Ristiäiset. Ja hautajaisistakin.

Vanhemman poikani kastoi Königstädtenin kirkossa Hessenissä 28.8.1982 Kai Henttonen. Kai on juuri ollut toistamiseen Saksassa, silloin Frankfurtin seudun suomalaisena pappina, nyt Berliinin ja palaamassa kotosuomeen. Saksan maakirkot maksavat Saksassa toimivien suomalaisten pappien palkat, työsarka on valtava, reviirit muhkeita, yksi työrupeama neljä vuotta, jota voi jatkaa toisenkin kauden.

Ristiäiset eivät Saksassa ikinä ole nimenantojuhlat, vaan nimenomaan kaste ja kastejuhla. Nimi pitää lapsella olla viiden päivän kuluessa syntymästä. Toki ristiäiset voi pitää kotona, mutta se on hyvin harvinaista. Tavallista on kaste jumalanpalveluksen yhteydessä.

Kun äiti ja veli päättivät tulla Suomesta meille tutustumaan uuteen perheenjäseneemme, me kysyimme olisiko suomalaisella papillamme Kailla aikaa kastaa poikamme. Se ei kovin hyvin hänen aikatauluunsa sopinut, paitsi jos tulisimme Königstädtenin kirkkoon. Mikäs siinä, tulemmehan me. Lyhyellä varoitusajalla järjestettiin kaikki asianosaiset kokoon.

Königstädten kuuluu nykyisin Rüsselsheimin kuntaan ja se taidetaan parhaiten tuntea Opelin tehtaistaan.



Joskus asiat ovat mutkikkaita ja hankalia. Lopussa kiitos kuitenkin seisoi. ;-)

Juuri siksi päiväksi oli suunniteltu lapsen kummien muuttopäivä. Aikaansaavina ihmisinä kummit kuitenkin päättivät, että pannaan ajat sopimaan. Muuttopäivänsä kesken he tulivat paikalle ja osallistuivat myös yhteiseen illalliseen, jonka paikan olivat jopa järjestäneet. Se oli Medenbachin pitoravintola. Medenbachin kylä kuuluu nykyisin Wiesbadenin kaupunkiin, jossa kummit tänäkin päivänä asuvat. He ovat muuttaneet samaan ihanaan vanhaan taloon Wiesbadenin kylpylän puiston laitaan jo kolme kertaa… mutta se on toinen tarina se. Ihanat kummit ovat olleet!



Saksan isovanhemmat asuivat kolmensadan kilometrin päässä Saarlandissa Ranskan rajalla. Heidän ystävänsä oli muutama päivä sitten hypännyt junan alle, tehnyt itsemurhan. Saksassa hautajaiset ovat aina per heti, samalla viikolla, muutaman päivän kuluessa kuolemasta - vainajia ei säilytellä viikkotolkulla kuten Suomessa. Hautajaiset sattuivat siis juuri tuolle kastepäivälle, sitä ei etukäteen voinut mitenkään tietää. Tällä kertaa päivä oli lauantai, mutta hautajaispäivä voi Saksassa olla mikä viikonpäivä vaan ja sitä varten saa työpaikoilta vapaata. Nyt lapsen saksalaiset isovanhemmat kävivät ensin hautajaisissa, ajoivat sitten kilometrit tuhatta ja sataa Königstädteniin ja ehtivät juuri ja juuri oikeaan aikaan paikalle.

Entäs me sitten! Lähdimme liikenteeseen kahdella autolla. Ensimmäiset menivät ja osasivat perille. Vaan minä ja vauva veljeni autossa… asuimme kyllä Frankfurtin lähellä, pohjoispuolella Taunus-vuoriston vieressä, mutta en ollut koskaan käynyt Königstedtenissä. Rhein-Mainin alueella asuu kuusi miljoonaa ihmistä hyvin tiiviisti pakattuina ja autobaanoja on joka lähtöön, niiden verkosto on hyvin tiheä. Ajoimme harhaan, aikakin alkoi vähiin, ja veljen autosta alkoi sitten myös polttoaine alkoi käydä vähiin ja loppui sitten.

Veljeni on kuten suomalaisen miehen tuleekin, eli kuten isäni: ei hermostu mistään. Hän tuumasi vain: ”Eivät ne ilman meitä aloita, sillä vauva on meillä!”



........................

http://www.ekd.de/aktuell/53543.html
http://www.rengas.de/

Karlsruhen suomalainen seurakunta 30 vuotta

Tyttäreni, ensimmäinen lapseni syntyi heinäkuussa 1980. Ystäväni Pirkon kolmas lapsi syntyi myös heinäkuussa 1980. Me molemmat pyysimme silloista suomalaista pappiamme Esa Eerolaa, joka toimi Münchenistä käsin koko Etelä-Saksan alueella, kastamaan lapsemme.


Tyttären kastejuhla pidettiin samana syksynä meillä kotona. Totta kai juttelimme Esan kanssa myös monenlaista muuta asiaa. Muun muassa tarpeesta perustaa Karlsruheen suomalainen seurakunta, kun sitä oli suomalaisten taholta moneen otteeseen toivottu. 

Päätettiin yhdessä Pirkon ja Esan kanssa ryhtyä toimeen ja virallistaa toiminnan eli päätimme perustaa sen seurakunnan. Kävimme läpi erilaisia vaihtoehtoja, keskustelimme muiden suomalaisten kanssa ja kutsuimme sitten kaikki suomalaiset perustavaan kokoukseen marraskuussa. Yhteisö oli rakentavaa ja yhteistyö mielekästä ja mielenkiintoista.

Ensimmäisessä kirkkoraadissa ehdin vaikuttaa vuoden, ennen kuin muutin pois paikkakunnalta, Frankfurtiin.

Ensimmäiset tilaisuudet pidettiin Waldstadtin seurakunnan tiloissa, joissa vapaaehtoistyöntekijänä vaikutti edesmennyt Anneli Assmus ja joka järjesti tilat.

Paikkakunnalla ei ollut tuolloin juurikaan virallista suomalaistoimintaa. Kirkon tilaisuudet eivät mitenkään olleet pelkästään perinteisiä jumalanpalveluksia. Seurakunnan tiloissa tavattiin myös katsomaan yhdessä Tuntematon sotilas. Siihen aikaan ei ollut nettiä eikä suomalaisia elokuvia voinut nähdä oikein missään. Filmin toi Kari Bonsdorff Stuttgartista. Oli talvi ja lunta tuli taivaan täydeltä ja tiet liukkaita kuten talvella saattavat olla, joten Kari myöhästyi reilusti ja filmin katsominen meni yömyöhään. Filmissä tunnetusti myös ammutaan. Siitäkös Waldstadtin seurakunnan pappi riemastui. Saimme häädön: meillä ei sen jälkeen ikinä enää olisi menemistä hänen seurakuntanta tiloihin.

Pienenä yksityiskohtana kerron, että Waldstadtin evankelisen kirkon kellotapulissa on kellotaulu viisareineen, ja toisen kirkon kellotapulissa kumiseva kirkonkello. Ilmoitettiin toisillemme, että se on se kirkko jonka kellotapulissa on ”kello”… hyvin yksiselitteistä, eikös vain!

Etsittiin uusia tiloja, jotka löytyivätkin Lukas-seurakunnasta, ja siellä suomalaisen seurakunnan tilaisuudet ovat tänäkin päivänä. Sieltä kuului, etteivät heidän omat seurakuntalaisensa ikinä ole niin siistejä kuin me!


Minun sydäntäni lämmitti varsinkin se, että meillä oli Karlsruhessa useita laulajia ja soittajia, urkuri löytyi omista piireistä, ja kaikissa jumalanpalveluksissa olivat kaikki suomalaiset aina läsnä ja laulu raikui. Sitä, että kaikki laulavat ja kaikki osallistuvat, kaipaan täällä Suomessa…

Papit toki vaihtuivat ajan mittaan ja Saksan alueet jaettiin eri malliin. Myöhemmin on kuulunut, että toiminta on ollut monipuolista ja hedelmällistä.

Karlsruheen perustettiin myös Saksalais-suomalaisen seuran paikallisosasto; muistan hyvin miten olin mukana sitä järjestämässä ja olin vuosia ensimmäinen tilinhoitaja. Vielä myöhemmin perustettiin Karlsruheen suomalainen kielikoulu.

Esa Eerolasta tuli myöhemmin rovasti ja hän teki mittavan elämäntyön Tampereella, ja on juuri jäänyt eläkkeelle.
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/puheeni-rovasti-esa-eerolan
http://evenemax.fi/FI/Tapahtumat/Tiedot/tabid/90/language/fi-FI/Default.aspx?EvId=93229

Minä olen iloinen ja ylpeä Karlsruhen suomalaisesta seurakunnasta, sen toiminnasta ja ennen kaikkea niistä ihanista ihmissuhteista, joita minulla siellä yhä on!

Kodinhoitoa ja/vai liiketaloutta

"Tämä siis tarkoitti, että minulla oli kulunut kymmenen vuotta kokopäivätöiden välillä. Se ei tarkoita, että älyni olisi valunut hukkaan. Itse asiassa kerron aina naisille, että opin kaiken tarvitsemani liike-elämästä hoitaessani kimppakyytejä.

Mietipä sitä. Kun autossa on kuusi lasta, siinä oppii neuvottelemaan: Jos he kaikki haluavat takapenkin ikkunapaikan, on pystyttävä järkeilemään sopiva ratkaisu, ellei sitten halua ajaa koululle lauma kirkuvia kuusivuotiaita kyydissään. Tämä ei oikeastaan eroa olemisesta keskellä työpaikan kriisiä, jossa kaikki käyvät täysillä kierroksilla ja heidät on saatava olemaan hiljaa.

Haluatko, että nurmikkosi leikataan joka viikkoa edulliseen hintaan? Siinä on kyse palkkaneuvottelusta. Tarvitsetko luotettavan henkilön siivoamaan? Siinä on kyse oikean henkilön palkkaamisesta. Pitäisikö saada joku hoitamaan lapsia? Siinä on kyse delegoinnista. Ruoan ostaminen tietyn budjetin mukaan opettaa taloudellista vastuuta. Vakuutusyhtiön kanssa neuvotteleminen onnettomuuden jälkeen valmistaa hyvin talousneuvotteluihin. Kiitoskirjeiden lähettäminen oikeaan aikaan opettaa, kuinka tärkeää on saada henkilökunta tuntemaan itsensä arvostetuksi.

Illalliskutsujen järjestäminen kahdelletoista hengelle neljän tunnin varoitusajalla vaatii aivan yhtä paljon koordinointikykyä kuin mikä tahansa työ, jota olen CNN:llä tehnyt.

Sen lisäksi, että hoidettavat tehtävät ovat samoja kun työelämässäkin, ne on usein tehtävä paljon suuremman paineen alaisena, koska yleensä oletetaan, että kodinhoitoon liittyvät askareet eivät vaadi minkäänlaisia erityistaitoja – yhteiskunta on alentanut näiden töiden arvon niin perusteellisesti, että me harvoin tunnustamme askareiden vaatimat todelliset lahjat."

Ylläoleva sitaatti kirjasta ”Pelaa kuin mies, voita kuin nainen”, kirjoittaja amerikkalaisen televisioyhtiön CNN Newsgroupin varatoimitusjohtaja Gail Evans.

…………………………………


Tuota kaikkea minäkin tein. Sen lisäksi remontit, käsityöt, kurssitukset ja koulutukset, kaikki vaatteet, käännökset, edustamiset, veroilmoitukset, puutarhanhoidot, auton katsastukset... Työtoverini englantilainen Barry oli aikoinaan sitä mieltä, että on samantekevää, hoidanko johtajaa ja työtäni vai lapsia ja kotia: työ on sama. Oikeassa on.

Kuitenkin yksi asia, jota pahasti kadun, on etten pysynyt toisen palkollisena työelämässä Saksassa. En tietenkään kadu sitä lasten takia. Kadun sitä siksi, että siltä ajalta ei kertynyt eläkettä. En tosin ollut toimeton enkä työtön, mutta en ansainnut sosiaalimaksuvelvollista palkkaa.

Kahdeksan vuoden työrupeama toisen palveluksessa ja kolmen lapsen kasvattaminen toi eläkettä kokonaista 250 euroa kuukaudessa (nykyrahan mukaan), jota minulle maksetaan sitten, kun täytän 67 vuotta. Tosin Saksassa ei ole helppoa käydä kodin ulkopuolella töissä jos on lapsia, sillä ei ole olemassa mitään näistä itsestäänselvyyksistä, mitä Suomessa asuvat naiset saavat kuin lahjana yhteiskunnalta ja miehiltään. Kaikki pitää tapella itse. Järjestelimme aina kaikki asiat itse… Oppiihan siinä pakostakin organisoimaan ja tarttumaan toimeen.

Aura reading. Jokaisella meillä on piilossa olevia kykyjä.

Suomessa pitää joka asiaan olla paperit. Mitään ei voi saada tai tehdä ilman jonkun virallisen tahon antamia papereita. Se onko se virallinen taho edes kykeneväinen arvioimaan sitä mistä paperit antaa, ei kysytä.

Minulla ei ole minkään sortin papereita. Tai no. Käytännön kokemusta kuitenkin on. Se että pedagogiset paperit puuttuvat, ei ole estänyt minua opettamasta ja saamasta erityiskiitosta hyvästä opetuksesta TE-toimistolta. Tai toimimasta vuosikausia Saksan kielikoulujen pedagogisen neuvoston varapuheenjohtana. Tai kirjoittamasta Saksan suomalaisille kielikouluille opetussuunnitelmia. Eikä edes toimimasta Saksan valtion maksamana projektinjohtajan assistenttina. Elintarviketutkimuskeskus ei kysynyt papereita, vaan osaamista.

Asia, josta minulla oikeasti on viralliset paperit, on aurakoulutus sekä reikiopettajan paperit, Mikao Usuin linjasta. Näitä asioita en mainosta enkä niistä julkisesti kerro saati tarjoa kenellekään. Vain pyynnöstä! Hyödyllisiä taitoja sen sijaan ovat molemmat. Ei vain minulle vaan monelle muullekin. Kahdesti olen pelastanut ihmishengenkin, ja kuullut vasta paljon myöhemmin, että näin oli tapahtunut…

Olin aurakoulutuksen ensimmäisellä osakurssilla avustajana, siis harjoittelijana, ja kaksi lapsistani oli mukana. Nuorempi poikani oli tuolloin kymmenvuotias, mukana ollut tyttäreni 19. Kurssilla oli toinenkin samanikäinen lapsi, muuten viisitoista eri-ikäistä aikuista, edustaen monenlaisia ammattikuntia toimitusjohtajasta sairaanhoitajaan. Tapahtumapaikka Ergoldsbach, Baijerissa, Saksassa, yhdeksän vuotta sitten.

Kurssin johtaja halusi ensimmäisenä iltana lämmittelyharjoitukseksi näyttää, mitä me ihmiset osaamme. Sanoi että lapsilla näkijän eli tietäjän taidot ovat vielä tallella, viisas ja fiksu järkemme ja järkeilymme ei ole niitä vielä peittänyt.

Hänellä oli pino valkoisia kirjekuoria, ja jokaisessa kirjekuoressa valokuva, jota ei tietenkään kuoren läpi voinut nähdä. Antoi poikani valita yhden ja pyysi tätä kertomaan, mitä kuoressa oleva kuva esittää. Tehtävä mahdoton? Kurssilaiset epäileviä. Saa nähdä mitä puppua kurssittaja puhuukaan.

Poika otti kirjeen kämmeniensä väliin, sulki silmänsä ja vähän ajan kuluttua sanoi, että kirjekuoressa olevassa kuvassa on järvimaisema, ja taustalla puita. Kuori avattiin, kuva otettiin esille. Yleinen täydellinen ällistys! Kuvassa järvimaisema, ja taustalla puita.

Se on sattumaa, sanoivat kaikki. Niinpä kai, kurssittaja sanoi. Hän pyysi poikaa valitsemaan toisen kirjekuoren. Poika laittoi sen kämmentensä väliin, sulki silmänsä. Sanoi sitten, että kuvassa on kaksi henkilöä, toinen on mies ja toinen on pitkätukkainen nainen.

Kuori avattiin. Tällä kertaa kukaan ei enää puhunut sattumasta mitään. Kuvassa oli kurssittaja itse ja hänen pitkätukkainen tyttärensä.

Yleistä hämmästelyä, kuinkas muuten. Kurssittaja sanoi, että oikeastaan tämä riittää siihen, että uskoisimme omiin kykyihimme, mutta pyysi sitten kuitenkin poikaa valitsemaan vielä kolmannen kirjekuoren. Ja poika laittoi kuoren kämmentensä väliin, sulki silmänsä. Ja sanoi, että kuvassa on ilotulitus.

Kuvassa oli makrokuva kukasta, joka todellakin näyttää ilotulitukselta.



Kurssittaja lähetti meidät majapaikkoihimme. Sitten hän opetti meille seuraavina päivinä, miten me kukin voimme tietää kaikenlaisia asioita toisista ihmisistä ja asioista, ja miten voimme sitä tietoa käyttämällä olla muille avuksi. Huomio! Tämä ei tarkoita, että tiedän kaiken muista ihmisistä. Eikä kyse ole ollenkaan mistään värien näkemisestä. Jokainen kurssilainen on kirjallisesti sitoutunut siihen, että käyttää saamaansa tietoa vain ja ainoastaan toisen ihmisen nimenomaisesta pyynnöstä, suostumuksella ja hyväksi. Opetustehtävissä minulle tästä tietoisuudesta, että ihmisessä on paljon piilossa olevia kykyjä, on ollut paljon hyötyä.

Luojan tiet ovat ihmeelliset.

http://www.verenakoenig.de/aura.html

Laihduttamisesta

Ja vielä lisää Hans-Peter Zimmermannin uutiskirjettä. Tällä kertaa laihduttamisesta. Se joka haluaa tietää lisää, viestittäköön. (Kääntäjät ja terapeutit eivät kuitenkaan te työtään ilmaiseksi. Kuin ei maitoakaan saa marketista ilmaiseksi.)

………………………………………

Laihdu kämmenterapialla?

On sanottava rehellisyyden nimessä, ettei minulla ole aavistustakaan, toimiiko tämä. Mutta Heribert Fischer, berliiniläinen sisätautilääkäri, joka on ennenkin lähettänyt artikkelin uutiskirjeeseeni, kirjoittaa minulle näin:

(siteeraan)
Oletan että olen löytänyt sen miksi painamistekniikka toimii hyvin, jos haluaa laihtua.

Näen kolme syytä, miksi ihmiset lihovat.

1. Useimmat lihovat, koska he (eli heidän alitajuntansa) haluaa suojautua jostakin tai joltakin.
2. Jos ihmisellä on liian vähän painoarvoa yhteiskunnassa (eli jos ihminen tuntee itsensä arvottomaksi).
3. Useimmat ylipaino-ongelmat (korkeintaan 10 kg ylipainoa) johtuvat siitä, että ihminen menee nukkumaan ajatellen ”toivottavasti selviän huomisesta”.

Kohdassa 1 olen hoitanut kolmea naista, joilla oli 30 kg ylipainoa. Pyysin heitä muistamaan, milloin he alkoivat lihoa, ja mikä syvä loukkaus tai pelko aikaan liittyy. Samoin kuin jos olisin hoitanut pelkotiloja, pyysin heitä muistelemaan tätä tilannetta kaikkineen ja sitten käytin painamistekniikkaa. Kahden viikon kuluessa he kaikki laihtuivat 8-12 kg ilman minkäänlaista muutosta ruokavaliossa.

Tunnette varmaankin testin, jossa käsi ojennetaan sivulle. Ihmistä pyydetään panemaan vastaan kun käsivartta painetaan ylhäältäpäin, jolloin nähdään tavallinen vastaanpanon voima. Sitten kysyn heiltä, haluavatko he laihtua, ja käsivarsi menee helposti alas, mikä tarkoittaa, että alitajunta ei halua että tämä ihminen laihtuu. Painatusterapian jälkeen käsivarren voima oli ennallaan, kun esitin saman kysymyksen.

Olen sitä mieltä, että annatte uutiskirjeellänne ihmisille todella paljon, kuten esimerkiksi minulle tämän ajatuksen, jota en malta olla esittämättä, ja haluan antaa teille tämän tiedoksi seuraavaan seminaariinne. Tämä mitä kirjoitan olen itse kokenut, eikä se ole huuhaata. Haluan että mahdollisimman monet ihmiset tietäisivät tämän!

Parhain terveisin, Heribert Fischer, Berliini
(sitaatti päättyy)

Kiitos, Heribert Fischer, tästä vinkistä. Minä annan sen teille ilmaiseksi ja pyydän kertomaan, auttoiko se. Siis tämä tekniikka. Sen löytää täältä:
www.hpz.com/handtherapie.html

Oppilaani Mario Spichiger on tehnyt siitä kokonaisen liikekonseptin:

www.phobopress.com

MIKSI teet mitä teet?

Vieläkin siteeraan Hans-Peter Zimmermannin viimeisintä uutiskirjettä
(www.hpz.com):

Eivät ihmiset osta MITÄ, vaan MIKSI

Se joka osaa englantia, katsokoon tämän Simon Sinekin 18 minuuttia kestävän videoesityksen.

www.youtube.com/watch?v=u4ZoJKF_VuA

Se joka ei osaa englantia, lukekoon yhteenvetoni.

Sinek kertoo, miksi hänen mielestään tietyt yritykset menestyvät ja toiset eivät, vaikka laatu on sama. Syy on se, että useimmat aloittavat viestintänsä kertomalla MITÄ he tekevät, esimerkiksi ”teemme tietokoneita”. Joskus he kertovat myös, MITEN he tuotteensa tekevät, esimerkiksi ”teemme tietokoneita, joita on helppo käyttää”.

MIKSI on useimmille täysin tuntematon asia, tai liian yksinkertaista (sillä esimerkiksi siksi, että saisivat tuloja ei ole tarpeeksi vetävä ilmaisu). Tai sitä miksi ei sanota ollenkaan.

Sinekin mukaan useimmat kommunikoivat ulkoa sisällepäin, nimittäin tässä järjestyksessä: MITÄ -> MITEN -> (-> MIKSI). MIKSI on suluissa, koska sitä ei yleensä sanota ollenkaan.

Menestyvät yritykset sen sijaan kommunikoivat sisältä ulospäin, kuten esimerkiksi Apple: ”Kaikessa mitä teemme, haluamme haastaa olemassa olevan ja näyttää, että ajattelemme toisin kuin muut” (MIKSI),
”sen teemme siten, että tuotteemme saavat kauniin ulkomuodon ja ohjelmoimme ne käyttäjäystävälliksi” (MITEN)
”ja sitä paitsi teemme tietokoneita” (MITÄ).
Haluatteko ostaa yhden?

Toivon, että asia on selvä, vaikka en tässä tekstissäni pystykään näyttämään piirroksia. Nyt ymmärrän myös, miksi niin monet seminaarien pitäjät ja valitettavasti myös terapeutit eivät onnistu. Sitä MIKSI ei sanota ollenkaan. Jos satut olemaan yksi näitä seminaarien ohjaajia tai terapeutteja, esitäpä itsellesi kysymys: MIKSI haluat olla ohjaaja tai terapeutti? ”Koska haluan ansaita rahaa?” Se ei ole MIKSI vaan sen MIKSI seuraus. Jos et näe mitään parempaa syytä olla ohjaaja tai terapeutti, niin älä ryhdy ohjaajaksi tai terapeutiksi lainkaan, sillä et tule menestymään!

Luomiskertomus terveyden näkökulmasta

Tämän olen kirjoittanut ennenkin: nautin suunnattomasti sveitsiläisen hypnoositerapeutin ja yrityskouluttajan Hans-Peter Zimmermannin uutiskirjeestä. Sen voi tilata täältä: www.hpz.com. Se on vain saksankielinen – kieli joka ei ole Suomessa muotia, josta syystä suomalaiset saavat tietoonsa vain kapean siivun siitä mikä heille olisi hyväksi.

Viimeisimmän uutiskirjeen lopussa Zimmermann kirjoittaa näin:

”Tämä tällä kertaa.

Lopussa tänään huvittava teksti, jonka minulle lähetti Thomas Wendel.

Alussa Jumala täytti maan parsakaalilla, kukkakaalilla ja pinaatilla, kaikenlaisilla vihreillä ja keltaisilla ja punaisilla vihanneksilla, jotta mies ja nainen voisivat elää pitkään ja terveinä.

Ja saatana loi Mövenpickin ja Bahlsenin. Ja kysyi: ”’Pari kuumaa kirsikkaa jäätelön lisukkeeksi?” Ja mies vastasi: ”Kyllä kiitos.” Ja nainen lisäsi: ”Minulle kuuma vohveli ja kermavaahtoa.” Ja niin kumpikin voitti viisi kiloa.

Ja Jumala loi jogurtin, jotta nainen säilyttäisi linjansa, joita mies niin suuresti rakasti. Ja saatana toi valkoisen vehnäjauhon ja sokeriruo’on sokerin ja sekoitti ne keskenään. Ja nainen muutti vaatteittensa koon kolmestakymmenestä kahdeksasta neljäänkymmeneen kuuteen.

Niinpä Jumala sanoi: ”Kokeilkaapa tuoretta salaattia.”
Ja paholainen loi kermakastikkeen ja valkosipulipaahtoleivän salaatin lisukkeeksi. Ja syötyään miehet ja naiset avasivat vyönsä ainakin yhden reiän verran.

Mutta Jumala ilmoitti: „Annoin teille tuoreita vihanneksia ja oliiviöljyä, jossa voisitte niitä kypsentää.“
Ja paholainen lisäsi siihen kermajuustoa ja camembertia, voissa paistettuja hummerinpalasia ja kananrintaa, ja sitä varten tarvittiin toinenkin lautanen. Ja ihmisten kolesteriarvot lensivät korkealle.

Jumala toi siis lenkkeilykengät, niin että lapset hieman laihtuisivat.
Mutta paholainen loi kaapelitelevision ja kaukosäätimen, jotta ihmisten ei tarvitsisi nousta ylös vaihtamaan kanavaa. Ja miehet ja naiset itkivät ja nauroivat televisioidensa ääressä ja pukeutuivat trendikkäästi joustavista kankaista tehtyihin urheiluasusteisiin.

Jumala loi sen jälkeen perunan, ja siinähän ei ole rasvaa vaan kaliumia ja arvokkaita ravintoaineita.
Mutta paholainen kuori pois perunan terveen kuoren ja leikkasi perunan perunalastuiksi, paistoi ne eläinrasvoissa ja sirotteli päälle paljon suolaa. Ja ihmisen elopaino lisääntyi edelleen.

Sitten Jumala loi vähärasvaisen lihan, jotta lasten ei tarvitsisi syödä niin paljon kaloreita, ja kuitenkin tulisivat kylläisiksi.
Ja paholainen loi mäkkärit ja juustohampurilaisen ja laittoi hinnaksi 99 senttiä. Ja Lusiferi kysyi vielä: ”Saisiko olla ranskalaisia?” Ja ihminen sanoi: ”Totta kai, ja lisäksi iso annos majoneesia!” Ja paholainen sanoi: ”Oikein hyvä.” Ja ihminen sai sydänkohtauksen.

Jumala huokasi ja loi nelinkertaisen ohitusleikkauksen.
Ja paholainen loi pakollisen sairausvakuutuksen.”

Nuorteni kokemuksia Suomessa

Suomi suvaitsevainen avomielinen maa?

Paluumuuttajana ja ulkomaalaisia opettaneena kiinnittää automaattisesti huomion aina Suomessa asuneiden käyttäytymiseen ulkomaalaisia kohtaan. Suomen Kuvalehden kommentaattori Marko Maunulan mielestä Suomi on suvaitsevainen ja avomielinen maa. Peruste: hänen afroamerikkalaiseen poikaansa ei kiinnitetty Seinäjoella sen kummempaa huomiota.
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/americana/suomi-on-suvaitsevainen-maa

Minun, nuoremman poikani sekä oppilaitteni kokemus on aivan toinen. Turisteille kyllä ollaan ystävällisiä, vaan auta armias, jos muutatkin maahan. Kyräillään, käännetään selkä. Tästä syystä oma poikani palasi puolentoista vuoden kokeilun ja turhautumisen jälkeen Saksaan. Koululaitos on todellakin sitä priimaa mitä maailmalla kerrotaan; kiitos tässä kohdin kuuluu erityisesti Lauritsalan aikuislukiolle. Mutta siinäpä se sitten olikin.

Ruohonjuuritasolla asia näyttää tällaiselta. Nyt kun olemme juhlineet äidin pyöreitä ja tädin huomattavan korkeita syntymäpäiviä, kutsuin (ja maksoin, koska ovat opiskelijoita) kaikki lapseni ja miniäni Saksasta Suomeen. Lisäksi Suomeen tuli Belgiasta lasteni setä, varsin valoisa mies, jonka kaikki sukulaiseni tuntevat vanhastaan.

Vanhempi poikani olikin Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Iloinen olen siitä, että siitäkin huolimatta hänen kielitaitonsa on säilynyt! Kaikki kolme puhuvat sujuvasti suomea ja setäkin auttavasti.

Meillä on tilaa maalla ja mökillä. Meillä on ollut yhdessä mukavaa. Heillä keskenään on ollut mukavaa. Äitini, lasten mummi on ikionnellinen, että lapsenlapset ovat olleet paikalla ja kaikki kerralla. En minäkään, lasten äiti, ollut nähnyt heitä yhdellä kertaa viiteen vuoteen, sillä Saksa on iso maa, he asuvat kukin satojen kilometrien päässä toisistaan.

Nyt suomalaisilla ja sukulaisilla on kesäloma. Aika moni sanoi etukäteen, että kun nuoret tulevat, teemme yhdessä sitä ja tätä. Ajankohta oli tiedossa kuukausia ennen heidän tuloaan. Sukulaisissa on myös useita, jotka eivät enää ole työelämässä. Siltikään yhdeltäkään ei ole löytynytkään aikaa nuorilleni. Nyt sitten kun kymmenen päivän rupeama on lopullaan, olemme saaneet todeta, että heille kaikille olikin tärkeämpää kutsua kylään omia naapureitaan. Näin, ja aivan kirjaimellisesti. Painotan: sellaisia ihmisiä kutsuivat ja juuri nyt, joita voisivat nähdä minä päivänä vuodessa hyvänsä. Ainoa joka oikeasti kutsui ja jolta löytyi aikaa, oli petroskoilainen ystäväni!

Eipä silti: sää on ollut ihana, nuorille uiminen ja ei minkään erityisen tekeminen juuri sitä toivottua lomaa. Ainainen täytekakun syöminenkin kävisi voimille. Heidän rakkautensa Suomeen ei ole järkkynyt.

Minulle kuitenkin viesti on selvä. Tämän jälkeen olkoot sukulaiset rauhassa omissa oloissaan. Viesti meni myös nuorilleni perille: hekään eivät ota suomalaisia sukulaisiaan vastaan, jos Saksaan sattuisivat eksymään. Juuri silloin nuoreni nimittäin tulevat kutsumaan naapurinsa kylään.

Onneksi minun ei tarvitse pitäytyä sukulaisiin, on muitakin ihmisiä.

Miksi tapahtuu se mitä tapahtuu?

Jokaisella tapahtuvalla asialla on sanoma. Useimmiten emme ymmärrä, koska emme kuuntele. Emme osaa kuunnella. Usein selviää paljon myöhemmin, mistä oli kyse, miksi piti tapahtua mitä tapahtui. Jokainen ihminen on lahja. Myös se, jonka kanssa en tule toimeen.

Hoitopojallani Felixillä, joka teki aikuisena itsemurhan, oli materialistille vanhemmilleen joku sanoma. Tähän mennessä he eivät ole sitä kuunnelleet…

Pinnallinen elämänmeno on se asia, jonka takia en koskaan enää haluaisi asua Frankfurtissa, missä tämä poika asui. Se on täysin materialistinen kaupunki. Euroopan rahamaailman keskus.

Saksalainen entinen anoppini on ulospäin hurmaava vanhempi naishenkilö. Vaan sisältäpäin kuin noita. Hänen elämänsä on ollut täynnä lähisukulaisten ja läheisten kuolemia. Lapsena kuoli oma äiti haimasyöpään, sitten isä syöpään, sitten ottoäiti eli isän toinen puoliso suolistosyöpään, sitten puoliso 62-vuotiaana eli entisen mieheni isä haimasyöpään, ja sen lisäksi jopa useampi muu lähisukulainen, ja kuolemansyy aina syöpä. Monet ystävät ovat jättäneet, eivät ole jaksaneet hänen kanssaan.

Hän on elämälle katkera ja on sitä mieltä, että Jumalaa ei ole.

Hän on täysin hylännyt toisen poikansa, ex-mieheni nuoremman veljen, eikä halua olla tämän kanssa missään tekemisissä. Emme tiedä miksi. Minun lapseni ovat sitä mieltä, että setä on miellyttävä ihminen! Hän on harras uskova, muttei ikinä tuputa kenellekään mitään eikä tee itsestään minkäänlaista numeroa.

Lankoni sanoi kerran aiemminkin ja taas viimeksi luonani Saksassa vieraillessaan, että lapsillani on uskomaton onni: äiti joka välittää ja rakastaa, sellaista hän ei tiennyt lapsena olevankaan.

Onko sitten niin, että ihmiselle annetaan samat asiat niin monta kertaa, kunnes hän on läksynsä oppinut?

Minulla on ollut ihana isä ja ihana äiti. Totta kai kaikkine puutteineen, mutta kukapa meistä olisi täydellinen. Luulen että ex oli ja on edelleenkin siitä kateellinen – lasteni puheita ja hänen omia sanojaan tulkitakseni. Sen sijaan että ottaisi opiksensa. Asia ei muutu mihinkään olemalla kateellinen, vaan olemalla itse hyvä isä.

Vetovoiman laki. Sitä saa mitä tilaa.

Tämä kuulostaa varmaankin kummalliselta ja teennäiseltä: kävin pitkään kirkossa Saksassa joka ikinen sunnuntai ihan vain kuullakseni ja saadakseni Herran siunauksen. Enpä panisi pahakseni kuulla sitä vastakin. Se vaikutti jopa niin paljon, että vanhempi poikani valitsi siunauksen rippilauseekseen.

Herra meitä siunatkoon.

Kakku leikataan... näin

Tai näin. On tässä syntymäpäiviä vietelty, isoja ja pieniä juhlia. Äidin ja tädin isoissa juhlissa muistimme myös kaikkia muita, joilla oli syntymäpäivä joko sinä päivänä tai vähän ennen juhlapäivää tai vähän sen jälkeen. Samaisia määriä syötiin kermakakkua - joka kolmannen kakun jälkeen alkaa tulla korvista ulos! Vieraita onkin ollut joka lähtöön.

Kaikki kolme lastani ovat syntyneet heinäkuun alkupuolella, ja kummipojistani kaksi myös. Muistan vallan hyvin yhden kesän, jolloin oli hyvin kuuma, jolloin toinen kummipojistani oli luonani Saksassa ja toki jokainen syntymäpäiväsankari sai vieraansa ja kakkunsa. Viimeisen kohdalla kenellekään ei enää kakku maistunut; onneksi vieraille maistui.

Joka vuosi järjestin lapsilleni syntymäpäiväkekkerit leikkeineen ja tietenkin tein ne pakolliset suomalaiset kermakakut. Tytär ensimmäisenä kotoa pois muutettuaan totesi, että ensimmäisenä oli ikävä kermakakkua, äiti ei enää ollutkaan leipomassa…

Saksassa kakkuja on kymmeniä erilaisia. Kermakakun nimikään ei ole saksaksi kakku, vaan torttu. Sakassa on kirsikkakakku, linzintorttu, murukakku, omenatorttu, pähkinäkakku, rahkatorttu, raparperitorttu, manteli-mehiläisenpisto, frankfurtinkranssi, saksanpähkinäkakku, unikkokakku, viinirypäletorttu… ja kruununa kaiketi Schwarzwaldin kirsikkakakku. Pullaa ja hiivaleivonnaisia yleensä ei pidetä minkäänlaisessa arvossa; jos olisin tarjonnut Saksassa pullaa, olisin ollut huono emäntä.

Kun kirsikat kypsyivät kesäkuussa, tein kirsikoista ja rahkasta kakkuja pakastimeen koko vuoden varalle. Samat syksyllä, kun luumut kypsyivät. Pellillisittäin luumutorttua ja liiat pakkaseen. Ne vaan ei tahtoneet ikinä pakastimeen asti päästä, kun omat lapset ja lasten ystävät ja naapurin lapset ja muut naapurit maistelivat.



Kuva vuodelta 1995.


Suomalainen kermakakku on aina samanlainen. Siinä sokerikakkutaikina munista, sokerista, vehnäjauhosta ja sekaan pikkuisen leivinjauhetta; jäähdyttyään se kakkupohja leikataan kolmeen osaan ja kostutetaan veteläksi.. anteeksi kuohkeaksi, sitten välissä hedelmää tai banaania ja koristeena tuoreita marjoja. Ainakin heinäkuussa ;-)

Saksalaiset ovat säntillistä väkeä. Saksalainen kakku leikataan aina säännöllisesti kahtia, sitten neljään osaan, sitten kahdeksaan. Aina ja ilman poikkeusta.

Ja suomalainen kermakakku leikataan… ihan miten sattuu! Tässä leikkuumallia nuorimman syntymäpäiviltä muutama päivä sitten. :-)



Takaisin Saksaan ja saksalaisiin kakkuihin.



Saksalainen Juustokakku – Käsekuchen

POHJA:

250 g jauhoja
1 tl leivinjauhetta
125 g voita/margaa
125 g sokeria
2-3 tl vanilja sokeria
ripaus suolaa
1 muna

TÄYTE:

4-6 munaa, joista 1 valkuainen vatkataan vaahdoksi
150 g sokeria
750 g- rahkaa
1 prk (20g) ranskankermaa1 rkl öljyä
1 pss. Vanillepudding-pulveria (löytyy Lidl:stä)


Pohja: Sekoitetaan kuivat aineet ja lisätään pehmeähkö voi ja muna ja vaivataan taikinaksi. Laita se täytteen teon ajaksi jääkaappiin kylmenemään.

Täyte: Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi ja lisää rahka, pulveri, öljy ja ranskankerma sekaan. Lopuksi sekoita valkuaisvaahto lusikalla joukkoon. Laita pohja voideltuun ja korppujauhotettuun (irtopohjalliseen) kakkuvuokaan ja pistele siihen haarukalla reikiä. Kaada täyte päälle ja paista uunin alaosassa 180 asteessa 60-80 min. Kun otat kakun pois, ota se varovasti, sillä jos saa vähän kolhuja/osumia niin lössähtää helposti.

...................................

Jk. Lisää reseptejä kirjoitan ja lähetän, jos joku kysyy… *wirn

Ennen kuin sielu puutuu

”Katselin hänen loittonevan selkänsä kutistuvaa hahmoa ja ihmettelin, milloin me ikinä olemme niitä lapsia, joita ne odottivat? Niitä, joissa ne saavat syntyä uudestaan, parempina, rohkeampina, loistavampina. Niitä, jotka tekevät ne sankariteot, joita ne eivät itse uskaltaneet, jaksavat miellyttää niitä ja joista ne saavat kehuja kaiken aikaa. Niitä, jotka mukisematta kantavat niiden kaikki puutteet omassa lihassaan, nuolevat niiden haavat ja rakastavat ne hyviksi ihmisiksi. ”
Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu, TEOS 2006

Riipaisevaa luettavaa kaiken kaikkiaan. Sielu puutuu, kun odotukset ovat liian korkealla.

Lapset tulivat Suomeen kaikki kolme, eri puolilta Saksaa. Aikuisia ovat, vanhemmalla pojalla myös kumppani. Voi sitä riemua, kun mökille asti vihdoin päästiin. Vanhin siellä jo odottikin. Heti saunomaan ja lettuja paistamaan ja uusia suunnitelmia tekemään, vaikka olikin keskiyö.

Meillä vanhemmilla on odotuksemme. Elämä ei mennytkään kuten halusimme. Tai jos olemme itse menestyneet, lapsienkin on menestyttävä. Jos emme, sitten vasta lasten onkin menestyttävä. Me yritämme tietenkin tehdä parhaamme, ja juuri siinä epäonnistumme täydellisesti. Me emme anna lastemme olla sitä mitä he oikeasti ovat, me tuputamme heille oman näkemyksemme. Kuitenkin vain olemalla esimerkkinä voimme vaikuttaa heihin…

Mottona: ”Älä tee sitä mitä minä teen, vaan sitä mitä minä sanon!”

Olen usein kysynyt Luojaltani, miksi juuri minulle annettiin yksi nk. lahjakas lapsi, yksi lukihäiriöinen ja yksi pahnanpohjimmainen, josta isän ylettömän hemmottelun takia tuli tyranni. Kahden vanhemman vartuttua kuvittelin, että johan minä tiedän kaiken. Minullahan oli lisäksi kaksi päivähoitolastakin, jotka toivat oman lisänsä perheeseen, ja lukemattomia lapsiryhmiä olen johtanut ja opastanut ilman minkäänlaista koulutusta asiaan. Sitten syntyi tämä kolmas. Yhtälailla kuitenkin toivottu ja odotettu lapsi kuin sisaruksensakin.

Merkillistä on, että ongelmia tulee aina uusia. Kun yhden ongelmat selviävät, on seuraavan vuoro.

Onnellista on, että ongelmat kasvattavat.

Nyt olen yksinkertaisesti onnellinen, että he ovat olemassa.