Äidin arkipäivää

Silloin noin sata vuotta sitten, kun omat lapseni olivat pieniä... no jaa, ehkä vähän vähemmän, sillä en ole vieläkään eläkeiässsä, mutta lapset kuitenkin ovat töissä ja nuorin opiskelee... minulla oli omien kahden lisäksi kaksikin päivähoitolasta ja lisäksi lähes päivittäin toisen lapsen isosisko, tokaluokkalainen. 

Päivähoitoon lapset pääsevät vasta kolmivuotiaina, sitä ennen oli ei-virallisia hoitotätejä kuten minä, joiden kohdalla valtio fiksusti sulki toisen silmänsä, sillä ei ollut olemassa virallisia perhepäivähoitajia. Ruokaa ei lastentarhoissa muutenkaan kuten ei kouluissakaan tarjoiltu, josta syystä "sain" tehdä ruokaa itse joka päivä 25 vuoden ajan... Valtakunnassa oli kyllä pakasteruokaa, mutta ei einesruokaa, se oli ihan laissa kielletty. Ajat ovat toki tuosta muuttuneet, mutta tuolloin... Eikä ollut sitä kaikkea "valmista", mitä suomalaiset pitävät itsestään selvänä. Itse piti tehdä ihan kaikki. 

Onneksi sentään terveydenhoito toimi erinomaisesti, kuten muuten toimii vieläkin - siitä Suomi voisi ottaa mallia. Ja oli toki muutakin hyvää: ei tunnettu jatkuvia korvatulehduksia enkä ole koskaan kuullut saksalaisella olevan laktoosiallergiaa.

Nousin ylös aamuvarhaisella, koska olen aina huonolla tuulella herätessäni enkä halunnut huutaa lapsille tarpeettomasti. En huutanut kyllä muutenkaan, mutta päivät tahtoivat aina olla touhua täynnä ja joskus pinna varsin kireällä, niin että vahva tahto pitää mölyt sisällään vaadittiin. Nukkumaan laitettiin ensin lukien iltasatu ja laulaen iltalaulu ja kun kullanmurut vihdoin nukahtivat, ompelin omille lapsilleni vaatteet ja televisiota katsellessa neuloin heille ja myös naapurinkin lapsille vaikka mitä... 

"Rahatöitä" tein kotiäitinä vanhempien lasteni ollessa pieniä vain satunnaisesti, käännöstöitä. Ja tietenkin harrastettiin ja käytiin kursseja ja muuta sellaista tarpeellista ja tarpeetonta.

Alla oleva naamakirjapäivitys kertoo juuri sen, miltä monesti tuntui. Minä olen johonkin päiväkirjaan joskus kirjoittanut muistiin, mitä kaikkea päivän aikana tapahtui. En tiedä, missä tekstini nyt ovat, mutta ihan samanlaista se oli kuin tämäkin (luvatta lainattu) teksti. Kolme hurraata, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki kirjoittajalle. 

...nyt kun olen ollut (osan ajasta sairaana) lasten kanssa muutaman päivän kolmestaan, olen huomannut muutaman asian.

Lapset tappelevat koko ajan, aamulla ei löydy bussikorttia koska takki on jostain syystä siirtynyt yön aikana auton takapenkille, kissa onnistuu koko ajan tekemään tarpeensa laatikon ohi lattialle, toinen lapsi haluaa kuvata elokuvaa ja pitäisi olla kamera, lapset tappelevat koko ajan, juomavesipullo ei jostain syystä mene kiinni asti ennen kuin se sijoitetaan harrastuskassiin, avaimet jäävät kotiin, ruoka on hyvää niin kauan kuin se on makaronia ja jauhelihaa, itse ehtii syömään ehkä illalla ja jos jotain haluaa harrastaa ilman jatkuvaa kyselyä se täytyy tehdä aamuyöstä.

Kysymykset elämästä ja asioista joista alle 10-vuotiaiden ei pitäisi edes tietää eivät lopu. Koskaan.

Niin ja mainitsinko että lapset tappelevat koko ajan? Kolme yleisintä vastausta pyyntöön auttaa edes hieman siivouksessa ovat puhu kädelle -tyyppisiä, kuten ”tämä loppuu ihan kohta”, ”vielä yksi peli” tai ”aina pitää siivota”. Median kyllästämiä mieliä ei saa vahingossakaan liikkeelle PAITSI jos jossain 17 kilometrin päässä on nähty Bulbasaur jota tietenkin pitää lähteä heti hakemaan. Ilman takkia. Ja vaikka ilman kenkiä.

Jos nyt oletetaan että hetken aikaa kämppä ei näytä siltä että murotehdas on räjähtänyt lattialle, karhu on paskantanut sohvalle, mustalaisvankkurit leiriytyneet makuuhuoneeseen tai voi jäänyt kahdeksi päiväksi pöydälle, niin vähintään

- vessassa on lelumiekka
- joku itkee ilman järjellistä syytä
- on nälkä
- ei ole nälkä
- läksykirjat ovat koulussa
- ovet ovat ulos asti auki
- vessa on vetämättä
- kahden lapsen vanhempainilta on yhtä aikaa ja silloin pitäisi olla myös töissä
- lasta pitää etsiä kesken päivän liikuntatunnilta hammaslääkäriin ja samalla pitäisi olla töissä
- kaikki näkevät öisin painajaisia yhtä aikaa
- harjoitukset joissa on pakollista olla ja jotka ovat 20 kilometrin päässä alkavat suunnilleen yhtä aikaa kuin koulu loppuu
- kello 00.30 muistat nukkumaan mennessäsi että huominen ruoka on vielä tekemättä
- iltapalaa tehdessä ruoka on loppu ja kauppa menee kiinni vartin päästä
- kun sinne kauppaan nyt kuitenkin vielä ehti, niin maito unohtui ja muroja ei voi syödä = ongelma
- väsyttää, paitsi illalla tai silloin kun televisiosta tulee jotain
- televisiosta tulee AINA jotain
- puhtaat vaatteet muuttuvat kolmessa tunnissa likaisiksi tai pieniksi (!)

Tämän perusteella

a)   ymmärrän nyt täysin, että miksi halusit hetkeksi ulkomaille, ja
b) toivon että aiot tulla sieltä myös pois.

 

Jos lapset olisivat olleet pienempiä, niin viikko olisi varmaan ristiretkeen verrattavissa oleva kokemus. Alan olla sitä mieltä, että pienten lasten äidit ansaitsevat vähintään mitalin, ritariksi lyömisen, ilmaisen matkan Karibialle täydellä ylläpidolla ja ilman sinappimyrskyä, kutsun linnanjuhliin (ilmainen vinkki, Sauli Niinistö), päivittäisen vähäpukeisen palomiehen (tai mistä nyt kukin tykkää) tanssiesityksen, SodaStreamin ja niskahieronnan.

Nyt tiedän, että tummien silmänalusten takana on syy. Öisin ei voi myöskään huutaa. Paitsi tukahdutettua, sielua korventavaa huutoa jossa äänettömät kirosanat ja manaukset kipinöivät mielen demonien kahleista. Aamulla pitää kutsua vähintään virtuaalipaavi muistuttamaan, että ad impossibilia nemo tenetur.

Mutta toisaalta sitten kun nuo pikku taistelujaskat saa vihdoin nukahtamaan ison Aku Ankka -kasan keskelle, niin tuhisevaa jälkikasvua katsellessa kaikki yllä mainittu unohtuu saman tien… kunnes joku avaa Pandoran lippaan aamulla uudestaan. Sillä silloin on kylmä, liian kirkasta, kurkkuun koskee, ei voi syödä ilman että televisio on päällä, aamupala on väärä, vaatteita ei löydy, reppu on ties missä ja ja ja…

Pim.

Luulo, tieto ja uskonto

Tapio Pitkäranta kirjoittaa blogissaan "Avointa ajattelua" otsikolla "Historian haamut selittävät Saksan energiapolitiikan" varsin osuvasti Saksan historian kauhuhetkien jälkimainingeista. Monet muutkin asiat kuin vain energiakäänne selittyvät sillä, että Saksassa pelätään totaalidiktatuuria niin paljon, että tehdään mitä vaan, ettei sellaista enää tapahtuisi. Ihmisluonne kuitenkin on sellainen, että näin menetellessä saatetaan päätyä yhdestä diktatuurista toiseen. Tällä kertaa se on energiakäänne, joka on mittasuhteiltaan diktatuuria ja jota vastaan nyt onkin alkanut iso taistelu.

Totta kai ajatus ”vihreästä” energiasta on houkutteleva, ja tuulivoimalobbarit käyttävät tilannetta ja ennen muuta kielellisiä ilmaisuja hyväkseen. Eihän muuten puhuttaisi ”tuulipuistoista”. Nehän ovat juuri sanan ”puisto” vastakohtia, jos ajatellaan saman varsinaista merkitystä. Ja ”vihreästä” ei totisesti hajuakaan: nykyiset tuulimyllyt ovat mitä pahimpaa luonnon ja luonnon resurssien haaskaamista. Myllyt tuhoavat juuri sen vihreyden, mitä luonnonsuojeluliitot haluavat. Jokainen myllyn alta kaadettu puu on pois käyttämästä hiilidioksidia, jota puut tarvitsevat, ja tämä pysyvästi, sillä betonimöykyssä ei mikään kasva.

 

Minä odotan Saksassa uutta energiakäännettä, siksi että nykyinen on fysiikan lakien mukaan mahdotonta ja sen kyllä joku joskus huomaa, ja siksi, että heti, kun yleinen mielipide taas kääntyy, mennään toiseen äärilaitaan, eli alkaa ydinvoiman ihannointi. Josta kakusta sitten puolestaan tietyt tahot hyötyvät ja sitä hehkuttavat.

Sitä en ymmärrä, miten joku voi samalla kertaa sekä vastustaa ydinvoimaa että yrittää estää ilmastokatastrofi. Ei ole mahdollista päästä eteenpäin painamalla jarrua ja kaasua yhtä aikaa.

Mutta ihminen on sellainen: fysiikasta viis, kunhan oma uskonto säilyy. Jos sitten oikeasti huomataankin, että oltiin väärässä, niin koko asia painetaan unohduksiin ja kehutaan, että ainahan olin tätä mieltä… Tätä ihmisen ja etenkin ”aina oikeassa olevan” ominaisuutta käytin Saksassa monesti hyväksi ujuttamalla kyseiselle henkilölle ajatuksia siten, että hän uskoi itse keksineensä kaikki hienot jutut. Etenkin miehet lankeavat tähän ansaan. Jos tämä kerran onnistuu pienessä mittakaavassa, niin toki isommassakin. Hyvä esimerkki: tuulivoimalobbarit...

Nostalgiaa

Tältä tuntuu juuri nyt. Tilattavissa osoitteessa  https://goo.gl/lktRI8.

Saksassa asuessa puolestaan tuntui tältä. Konstanzissa teimme kielikoululaisten kanssa t-paitoja, joissa oli tämä logo:

Logon oikeudet kuuluvat yhdelle suomikoulujen opettajalle, joka sittemmin karkasi Amerikkoihin, ja jonka nimeä en muista...

Vastarannan kiiski. Vai edelläkävijä?

Enpä osannut arvata, että kääntyisin näin tuulivoimaa vastaan. Uteliaisuus näköjään tuottaa vaikka mitä tulosta. Luulo ei tosiaankaan ole tiedon väärtti. 

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pitää itse ottaa asioista selvää ja faktojen perusteella ihan itse muodostaa asioista mielipide eikä seurailla muiden mielipiteitä. Sen asenteen olen perinyt vanhemmiltani ja puolestani perinyt omille lapsilleni. He eivät siitä ole aina tykänneet, vaan valittaneet, että olisipa mukavaa, jos joskus sanoisin mitä pitää tehdä ja päättäisi heidän puolestaan.  Toki silloin, kun lapset olivat pieniä, asia oli eri, mutta siitä asti, kun itse ovat olleet kykeneväisiä päättämään omista asioistaan, olen kyllä antanut pyydettäessä ohjeita ja kertonut oman näkemykseni, mutta itse ovat saaneet päättää. Menikö syteen vai saveen, on vaikeaa sanoa, mutta sen tiedän, että ihan helposti heitä ei pääse höynäyttämään. 

Minua on pidetty hulluna milloin minkäkin asian takia, nyt on vuorossa tuulivoima. Olen saanut kuulla vaikka minkälaisia solvauksia, tosin vain nimettömänä netissä. Jotkut ystävät ovat kuunnelleet, ja totean, että en ole lainkaan yksin. Kyseessä kun ei ole mielipide, vaan fakta, että tuulivoimasta ei ole muuta kuin vahinkoa, tulos on plusmiinusnolla ja kulut päälle. Monet tuttavat puolestaan ovat vain vaiti.

Olen myös seurannut ydinvoimakeskustelua laidasta laitaan. Keskitietä ei ole ollut olemassa. Olin sitä mieltä ja olen yhä sitä mieltä, että se on yhä turvallisin energiantuotantomuoto. Ei tarvitse muuta kuin katsella tilastoja – mukaan lukien Tsernobylin onnettomuuden, joka ei nykyisin olisi enää edes mahdollinen. 

Muistan oikein hyvin, miten 80-luvulla keskustelimme Saksassa suomalaisesta rakentamisesta ja päivittelimme pullotaloja. Tuolloin kovasti ihmeteltiin tasakattoja ja muovipullotettua rakentamista ja pakollista koneellista ilmastointia, ja saksalaiset olivat sitä mieltä, että seuraa iso maata kattava homeongelma. Myöhemmin ihmettelin suomalaisen rakentamisen alihankintasysteemiä ja sitä, että kukaan ei ota vastuuta mistään. Ja mikä ongelma siitä kaikesta sitten seurasikaan?

Muistan, miten ex-mieheni 80-luvulla ennusti Neuvostoliiton pian kaatuvan. Kaikki pitivät hulluna, varsinkin suomalaiset. 

Muistan myös hyvin, millaisia solvauksia sain kuulla, kun tein poikani kanssa ensimmäisen kotisivun vuonna 1995. Minua pidettiin aivan kahjona, ei sellaista kukaan tule koskaan tarvitsemaan, sanottiin. 

Muistan hyvin, miten projektimme johtaja 70-luvulla neuvoi meitä välttämään teollisesti prosessoitua ruokaa ja ruokajuomana maitoa. Siitä kun hän sanoi seuraavan kaikenlaisia sairauksia… no, Suomessa minua pidettiin joko vanhanaikaisena tai hulluna. Nykyisin tiedetään, että Pekka Puskan ohjeet eivät sittenkään olleet viisaita. 

Ihmisten mielipiteet perustuvat suurelta osin tunteisiin ja pelkoihin. Ei oteta asioista selvää. Mutta selvää on, että ei Hanna Halmeenpää voi muuttaa mielipidettään, vaikka kaikki tosiasiat puhuvat hänen käsityksiään vastaan: pelon lietsominen ja mielipiteethän ovat vieneet hänet eduskuntaan, ja kukapa luopuisi hyvin palkatusta työpaikasta, jossa ei tarvitse osata mitään. Ja kun on kerran päässyt eduskuntaan, on saman tien kaikkien alojen ammattilainen.

Nyt myös saksalaiset ovat höynähtäneet tuulivoimaan, täydellisesti ja vastoin valtakunnan etua. Ja päästöt kasvavat, vaikka tuulivoiman rakentamisen idea oli niitä vähentää. Odotan sitä päivää, kun he kääntävät kelkkansa. Se päivä ei ole kaukana. 

Niin niin ja puhumattakaan niistä monista asioista, joita olen alulle pannut ja jotka yhä vielä toimivat ja voivat hyvin. 

Omakehu on mukavaa. Minähän olen maailman napa enkä siinä mitenkään poikkea kenestäkään muusta. Kysymys lähinnä onkin se, miksi niin monet ihmiset sortuvat täydelliseen itserakkauteen - raha ainakin saa sellaista aikaan. Kuntatasolla ja tuulimyllyjä rakentaessa myllyt omalle maalle ja sorat omasta kuopasta. Jääviydestä ja totuudesta viis. 

Sellaista elämä on.