalaisten kansan omaperäisen kansallistunnon katoamista tai selvemmin sanottuna karjalaisten venäläistyttämistä.

Väestönlaskennan tilastolukemien perusteella voidaan päätellä, että Karjalan tasavallan kantakansan — karjalaisten — tulevaisuuden näkymät ovat hyvin katastrofaalisia.

Eräiden Suomen puolen karjalaisten mielestä Karjalan tasavalta on jonkinlainen karjalaisuuden säilymisen ja kehityksen reviiri. Tällaisten toiveiden
elätteleminen on harhaanjohtavaa. Minusta on täysin väärin ihannoida täkäläisten
karjalaisten oloja perehtymällä siihen pintapuolisesti. Tällä tavoin epäasiallismukaisen kuvan saanti karjalaisten nykytilasta ja sen levittäminen
maailmalle vain syventää tämän kansan kärsimyksiä.

Karjalaistuttamisen periaate

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana on verestetty karjalaisten liikettä rajan molemmin puolin. Ainakin Karjalan tasavallassa sen asianmukainen ripeä alku ennusti tämän maan kantakansalle valoisaa tulevaisuutta. Mutta liikkeen eräät jääräpäiset vaikutusvaltaiset nokkamiehet valtiovallan tukemana
johdattelivat karjalaisuuden hengen elvyttämis- ja kehittämistoimet väärälle raiteelle.

Tänä päivänä sen huomaa hyvin siitä, että karjalaisten kansallisia sivistämis-
ja kulttuuripyrkimyksiä on kohdannut takatalvi. On ryhdytty kehitystoimien sijasta kiillottelemaan karjalaisen kansallisen kulttuurin pintapuolta ja samalla sydänpuoli on jätetty ontoksi, joka hiljalleen täyttyy venäläishenkisellä kulttuurilla.

Me karjalaiset — pienilukuinen kansa — olemme joutuneet kahden kulttuurimaailman
väliin, toisaalta maailmankuulun slaavilaisen ja toisaalta yleiseurooppalaisen kulttuurin, joista lähin yhteisiltä juuriltaan on suomalainen heimokulttuuri. Ilman niiden jommankumman vaikutusta karjalaisen kansan elämään ei voi kehittyä pelkästään ”puhdasta” karjalaista identiteettiä.

Kymmenisen vuotta sitten lainasin Markku Kangaspuron kirjasta ”Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta” (julk. Helsingissä vuonna 2000) pari kansallispoliittista termiä: suomalaiskarjalaistuttaminen ja venäläiskarjalaistuttaminen. Mielestäni ne
kuvaavat parhaiten karjalaisuuden kehityksen suunnat ehdottomien suomalaisuus-
tai venäläisyysvaikutteineen.

Me emme olisi joutuneet nykyiseen tukalaan tilanteeseen, jos kansallisen liikkeemme alkuvaiheessa olisimme ottaneet oppia vuosina 1920 — 1930 Karjalan valtiojohdossa olleiden punaisten suomalaisten harjoittamasta suomalaiskarjalaistuttamisen kansallispolitiikasta.

Tämän karjalaistuttamisen vaiheen aikana onnistuttiin luomaan pääosaltaan
suomen kieleen pohjautuva karjalainen kansallinen kulttuuri. Tämän päivän karjalaiskansallinen teatteritaide, kaunokirjallisuus, musiikki, nykyaikainen
media ja kaikki muu kansallinen sivistystoiminta on periytynyt niiltä ajoilta.

Viimeisten 20 vuoden aikana venäläistyttämistä palveleva venäläiskarjalaistuttaminen
ei ole pystynyt luomaan mitään oleellista uutta kansallisen kulttuurin alalla paitsi vaikeuksissa laahustavaa karjalan kielen opetusta ja todellisen karjalaishenkisen Oma pajo -kuoron perustamista.

Lähihistoriamme todistaa, että Karjalan tasavallan karjalaisen kansan elinvoimaisena
pysymisen takuuna on suomalaiskarjalaistuttamisen periaatteeseen nojautuva kansallinen politiikka. Tämän periaatteen vastustajat — niitä olen huomannut olevan rajan molemmin puolin — joko asian ydintä ymmärtämättä taikka tietoisesti pelottelevat karjalaista kansaa sillä, että muka karjalan kielen sijalle tulee suomen
kieli.

Tämäntapaiset väitteet ovat perättömiä. Karjalaista identiteettiä ei voi olla ilman karjalan kieltä. Karjalan kielellä suomalaiskarjalaistuttamisen kansallisessa toimessa tulee olla hyvinkin näkyvä rooli. On ymmärrettävä, että kyseessä on karjalaisen kansan karjalaisuuden henkeen saattaminen. Kun kansa pääsee henkisesti
karjalaistuntoon, alkaa ylpeillä sillä ja sitten se alkaa tuntea oman äidinkielen
tarvetta.

Karjalaisten on päästävä yhteisymmärrykseen siitä, kumpi on meille hyödyksi
kahdesta eriluonteisesta karjalaistuttamisen periaatteesta: venäläiskarjalaistuttaminenko Venäjällä, mikä merkitsee karjalaisten piilovenäläistyttämistä sekä kielellisesti että henkisesti, vaiko suomalaiskarjalaistuttaminen sekä Suomessa että Venäjällä, jolloin voidaan kehittää äidinkieltä ja omaperäistä karjalaishenkistä elämää alkuperältään yhteisen karjalaissuomalaisen kulttuurin varaan.

Tavarataloja: Karstadt

En ole sen enempää Karstadtin kuin minkään muun saksalaisen tavaratalon markkinoija, en saa tästä provisiota :-)

Nämä. tavaratalot ja kyltit lienevät kaikille Saksan kävijöille tuttuja, ympäri maan. Kun Karstadt vonna 2009 meni konkurssiin, povattiin yhden Saksan tunnetuimman yrityksen loppua. Tavarataloketjun perusti Rudolph Karstadt vuonna 1881. Tuolloin se oli yksi maan näkyvimpiä asioita. Koko idea perustaa tavaratalo oli tuolloin aivan järisyttävän uusi asia. Vasta vuosia myöhemmin Karstadt sai kilpailjoita, sellaisia kuten esimerkiksi H&M, C&A, tai elektroniikkaliikkeet Saturn ja Media Markt. Jo vuosia on keskusteltu yhdistymisestä suurimman kilpailijan Kaufhof-tavarataloketjun kanssa. Kaufhofin omistaa Metro-ketju, ja se ei enää neuvottele Kaufhofin myynnistä.



Miksi Karstadt alunperin menestyi? Sen periaate oli myydä tavara aina samaan hintaan, ilman hintaneuvotteluja, kuten ennen oli tapana.

Karlstadtin 20.000 työntekijää hengähtivät helpotuksesta, kun Nicolas Berggruen otti Karstadtin omistukseensa 2010. Uuden toimitusjohtajan Andrew Jenningsin yrittää nyt uudistaa ketjun 86 tavarataloa ja 26 urheiluliikettä. Vuonna 2011 liikevaihtoa oli 1,78 miljardia euroa. Huomattavan vähän – sanovat asiantuntijat!



Karstadtin kotipaikka on Essen ja firman hallitus on Hampurissa. Ensimmäinen kotipaikka oli Wismar Itämeren rannalla. 1977 ostettiin Neckermann Verstand AG ja siten Karstadtista tuli valtakunnan suurin. 1994 ostettiin Hertie-tavaratalot. 1999 yhtiö yhdistyi Quelle AG:n kanssa. Ja kuten niin usein ja kaikkialla, osakkeita omistavat myös monet muut nimekkäät firmat.



Ei ole vähäistä se, mitä olen vuosien varrella näistä edellämainituista yrityksistä yhdessä ja erikseen ostanut. Koko asiaa ei tullut edes ajatelleeksi Saksassa asuessa.



Varsin suosittuja ovat, oikeammin olivat, talven ja kesän loppuunmyynnit tammikuussa ja elokuussa ja kaikissa kaupoissa saman viikon ajan. Sesonkitavara myytiin pois, tilaa tehtiin uudelle tavaralle. Koska vuodenajat eivät meine tasan tarkasti kalenterin mukaan, tapahtui useinkin, että lähes uusi tavara myytiin edullisesti ennen kuin sesonki oli edes loppunut.



Quellen luetteloa painetaan kymmenen miljoonaa kappaletta ja Saksassa se löytyy joka kolmannesta taloudesta. Luettelossa on peräti 1.400 sivua! Se on maan johtava tavaraluettelo, ja saksalainen sanookin: „Katsotaan ensin, mitä Quellellä on.“ Ja senkin yrityksen perustaja ja johtaja oli nainen, Madeleine Schickedanz.

Vaan kaikella on elinkaarensa. Niin kommunismilla kuin Nokiallakin. Mikään ei ole niin varmaa kuin se, että kaikki muuttuu.

Kuinka monta sanaa tarvitset, että pystyt puhumaan saksaa?

Miten paljon sanoja sinulla on?

Tavallisessa saksan kielen sanavarastossa 75.000 sanaa. Kaikkiaan saksassa on, vähän riippuen laskutavasta, 300.000 – 500.000 sanaa.


Uudessa Dudenissa – saksan kielen suositussa oikeinkirjoitussanakirjassa – on noin 125.000 sanaa. Jopa hyvin sivistynyt käyttää siitä vain puolta. Erittäin sivistyneen passiivinen sanavarasto käsittää noin 60.000 sanaa. Aktiivinen on se sanavarasto, jota ihminen käyttä vähintää kerran vuodessa. Sen arvioidaan olevan noin 3.000 – 8.000 sanaa. „Bild-Zeitungissa“, Saksan Iltalehdessä käytetään vain 1.500 sanaa.

Ja arkitilanteissa selviää 400 – 800 sanalla. Jos haluaa lukea vaativampia tekstejä (sanomalehtiä, aikakauslehtiä, klassikkoromaaneja), tarvitsee 400 – 5000 sanaa, ja hyvin vaativien tekstien, kuten Goethen lukemiseen tarvitsee noin 80.000 sanaa ja enemmänkin.

Lähde: http://haetten-sie-gewusst.blogspot.com/2010/03/wie-gro-unser-wortschatz-ist.html

Nämä sanamäärät ovat muissa kielissä jotakuinkin samat. Siksi kerron oppilaille, että opetelkaa joka päivä muutama sana… Yksi uusi sana päivässä on 365 sanaa vuodessa – kahdessa vuodessa keskustelu sujuu varsin hyvin… :-)
No, oikeasti totean, että muutaman kuukauden harjoittelu antaa varsin hyvän sanavaraston ja keskustelu sujuu mistä tahansa aiheesta sujuvasti.

Mitaleita äideille

Saksassa äitienpäivää hehkutettiin vuosina 1922/23 suurin julistein ja tietoisesti pyrittiin juhlimaan „epäpoliittisin keinoin“ eli antamalla äideille kukkia.

Saksan kansallissosialismin aikana äitienpäivä oli saksalaisen herraheimon päivä. ”Lapsia ilolla synnyttäviä” äitejä juhlittiin kansan sankareina, sillä heidän tehtävänsähän oli lisätä arjalaista jälkikasvua. 1933 päivästä tuli virallinen juhlapäivä, ja tuolloin ”Saksan äitien muisto- ja kunniapäivänä” aloitettiin äitien kuntoutuspalvelu (”Mütterdienst”). Uskonnollisten juhlien tapaiset juhlallisuudet pidettiin kuin kilpailuna kirkon viralliseen jumalanpalvelusaikaan, sunnuntaisin kello 10.

Äitienpäivää vietetään yhä toukokuun toisena sunnuntaina, ja jotakuinkin samalla tavalla kuin Suomessa: antamalla äideille lahjoja, varsinkin kukkia. Virallinen pyhäpäivä se ei Saksassakaan ole. Riitaa on syntynyt lähinnä siitä, että joinakin vuosina äitienpäivä on osunut helluntaiksi.

Vuonna 1939 alettiin antaa äideille ”Saksan äitien” kunniamitaleita, Adolf Hitlerin käskystä. Mitalissa luki: ”Näkyvänä merkkinä Saksan kansa kiitoksesta niille äideille, joilla on paljon lapsia, sinulle lahjoitetaan tämä kunniamitali.” Mitaliin liittyi koko joukko vaatimuksia. Lasten äidin ja isän piti molempien olla ”saksalaista verta” ja ”tehokkaita perimään”, äitien piti olla mitalin arvoisia eli ”kunnollisia”, ”terveitä” ja heillä piti olla ”hyvä käytös”. Kolmanneksi, lasten piti olla elävänä syntyneitä.



Siis taustatiedoksi: Kansallissosialismin aikana eli natsiaikana naiset syrjäytettiin julkisesta elämästä ja kansallissosialistisen naiskuvan mukaan naisten tehtävä oli pelkästään synnyttää lapsia. Äitienpäivän asettamisen jälkeen tilanne vain paheni. Jotta äidit synnyttäisivät yhä enemmän lapsia, ja jotta he näkisivät miten tärkeää on kasvattaa arjalaista väestöä, heille myönnettiin mitaleita. Sama tehtiin Ranskassa, ja siellä mitaleita monilapsisille äideille jaetaan tänäkin päivänä.

Äitienpäivää vietetään toukokuun toisena sunnuntaina siksi, että toukokuun toinen sunnuntai oli perustajan amerikkalaisen Anna Maria Reeves Jarvis’in kuolinpäivä. Hänen tyttärensä, joka päivän valitsi, on myöhempinä vuosinaan pahasti kritisoinut äitienpäivän kaupallista luennetta.

Meillä, Saksassa, vietettiin äitienpäivää – mikäli isä muisti sen. Saksan isoäiti oli vihainen jos ei muistettu, mutta olihan hän varsin usein vihainen muutenkin. Lapset kyllä minua muistavat, tänäänkin. Minä en pidä päivää kovin tärkeänä, sillä jos toisesta ihmisestä välittää vain kerran vuodessa, voi jättää kokonaan välittämättä. Ja kakkuja saa leipoa ja kukkia tuoda milloin vain, aina ilahdun :-)

Muihin maihin muuttaneet. Ranskan suomalaisista

”Aineistoni perusteella Ranskassa asuu suomalaisia naisia enemmän kuin miehiä. Naiset ovat muuttaneet maahan suomalaisen tai ranskalaisen miehen takia, miehet taas työn perässä. Muuttajat ovat keskimääräistä korkeammin koulutettuja, ja monet heistä ovat asuneet ulkomailla aikaisemminkin ainakin lyhyen aikaa. Miehillä ammatti on säilynyt maan muutoksen yhteydessä, kun taas varsinkin suomalaispariskuntien naiset ovat muuton jälkeen jääneet kotiin. Tämän vuoksi ulkomaille muutto ja sinne sopeutuminen on naisille yleensä rankempi kokemus.

Uuteen maahan ja siellä elämiseen ei sopeudu hetkessä; elämä alkaa tuntua "normaalilta" keskimäärin kahden vuoden kuluttua muutosta. Kielitaidottomuutta voi pitää suurimpana hidasteena sopeutumiselle. Ulkomailla asuessa oppii katsomaan Suomea ja uutta asuinmaataan samalta etäisyydeltä; oppii näkemään kummankin maan hyvät ja huonot puolet. Vaikka varsinainen koti onkin Ranskassa, useimmat vastaajista kokivat kotinsa olevan kummassakin maassa.

Itsekin lapsuudestaan asti ulkosuomalainen psykologi Kaj Noschis on artikkelissaan Sinivalkoisen identiteetin synty kuvaillut ulkomaille sopeutumisen neljää eri vaihetta.

Ensimmäinen vaihe on heti muuton jälkeen, ja sitä hän kutsuu alkuinnostukseksi tai -vastustukseksi. Tyypillinen innostuja tulee maahan työn tai opiskelun takia, ja hän on motivoitunut maassa asumisesta ja elämisestä ja huomaa maasta vain positiivisia puolia. Vastustaja on joutunut maahan ainakin osittain vasten tahtoaan esimerkiksi puolison työn vuoksi ja huomaa uudesta asuinmaastaan vain negatiivisia asioita.

Noschis kutsuu toista vaihetta etsintä- tai kokeilukaudeksi ja kaipuuksi Suomeen, joka koittaa alkuinnostuksen jälkeen. Maiden eroavuudet nousevat pintaan, ja uusi kulttuuri ja tavat tuntuvat erilaisilta, vierailta ja vaikeiltakin hyväksyä. Hyvin uuteen asuinmaahan ja sopeutumiseen motivoitunut oppii elämään erilaisuuden kanssa, huonosti motivoituneen elämä voi taas käydä vaikeaksi.

Kolmannessa vaiheessa uusi maa joko hyväksytään tai kielletään. Tällöin maahanmuuttaja löytää oman asenteensa uuteen asuinmaahansa ja tiedostaa suomalaisuutensa ja sen, mikä siinä on olennaisinta. Hän on selvittänyt itselleen, mistä voi luopua ja mitä voi hyväksyä uudessa asuinmaassaan. Jos maahanmuuttaja kieltäytyy sopeutumasta, hän alkaa yleensä idealisoida Suomea ja näkee kaiken olevan Suomessa paremmin.

Ulkomaille sopeutumisen neljännessä vaiheessa on joko sopeutunut tai valmis poistumaan maasta. Noschiksen mukaan tässä vaiheessa maahanmuuttaja on löytänyt oman paikkansa uudessa asuinmaassaan ja sen asukkaiden joukossa. Hän kuuluu paikalliseen yhteisöön, mutta säilyttää suhteensa etäiseen Suomeen. Uudesta asuinmaasta on tullut elämän kiinnekohta, ja maahanmuuttaja hyväksyy ulkosuomalaisuutensa. Jollei maahanmuuttaja kykene sopeutumaan, hän ratkaisee tilanteen yleensä palaamalla Suomeen tai muuttamalla jonnekin muualle.

Sopeutumisen kannalta tärkeitä ovat positiiviset tunteet ja tyytyväisyys uutta asuinmaata kohtaan, tunne siihen kuulumisesta ja siinä toimimisesta sekä positiiviset ihmissuhteet valtakulttuuriin. Sopeutuminen ei tapahdu itsestään, vaan sitä voi myös opetella. Kulttuurinen oppiminen tapahtuu paljolti sosiaalisessa tukiverkostossa, johon kuuluu valtakulttuurin edustajia. Sopeutuminen riippuu viime kädessä muuton aiheuttaman elämänmuutoksen voimakkuudesta, muuttajan henkilökohtaisista voimavaroista ja ihmissuhteista sekä siirtolaisuusajasta."

http://www.ulkosuomalainen.com/artikkelit/0008/siirtolaisuustutkimus/yhteenveto.html

......................................



Ranskassakin asuin yhden ajan, entisessä elämässä. Tuttua juttua ylläoleva teksti. Eipä näytä mitään eroa olevan sillä, mistä maasta tulet tai minne menet, kuviot aina samat.
Oleellista kaikessa on motivaatio ja ympäristön suhtautuminen.

Matkailija tarvitsee myös hiljentymispaikan. Zürichin lentokentän kappeli

Matkailijan rukous - Traveler's prayer

May it be your will, O Lord,
to guide me in peace,
that I might reach
my destinationa safely.
Guard me from danger during
my journey.
Provide guidance to those
who direkt cour pathways
through the Heavens,
over land and sea.
May we find favor in your eyes.
Blessed are you O Lord,
Who responds to prayer.
Amen.

Ylläoleva teksti, matkarukous, löytyy yhdestä niistä lappusista, joita poimin Zürichin lentokentän kappelista.

Maailmalla on tavallista, että matailukeskuksissa, lentokentillä ja rautatieasemilla on rukoushuone. Vain Kalajoella rakennustarkastuksessa ja Oulun ELY-keskuksessa ollaan sitä mieltä, että kappelia ei matkailussa tarvita. Ja kuitenkin tiedämme, että tarve on tavaton. Ja että ortodoksimatkailijoiden osuus on suuressa kasvussa ja että Kalajoen tsasounasta tulee vääjäämättä myös suuri matkailunähtävyys.

No, tsasouna syntyy, sen tiedän, jos Jumala niin haluaa. Ja monen monta auttavaa kättä onkin jo löytynyt. Vain käteistä rahaa puuttuu vielä. Tilinumero löytyy tsasounan kotisivulta, oikealla.

Zürichin lentokentän kappeli on auki kaikille kristityille. Kappelin yhteydessä on myös sielunhoitaja. Kappelissa pidetään sekä eri kristittyjen ryhmien että myös ekumeenisia palveluksia, viimeisin viime sunnuntaina. Kuvat viime viikolta.



Eikö tässä hälinässä tarvitakin vielä jotain?!

Sinistä tietä Petroskoihin ja takaisin - Karjalan Sanomista poimittua

Olen jo jonkin aikaa ollut Karjalan Sanomien lukikija. Lehti ilmestyy suomen kielellä Petroskoissa. Sen tilasi pdf-versiona suoraan koneelleni. http://www.karjalansanomat.ru

Selvästi kaikista kirjoituksista käy ilmi, että suomen ja suomensukuisten kielten asema Karjalan tasavallassa on pahasti horjumassa. Kokemukseni mukaan itäiset karjalaiset ovat hyvin suomalaismielisiä - huolimatta suomalaismiehityksestä viime sodan aikana.

Kokemuksesta sanon myös, että Karjala ei ole toivoton takapajula, kuten luulevat ne, jotka kävivät siellä Neuvostoliiton aikaan. Aika ei pysähdy minkään historiallisen tapahtuman takia.



Karjalan sanomissa kerrotaan kaikesta, mikä mahdollisesti liittyy suomalaisuuteen ja karjalaisuuteen. Allaoleva tekstin lainasin 2.5.2012 ilmestyneestä numerosta sellaisenaan.

..............................

Matkalla

Olin aikaisemmin kulkenut kaikki muut Sinisen tien pätkät paitsi Värtsilän ja Petroskoin väliä eikä niillä edes huomannut valtakunnan rajojen vaihtumista. Tänä vuonna päätin kulkea tien loppuun eli Suomen rajapuomilta Petroskoihin.

Muutaman sadan metrin matka Suomen ja Karjalan tasavallan rajalinjojen välillä sujui ongelmitta. Sen jälkeen tuli eteen Karjalan tasavallan puomi, jota vartioi kaksi rajamiestä. Toinen katsoi passin ja toinen seurasi totisena aseen kanssa sivusta. Puomi aukeni ja ennen tullia oli seuraava passintarkastus. Tarkastus oli tietysti tarpeen, koska 100 metrin matkalla passinsa voi hävittää monta kertaa.

Seuraava tarkastuspiste ja lomakkeiden täyttö oli tullissa. Tavaroiden läpivalaisun jälkeen niitä nuuhki tullin koira. Yhtäkkiä se alkoi heiluttaa häntäänsä ja iski selvästi silmää taluttajalleen. Yskäisenä olin ottanut mukaani kymmenen kappaletta apteekeista ilman reseptiä myytäviä huumausaineeksi luokiteltua kodeiinia sisältäviä
yskäntabletteja. Niissä kodeiinia on kuitenkin niin vähän, että nirvanaan ei pääse, vaikka nielisi koko paketillisen kerralla.

Noin viisi tuntia kestäneiden tullintutkimusten jälkeen pääsin jatkamaan matkaani. Ovella tullin koira murisi pettyneenä. Myöhemmin eräs lehti oli uutisoinut tapauksen otsikolla ”Suomalainen yritti kuljettaa huumeita Karjalan tasavaltaan”.
Viimeinen passintarkastus oli jonkin matkaa tullin jälkeen. Siinä passin todettiin olevan vielä tallessa. Aikaa oli kulunut kilometrin pituisella taipaleella 7 tuntia.

Turistimyymälästä ostin 0,5 litraa armenialaista konjakkia, joka maksoi 20 euroa. yvästi votka-turismi, ajattelin. Sortavalan kaduille päästyäni totesin, mitä Sininen tie täällä tarkoittaa. Sortavalan kadut olivat sen verran kuoppaiset ja osittain ajokelvottomat, että röykytyksissä takapuoliini ilmaantuisi mustelmia, joiden tiesin myöhemmin muuttuvan sinisiksi. Naamani sen sijaan muuttui punaiseksi, kun sain 2000 ruplan ylinopeussakot.

Sortavalan kaduille päästyäni totesin, mitä Sininen tie täällä tarkoittaa. Sortavalan kadut olivat sen verran kuoppaiset ja osittain ajokelvottomat, että röykytyksissä takapuoliini ilmaantuisi mustelmia. rismi, ajattelin. Sortavalan kaduille päästyäni totesin, mitä Sininen tie täällä tarkoittaa. Sortavalan kadut olivat sen verran kuoppaiset ja osittain ajokelvottomat, että röykytyksissä akapuoliini ilmaantuisi mustelmia, joiden tiesin myöhemmin muuttuvan sinisiksi. Naamani sen sijaan muuttui punaiseksi, kun sain 2000 ruplan ylinopeussakot.

Menomatka Petroskoihin kesti 15 tuntia ja välillä tiekin parani. Ehdin nukkua aamuyön hotellissa ja aamiaisen jälkeen aloin tehdä takaisin lähtöä, koska en ollut arvannut varata yhtä ylimääräistä vuorokautta pelkästään meno- ja paluumatkan
tarkastuksiin. Värtsilään varovasti ajellessa matkanteko tyssäsi vasta Ruskealassa, jossa miliisi rapsautti 2000 ruplan sakot, tällä kertaa perässä ajaneiden luksus-maastureiden ajon hidastamisesta.

Ruskealasta saavuin ensimmäisen rajapuomin passintarkastukseen ja tulliin. Nyt tullia kiinnosti venäläisiä suolakurkkuja sisältänyt ämpärini. Sitä veivattiin läpivalaisussa edestakaisin ja tullivirkailijat kävivät sitä vuorollaan ihmettelemässä. Kukaan ei tuntunut uskovan ämpärin oikeaa sisältöä. Viimein eräs naisvirkailija keksi avata ämpärin kannen, mutta avatessaan katkaisi geelikyntensä. Minun luukkuni pamahti kiinni ja vasta kahden tunnin kuluttua sama virkailija tuli takaisin jatkamaan tarkastusta.

Kun ämpärin suolakurkut oli todettu aidoiksi ja kynsikin oli kai uusittu Värtsilässä, siirryin matkustusasiakirjojen tarkastukseen. Se loppui, kun rajamiliisi totesi hotellista saamani yöpymistodistuksen jäljennökseksi. Todistuksen piti olla ehdottomasti originaali. Taas pamahti luukku kiinni ja miliisi ryhtyi tilaamaan hotellista alkuperäistä todistusta faksilla. Hotelli oli hävittänyt alkuperäisen, mutta siellä kai joku älysi kirjoittaa uuden, joka faksattuna kelpasi. Kahden passin näytön ja viiden tunnin tarkastusten jälkeen olinkin jo takaisin Suomen rajapuomilla.

Minulle kerrottiin viranomaisten päättäneen tehdä Karjalasta turistirysän ja rakentaa sinne lisää hotelleja ja lopettaa asukkaiden perinteiset elinkeinot turismin vuoksi. Siellä onkin runsaasti piristävää nähtävää Isä Aurinkoisen ”hyvistä töistä” suomalaisille, karjalaisille, vepsäläisille, inkeriläisille ja venäläisille. On Punaisen hongikon hautuumaa, metsittyneitä suomalaisia hautoja, muistoristejä ja vielä joku meille tuttua kieltä oikeasti osaava mummo. Hän tietäisi, mutta häneltä ei kysytä.

Juha Karvonen
Tampere
...................


Sininen tie: http://fi.wikipedia.org/wiki/Sininen_tie


http://www.finsk.no/fi.asp?id=239
Minuakin Anna Usova haastatteli radiolähetykseen Karjalan kuoron "Oma pajo" esiintymisen aikana Kalajoella viime vuoden lokakuussa, ja Galina Lettijeva asui vierailun ajan meillä.