Talven riemuja: lumilautailua

Lumilautailu on hauskaa! Minäkin, joka olen täysin epäurheilullinen, jollen sanoisi rehellisesti: täystönkkö, olin toivonut, että voisin sitä kokeilla. Ilman että kaikki tutut katselevat vieressä ja nauravat…

Kymmenisen vuotta sitten lupasin pojilleni joululahjaksi lumilautailukurssin, eikä minulla ollut hajuakaan, miten toteuttaa lupaus. Asuimme tuolloin Allensbachissa, Sveitsin rajalla Saksassa. Vaan kun ”tilasin” pojille sen kurssin ehkä vain viikkoa joulun alla, kävi niin että sattumien summana sihteerini kysyi lähtisimmekö hänen ryhmänsä kanssa Sveitsiin… hänellä olisi ylimääräinen huone ja yhteinen ruokailu, ja näitä johtuen lomasta tulisi hyvin edullinen. Eihän talviloman aikana ole helppoa löytää majoitusta mistään, saati sitten edullisesti. Niinpä toisena joulupäivänä ajeltiin Savogniniin Sveitsiin, ja perillä saimme iloksemme todeta, että olimme ”joutuneet” Sveitsin lumilautailukeskukseen. Pohjoisemmassa on Chur, ja Davos jää siitä itään, ja siellä olimme usein käyneet hiihtämässä.

Vuokrattiin välineet ja maksettiin kurssit. Kummallakaan pojallani ei ollut minkäänlaista vaikeutta selvitä mistään mäistä, ja heillä oli hauskaa.

Sen sijaan minulla oli. Yksi millimetri liikaa kallistusta ja hups klonk plumps, makasin taas maassa. Myöhemmin nuorempi poikani kommentoi: ”Äiti, sinähän kaadut suoraan selällesi kuin tukki.” Toinen poika kommentoi: ”Onhan selvää, että minusta tämä ei ole vaikeaa: olen pienestä asti skeittailluit ja laskenut alppimäkiä. Siinä tasapaino harjaantuu.” 

Valmentajalta kysyin, mahdanko tätä ikinä oppia. Vastasi, että kaikki oppivat - jotkut tarvitsevat oppiakseen vain vähän kauemmin...

Aika hyvä myös elämänohjeena…

On ilo nähdä, miten hyvin suomalainen nuoriso pärjää maailmalla juuri lumilautailussa!

Vaikeita nimiä

Niin kutsutun jääkaappiteorian mukaan suomi oli satoja vuosia sellainen kieli, joka säilytti ikivanhoja sanoja ja sanamuotoja lähes muuttumattomina ja joka muodosti oman kielen avulla uusia sanoja mieluimmin kuin käytti kansainvälisiä vierasperäisiä sanoja (esim. yliopisto - university). Sen jälkeen kun Suomi liittyi EU:hun, voidaan kuitenkin havaita kielellinen kansainvälistyminen, eikä se jätä myöskään nimiä rauhaan.

Niinpä nimet kuten ACUTA, CAREA ja COXA, jotka enemmän vain vähemmän perustuvat latinan kieleen, ovat lääketieteellisten laitosten nimiä, HYRIA on Hyvinkää-Riihimäen oppisopimuskeskuksen nimi ja FIMEA on lääkealan turva- ja kehityskeskus. Entinen Posti on nyt ”itella” (jotta myös ulkomaalaiset osaisivat sanoa sanan oikein), ja sairaalan verenkiertohäiriöiden osasto on nimeltään ”Stroke Unit”.

Yksi suomalainen on nyt valittanut eduskunnan oikeusasiamiehelle ei-ymmärrettävistä valtion laitosten nimistä. Hän sai postia lähettäjältä, jonka nimi on TraFi ja hän oli jo heittää kirjeen lukematta roskiin, kun hän sitten kuitenkin päätti avata kirjeen ja löysi kirjekuoresta autoverotiedotteen. Kirje oli entiseltä liikennelaitokselta, joka oli muuttanut nimensä.

Mitä nimeen ”Stroke Unit” tulee, totesi oikeusasiamies aiemmin, että pelkästään englanninkielinen nimi rikkoo kansalaisoikeuksia vastaan. Ja kielitoimistossa nimistä huolehtiva Sirkka Paikkala kirjoitti Kielikello-lehdessä: ”Viraston nimi vain englannin kielellä on kansalaisoikeuksien, kielilakien ja virastolakien vastainen.” Oikeusasiamies on tällä välin lähettänyt selvityspyynnön TraFi-nimestä asianomaiselle virastolle.

.................

Kirjoittaja on kääntäjä Dr. Angela Plöger, ja teksti ilmestyi saksaksi Saksalais-suomalaisen seuran lehdessä numero 147 (joulukuu 2010).

Me nimitämme Destiaa kylmästi Dementiaksi ja itella on selvästi ”ite” eli ”tee se itse”, kun kerran viime vuonna meni useita lähetyksiä ties minne, perille eivät ainakaan ole tulleet.

Muita suomalaisia kummallisuuksia:
Äitini sai vuoden alusta eläkkeenkorotuksen, mahtavat yksi euroa, josta hän maksaa veroa 14%. Olen sitä mieltä, että Kela on valinnut väärän ohjelmointitoimiston…

"Sekä - että" vai "joko - tai"?

Menestyvät ihmiset ajattelevat kategorioissa ”sekä - että".

Tavallisesti ihmiset ajattelevat kategoriassa"joko - tai".

Menestyneet ihmiset elävät paremmin, vähemmän menestyneillä on puutetta monesta asiasta. Molemmat toki elävät samassa maailmassa, mutta heillä on erilaiset näkemykset elämästä. Tavallisesti ihmiset uskovat että ”mikään ei riitä kaikille”, ”mitään ei ole tarpeeksi”, ”et voi saada kaikkea”. Voi olla mahdotonta saada kaikki mitä tässä maailmassa on, mutta voit aivan varmasti saada kaiken, mitä todella haluat.

Haluatko menestyä urallasi, vai haluatko tulla hyvin toimeen läheistesi kanssa?
Vastaat tietenkin, että ”sekä – että”.

Haluatko keskittyä liiketoimintaasi, vai haluatko iloa elämääsi?
Vastaat tietenkin, että ”sekä – että”.

Haluatko rikastua, vai haluatko elämääsi mielekästä sisältöä?
Olen melko varma, että ”sekä – että”.

Haluatko olla onnellinen, vai sellaisen työn, joka on sinulle mieluinen?
Tietenkin ”sekä – että”.

Ne, joilla ei ole onnistumisen kokemusta, valitsevat vain yhden kahdesta mahdollisuudesta. Menestyneet valitsevat …
molemmat!


Menestystä ja onnistumista

Heinz-Jürgen Scheld
Keet Foundation
lähde: uutiskirje 28.1.2011 - http://www.keetseminare.com/

Ensemble six ja Fliegende Bauten

M.A.Numminen lauleskeli Helka-neidin kylvystä. Olen kuunnellut Nummista livenä ja tiedän, että hän osaa myös laulaa. Helka-neidin laulu ja sitä seuranneet jatkot syntyivät jo 20-luvulla, Saksassa.

Olin Saksassa Kulttuuriklubin jäsen. Klubi arpoi säännöllisesti pääsylippuja, ja voitinpa kerran jokunen aika sitten liput – à € 70 – Hampurin Fliegende Bauten-teatteriin. Oikeammin kyse on näyttämöstä saleineen ja kahviloineen. Saksassa on aika yleistä, että teatterissa tai esityssalissa on pöytiä ja tarjoilu tai itsepalvelu ja juomia nauttiessa katsellaan esitystä. Fliegende Bauten (suomeksi: Lentävät rakennukset) taas on jo nähtävyys sinänsä, aivan Hampurin keskustassa. Se on nelimastoinen teltta Reeperbahnin läheisyydessä, ja sinne mahtuu 600 katsojaa.





Lipuilla pääsi Ensemble six-laulusekstetin esitykseen. Ryhmä laulaa ja näytteleekin vanhoja klassikkoja Comedian Harmonists-lauluyhtyeen seuraajana, kuten juuri tuon Helka-neidin eli saksaksi ”Ich hab’ das Fräulein Helene baden seh’n, das war schön” tai vihreän kaktuksen, tai…



”Ich wollt’ ich wär’ ein Huhn…” :-) http://www.youtube.com/watch?v=dVlC_BK_Guc

(Olisinpa kana, ei olisi paljon töitä, munisin joka päivä yhden munan ja joskus kaksi…)

Esitys oli erinomaisen tasokas, hauska ja vaikuttava. Suosittelen lämpimästi!

Suomalaisesta pankista maalaisille lainaa

Jatkuvasti ulkomaalaiset liiketuttavani naureskelevat suomalaisten pankkien toiminnalle ja mikäli se heistä riippuu, hoitavat asiansa ei-suomalaisten pankkien kautta. Minun tehtäväni ei ole moittia ketään, vaan auttaa, mutta auttaminen on tehty Suomessa kovin hankalaksi. Kysyä pitää, onkohan puurot ja vellit menneet jotenkin sekaisin? Kenen talutusnuorassa täällä kotimaassa toimitaan?

Miksi muuten ulkolaisen vastakohta ei ole kotilainen?

Tapahtuipa tämän päivän Suomessa seuraavanlaista. Tämä ei ole satua eikä edes minkään laman ajalta, tämä on totta ja tapahtui viime kuussa. Tarkennan: viimeisen kuukauden aikana.

Tuleepa suomalaisen pankin puheille ulkomaalainen, joka haluaa perustaa ravintolan Suomeen ja tarvitsee sitä varten € 100.000 lainaa. Menee suomalaiseen liikepankkiin pyytämään sitä lainaa.

Pankissa sanotaan, että koska kyseessä on uusi asiakassuhde, niin pankkiin pitää laittaa ensin € 100.000:n suuruinen talletus. Sitten pankki voi antaa lainaa € 50.000. Silloinhan ei ravintoloitsijalta enää puutukaan kuin € 50.000.

Siteraan tähän kuu-ukon juttelua pojalleen. Katselivat maata ja isä kertoi: "Katsopa, tuolla näkyy maa. Siellä tietenkin asuu maalaisia. Maa koostuu kolmesta osasta: Loimaasta, Saimaasta ja Thaimaasta."

Lumitöitä

Kyyneleet tuli taas kerran minulle höppänälle silmiin, kun sain taas kerran todeta, miten „tilaus“ toteutui heti. Lunta tuli sunnuntaina päivän mittaan reilunlaisesti, raskasta nuoskalunta, ja pihaltahan ei tunnetusti mikään auto liiku minnekään, ennen kuin lumet on luotu. Lumen lapioiminen ei minusta ole kuitenkaan mitenkään epämiellyttävää – hyötyliikuntaa, sanoisin, joten ryhdyin työhön. :-)

Mutta samalla ”tilasin” ettei koko työtä tarvitsi tehdä ihan yksin. Päätietä pitkin lähestyy vauhdilla kaupungin aura-auto, ajaa vauhdilla ohi mutta näkee mitä teen, pysähtyy, peruuttaa ja puhdistaa pihamme lumesta.

Tuokiokuvia Karlsruhesta

Karlsruhe on kaupunki, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ennen kuin sinne muutin. Ensin Karlsruhen vakuutuksen kesäapulaiseksi, mikä olikin hyvä juttu: ansaitsin mukavasti, vain minun työni oli tylsää. Mutta jokaiselle jotakin. Myöhemmin, Suomessa opiskelun jälkeen muutin kymmenisen kilometriä pohjoisemmaksi, Leopoldshafeniin, jossa sijaitsee Saksan valtion tieteellinen tutkimuskeskus.

Karlsruhe on Badenin pääkaupunki. Nykyisin osavaltio tietenkin on Baden-Württemberg, muodostunut kolmesta entisestä ruhtinaskunnasta Baden, Württemberg-Baden ja Württemberg-Hohenzollern. Ja totta kai Stuttgart on osavaltion pääkaupunki, ahkerien ihmisten menestynyt ja menestyvä kaupunki.

Karlsruhe on kuitenkin varsin elinvoimainen ja viehättävä paikka. Siellä on asukkaita noin 300.000. Se sijaitsee juuri piirun verran Schwarzwaldin rajoilla pohjoisessa ja Ranska eli Alsace/Elsass ei ole kaukana. Karlsruhessa on Saksan perustuslakituomioistuin sekä rahapaja. Sijainti Reinin rannalla tekee kaupungista satamakaupungin.



Kaupunki on kuten Hamina viuhkanmuotoinen. Keskellä Karlsruhen linna, jonka rakennutti Badenin herttua barokkiaikana, vuonna 1715. Eteläänpäin avautuu iso vilkas kaupunki, pohjoiseenpäin puistoalueita. Linnan takana on viehättävä linnanpuisto, jossa olen viettänyt monet tuokiot menneinä aikoina. Linnan vieressä on Saksan peruslakituomioistuin sekä Saksan osavaltioiden ylin tuomioistuin, niiden vieressä Orangerie, kasvitieteellinen puutarha piharavintoloineen sekä taidegalleria.



Puna-armeijan (1967–1977) Baader-Meinhofin aikoihin lähdimme ravintolasta kerran kesäisenä yönä 1972 puiston halki asuntoon mitään aavistamatta ja yhtäkkiä minut nappasi kiinni poliisipartio. En tiennyt mistään mitään, tutkittiin ja kuulusteltiin heti, ja toki pääsin lähtemään, mutta säikähdin kyllä pahan kerran. Tutkinta sinänsä oli aiheellista, ei tosin minun, mutta seudullahan murhattiin sen jälkeen kylmäverisesti tuomioistuimen tuomari Buback seurueineen, ja moni muu valtion johtohenkilö. En paneudu tässä tähän historian mustaan aikakauteen.



Tuolloin ja myöhemminkin kävin usein teknisen korkeakoululla, joka on maan vanhin, vuodelta 1878. Siellä vaikutti aikanaan Heinrich Hertz. Tavasin vain korkeakoulun seinään kiinnitettyä taulua, minä joka en ymmärrä sähkötekniikasta mitään. Karlsruhen yliopistolla oli maan ensimmäinen IT-laitos, perustettu vuonna 1972. Siellä sain kädestä pitäen ja alusta alkaen nähdä, miten tietokoneala on kehittynyt.

Millä kaupunki elää? Sähkön tuotannolla, öljyjalostamoilla, Siemensillä, tietotekniikalla, lääketeollisuudella, tukkurien keskusvarastoilla, satamalla. Daimlerin kuorma-autotehdas ja keskusvarasto ovat lähistöllä; sielläkin on 20.000 henkilöä töissä. Varastoalue yksin on kuin iso kaupunki…



Kaupungissa on rahapaja ja siitä kertoessa tekee mieli sanoa, että siellä on myös entinen rautatietyöläisten pankki, joka tuolloin oli avoinna vain rautatietyöläisille ja heidän perheilleen, eli meillä oli siellä tili. Se oli sikäli tärkeää, koska tili oli valtakunnan ainoa maksuton. Nykyisinkin maksuton tili, ja pankki kaikille avoin: Sparda-Bank. Tosin on nyt sitten kilpailijoitakin… :-)

Ensimmäinen työpaikkani sijaitsi eläintarhan laidassa. Eläintarha taas sijaitsee aseman ja kaupunginvälissä. Se on paitsi eläintarha, myös iso puisto. Joka päivä vietin lounasaikani siellä ja aika usein muutenkin.

Puiston toisella laidalla on teatterirakennus. Uuden teatterin ollessa vielä rakenteilla se paloi, ja minä menin seuraamaan palomiesten työtä työpaikkani kerrostalon ylimmästä kerroksesta. Uusi teatteri- ja oopperarakennus valmistui kuten pitikin aikakaan; oopperassa oli ja on töissä edelleenkin monta suomalalaista oopperalaulajaa. He taas vetivät musiikin suomalaisissa jumalanpalveluksissamme. Ja teatterissa ja oopperassa kävimme säännöllisesti.
Kaspar Hauserin kertoo tarina olleen Badenin prinssin Maxin ei-toivottu poika. Totuutta ei tiedä kukaan. Tarina on kuitenkin vaikuttava: lapsi jota pidetään vain pimennossa ilman ihmiskontaktia, ei opi koskaan mitään, eikä myöskään puhumaan.
Nykyinen Badenin herttua ei asu Karlsruhessa, vaan Salemissa Bodenjärvellä.

Mieheni opiskelijatovereista yhdessä oli jo pikkupoikana haaveenaan oppia kuljettamaan raitiovaunua. Hänestä tuli aikanaan Karlsruhen raitiovaunuliikenteen tekninen johtaja. Entiset opiskelijatoverit tapasivat joka vuosi ja kerran tämä tapaaminen tehtiin Karlsruhen raitiovaunuliikenteen merkeissä. Mieleeni jäi, miten tulloin12-vuotias poikani sai ajaa kaupungissa raitiovaunua ihan yksin, ja miten tämä johtaja kertoi, että on aina halvempaa ottaa pienenkin asian takia vaunu liikenteestä ja korjata istuin tai poistaa töhriminen, koska ilkivalta auottaa vain lisää ilkivaltaa. Hyvä ohje mille hyvänsä yritykselle! Nykyisin tämä mies toimii Bremenissä.

Karlsruhesta on lyhyt matka Schwarzwaldin mainioille hiihto- ja patikkareiteille, joita käytimmekin sitten usein hyödyksemme. Retkeilimme usein. Talvella on lunta riittämiin ja varsinkin syksyn ruska on fantastisen kaunis.

Koska Karlsruhe sijaitsee Reinin laaksossa, sää on kesällä painostavan kuuma ja talvella sateinen ja viileä, mutta harvoin kylmä. Suomesta tultuani sanoinkin, että Karlsruhessa on kaksi vuodenaikaa: kesä ja sadekausi – mutta siitä eivät paikalliset oikein tykänneet ;-)
Ensimmäiset saunakokemukset Saksassa ovat Tulla-Badin uimahallista ja aika masentavia. Uimassa käytiin usein, paitsi halleissa, myös Reinin rannan maauimalassa.

Katujen nimet huvittavat minua yhä. Gartenstraßella (puutarhakatu) ei ole yhtään kasvia. Kußmaulstraßella ei suudella, kyseessä on paikallinen sukunimi Suukkosuu.

Turmbergillä on Saksan vanhin yhä käytössä oleva vuoristojuna. Mäki ei ole järin korkea, vain 265 metriä – mutta näköalat ovat komeat. Siellä ravintolassa vietimme tyttären kastejuhlaa…



Oi aikoja.

............

kaikki kuvat: Wikipedia

Vierailu keskitysleirillä / Kirja ja elokuva "Die Welle" ("Aalto")

Kuva: Weimar GmbH / Maik Schuck

Weimarin lähellä on myös Buchenwaldin keskitysleiri, joka on avoinna yleisölle. Rakennuksista on jäljellä vain kaksi, toisessa museo. Toisessa joitakin sellejä sekä krematorio. Myös kivilouhokseen voi tutustua. Tällä keskitysleirillä oli kaiken kaikkiaan vuosina 1937-45 neljännesmiljonaa vankia ja heistä yli 50.000 kuoli siellä. 

Vielä viiden vuoden ajan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Neuvostoliitto käytti leiriä omana vankileirinään ja sinä aikana Buchenwaldissa kuoli vielä noin 7000 vankia.

Monet keskitysleirit sijaitsevat kauniilla paikoilla, korkeilla mäillä, joista vangit voivat nähdä seudun kauneuden ja jotka näkymät aivan varmasti ovat lisänneet paikan kauheutta.



Buchenwald eli pyökkimetsä oli ennen toista maailmansotaa Goethen suosima lähiseudun metsikkö. Weimarista eilen kirjoittaessani mainitsin Buchenwaldin kyllä, mutta keskitysleiri ei jotenkin sopinut samaan tekstiin. Itse olen käynyt paitsi Buchenwaldissa, myös muutaman muun paikkakunnan keskitysleirillä, Ranskassa ja Puolassa. Jokainen vierailu keskitysleirillä koskettaa ja tekee hiljaiseksi.

Buchenwaldin portissa lukee ”Jedem das Seine” : jokaiselle omansa, jokaiselle se mitä hänelle kuuluu.




………………………………………

Amerikkalainen Todd Strasser (salanimellä Morton Rhue) kirjoitti vuonna 1981 kirjan nimellä ”Wave”, ja samana vuonna aineistosta tehtiin USA:ssa elokuva ja Saksassa uudestaan vuonna 2008. Kirja sekä elokuvat perustuvat yhdysvaltalaisessa koulussa vuonna 1967 tehtyyn kokeiluun. Eipä olekaan niin varmaa se että vain saksalaiset ovat sikoja ja se mitä me pidämme niin varmana että ”tätä ei ikinä enää tule tapahtumaan”.

Allaoleva teksti sivulta http://elokuvauutiset.fi/site/dvd-arvostelut/ulkomaiset/1617-die-welle-2008.


09.07.2010 12:26
Die Welle (2008) DIE WELLE
Saksa 2008

Ohjaus: Dennis Gansel
Käsikirjoitus: Dennis Gansel, Peter Thorwarth
Tuotanto: Christian Becker
Pääosissa: Jürgen Vogel, Frederick Lau, Max Riemelt

1 tunti 37 minuuttia
Rainer Wenger (Jürgen Vogel) on pettynyt, kun hänen sijaan eräs toinen opettaja pääsee luennoimaan oppilaille anarkiasta. Rainerin kohdalle lankeaa autokratiasta, itsevallasta, luennoiminen, josta hän ei aio kuitenkaan kollegansa tavoin paasata tappavalla tylsyydellä vaan intensiivisesti ja ainutlaatuisella tavalla, joka vetää viikon kestävän kurssin aikana lähes kaikki luokan oppilaat mukaansa.

Kun ollaan Saksassa ja puhutaan autokratiasta, on mahdotonta välttää puhumista Hitlerin johtamasta kansallissosialistisesta Saksasta. Luokan oppilaat ovat kuitenkin sitä mieltä, että tänä päivänä ihmiset ja varsinkin nuoret ovat liian valistuneita lähteäkseen sokeana mukaan mihinkään poliittiseen liikkeeseen, jonka tarkoituksena on luoda diktatuuria vastaava tila, jota vastustavat kokisivat ehkä jopa samanlaisen kohtalon kuin aikoinaan natsi-Saksassa.

Wenger voisi tietysti yrittää puhua oppilaille järkeä, mutta sen sijaan hän päättää näyttää käytännössä, miten helposti ihmisiä voidaan manipuloida. Tietenkään oppilaat eivät tätä tiedä, vielä vähemmän ymmärtävät itse olevansa manipuloitavina, kun kurssin oppilaat suorastaan rakastuvat opettajansa näkemyksiin ja alkavat nimittämään ryhmäänsä Aalloksi, luovat sille logon, alkavat pukeutua samanlaisiin vaatteisiin ja jopa keksivät itselleen käsitervehdyksenkin. Kaikilla on kivempaa, kun ollaan yhdessä ja ajetaan samaa asiaa, vaikka itse asiassa he eivät mitään asiaa ajakaan – he vain haluavat tuntea itsensä muita paremmiksi.
Aluksi tuntuu siltä, että Vogelin näyttelemä Wenger saa oppilaansa aivan liian helposti kokeiluun mukaan ja ihmetystä herättää sekin, etteivät oppilaat edes ymmärrä tapahtumien edetessä, mistä oikein on kyse. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää, sillä filmi perustuu Todd Strasserin vuonna 1981 ilmestyneeseen romaaniin, joka puolestaan perustui Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla eräässä koulussa järjestettyyn The Third Wave -nimiseen kokeiluun, jossa opettaja osoitti käytännössä, miten nopeasti ylemmyydentunne luodaan.

Alkuperäisteoksen suhteen vapauksia ottava Dennis Ganselin elokuva muistuttaa toteutukseltaan hyvin paljon televisiotuotantoa kerrontatyylinsä, käsivarakuvauksen ja luonnonvalon käyttämisen takia, mutta tällä kertaa toteutus toimii ohjaajan pitäessä tarinan kasassa ja kertoessa sen napakasti; lyhyet kohtaukset ja onnistuneet siirtymiset paikasta toiseen kohtauksissa pitävät katsojan valppaana.

Kun tapahtumia on vähän, kokonaisuus on melko yllätyksetön ja lopputuloskin on arvattavissa jo alkuvaiheilla, korostuu henkilöhahmojen merkitys entisestään. Elokuva parasta antia ovatkin kohtaukset, jotka kuvaavat henkilöiden ihmissuhteiden muutoksia. Oppilaista Marco (Max Riemelt) ja Karo (Jennifer Ulrich) ovat rakastavaisia, jotka ajautuvat eroon Karo kyseenalaistettua Wengerin opetustyylin ja koko Aalto-idean; Timillä (Frederick Lau) puolestaan ei ole minkäänlaista suhdetta kehenkään, sillä vanhemmat eivät ole kiinnostuneita hänestä ja kaveritkin hän joutuu ostamaan, joten ei ole ihme, että Aalto vetoaa nimenomaan häneen, mutta kun se osoittautuu valheelliseksi kokeiluksi ovat seuraukset kohtalokkaita. Projekti vaikuttaa myös opettajan yksityiselämään sekä ilmapiiriin työpaikalla, kun hänestä on yhtäkkiä tullut koulun suosituin opettaja, jonka kurssille kaikki haluavat päästä mukaan.

Die Welle muistuttaa meitä ihmisen tarpeesta hakeutua kaltaistensa seuraan ja tavoitella omaa etuaan siinä määrin, että se saattaa johtaa minkälaiseen järjettömyyteen tahansa.

Weimar - kulttuurikaupunki

Jos Saksassa pitäisi nähdä vain yksi ainoa kaupunki, se olisi mielestäni Weimar.

”Mistä löydätte näin pienellä alueella näin paljon hyvää?” kysyi Goethe kirjeessään Eckmannille. Goethe muutti Weimariin 1776 ja oli ministerinä siellä aina kuolemaansa asti, vuoteen 1882.

Johan Wolfgang von Goethe ei suinkaan ole Weimarin ainoa kuuluisuus. Muita ovat vaikkapa Lucas Cranach vanhempi, Carl Philipp Emanuel Bach, Johann Sebastian Bach, Johann Gottfried Herder, Johann Nepomuk Hummel, Friedrich Nietzsche, Friedrich Schiller, Baldur von Schirach, Christoph Martin Wieland, Ernst von Wildenbruch, Franz Liszt.

Weimarissa syntyi kuuluisa Bauhaus-liike. Weimarissa kirjoitettiin Saksan perustuslaki; aikakautta 1919-1933 kutsutaan nimellä Weimarin tasavalta. Weimarissa on Anna Amalian palatsi ja kirjasto; kirjaston arvokkaasta yli miljoonasta niteestä tuhoutui valitettavasti tulipalossa 2000-luvulla puolisenkymmentätuhatta nidettä. Weimarissa on Bauhaus-yliopisto ja Franz-Liszt-musiikkikorkeakoulu. Aikakaudesta toiseen Weimar on siis ollut varsinainen kulttuurin keskus, ja syystä se siis valittiin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 1999. Lisäksi se kuuluu UNESCO:n maailmanperinneluetteloon.

Weimar on yksi Saksan kauniita vanhoja kaupunkeja ristikkorakenteisine ja barokinaikaisine taloineen ja vehreine puistoineen. Kaupungissa on asukkaita n. 65.000, mutta vuosittain siellä käy noin kolme ja puoli miljoonaa turistia. Ja he eivät totisesti tule turhan takia.
Weimarissa on myös Buchenwaldin keskitysleiri siltä aikakaudelta, joka kuuluu maailman mustimpiin.

Ensimmäistä kertaa olin Weimarissa heti DDR:n kaatumisen jälkeen – kaupunkihan sijaitsee Thüringenissä, entisessä Itä-Saksassa. Pian sen jälkeen entisen mieheni lähin työtoveri valittiin yliopiston tekniikan professoriksi. Noilta ajoilta jäi mieleen varsinkin Goethe-museo, Goethen asunto aivan kaupungin keskustassa, sekä Goethen kesäasunto puutarhoineen Ilm-joen laaksossa.

Luin tuolloin ensimmäistä kertaa Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimykset”. Aikanaan kirjanen oli sensaatio, nykyaikaan sovellettuna sanoisin lähinnä triviaaliromaani. Tosin tarina on totta ja ote Goethen omasta elämästä, naistennaurattajan tarina - joskaan Goethe ei kuollut kuten kirjan päähenkilö, eikä varsinkaan rakkauden tautiin, vaan voi hyvin elämänsä loppuun asti. Goethella oli vaimonsa Christiane Vulpiuksen lisäksi samanaikaisesti toinenkin nainen, intellektuelli ja varakas Charlotte von Stein. Emme tietenkään tarkasti tiedä mikä suhde oli, mutta ainakin heidän välillään käytiin kulturelleja keskusteluja ja kirjeenvaihtoa. Weimarin kansallisteatterissa näin kerran herkullisen näytelmän, joka kertoi heidän suhteestaan. Siitä vaan ei pääse mihinkään, että Goethe kuuluu maailman tärkeimpiin kirjailijoihin, aivan kuin Johan Sebastian Bach ylipäänsä tärkeimpiin säveltäjiin.

Myöhemmin sitten tyttäreni lähti opiskelemaan musiikkia Weimariin ja kaupunki tuli toisella tavalla tutuksi. Aluksi hän asui Weimarin linnan portinvartijan talossa linnan pihassa ja kulku kävi linnan sisäpihan kautta.

Vastapäätä on musiikkikorkeakoulun upea päärakennus. Muistan vallan hyvin kaupungin kapeat kadut: oma muuttokuormani kesällä 2006 aivan eteläisestä Saksasta aivan pohjoiseen ajoin ne tuhat kilometriä yksin 7,5-tonnisella kuormineni ja matkan varrella jätin muutaman huonekalun Weimariin. Oli siinä kieli keskellä suuta, kun olin Weimarissa lauantaina aamuvarhaisella läpi yön ajettuani ja tietenkin juuri silloin kaupungissa keskustassa oli markkinat, joten eipä voinut ajaa harhaan kun ei päässyt minnekään peruuttamaan… oli sellainen olo että huh!

Weimarissa tyttö lauloi Weimarin kamarikuorossa. Se on maineikas kuoro ja siihen ei kuka hyvänsä pääse. On esiintynyt muun muassa Suomessa ja voittanut Saksassa palkintoja.

© Guido Werner

Kerran tyttö sanoi haluavansa esitellä minulle kaupungin kauneimman WC:n. Aika erikoinen esittelykohde, ajattelin. Totta kuitenkin: musiikkikorkeakoulun toisesta päärakennuksesta korkealta mäeltä ylimmäisestä kerroksesta avautuu naisten WC:stä fantastinen näkymä yli koko kaupungin!

Niin ja tämäkin vielä: ai että ei ole Saksassa lunta? Tällaisen labyrintin teki tytär joulujen välillä Weimarin lumenpeittämään Ilm-joen puistoon. Ihan muuten vaan.

Kalajoen tsasouna tehdään hirrestä

 

Tsasouna-hanke sai lisää ystäviä