Etsiessäni tietoa netistä törmäsin vuonna 2005 Suomi24:n keskustelupalstan Saksan foorumille (Deutsches Forum) kirjoittamaani kommenttiin. Tähän alle kopioin ensin viestiketjusta kaksi kommenttia. Alkuperäinen kysyjä oli Lapista ja aikoi perheineen töihin Saksaan.
"Oikea homma"
Jani
16.7.2005 13:10
Lähtekää vain ja onnea matkaan! Joudutte tekemään töitä luultavasti kovemmin kuin olette osanneet kuvitellakaan, mutta elämä siellä on helppoa ja mutkatonta. Jos olette rehtejä ja ahkeria, tulette varmasti toimeen, mitä varmimmin paremmin kuin täällä. Älkää säikähtäkö alkuvaikeuksia, sillä ne menevät ohi omia aikojaan.
Suomalaiset nauttivat Saksassa suurta arvonantoa, joten olkaa sen mittaisia. Saksalaiset ovat hyvinkin joustavia ja pitkämielisiä alkukankeuksien kohdalla, jos tulokkaalla on vain todellinen halu oppia asiat niin kuin ne ovat maassa. Yrittänyttä ei laiteta, kuten meillä paljon tapahtuu. Tästä toteaisin yleisesti, että Saksassa, ainakin entisen Länsi-Saksan alueella, vallitsee yhä se vanhanaikainen ja oikeamielinen ilmapiiri, jonka olemassaolosta meillä muistuttavat enää vain sananparret. Siellä sosialismi ei ole saanut jäytää kansalaisten mielialaa, yritteliäisyyttä eikä lähimmäisen auttamishalua.
Muistakaa, että Saksassakaan kaikki eivät valitettavasti ole rehtejä, eivät edes työnantajat. Epärehellisyyttä saattaa tulla vastaan sellaisessa muodossa, että ette ole osanneet ajatellakaan sellaista. Olkaa tarkkana, vaikka tuskin tämä teitä on ensimmäisenä uhkaamassa. Yksilön vastuu on siellä suurempi ja ihmisen ei tule antaa huijata itseään.
Opetelkaa kieli, sillä ilman sen kunnollista hallintaa ette pärjää hyvin. Puolikieliset sijoitetaan tehtäviin, joista maksetaan mitä maksaa viitsitään. Saksa on aivan yhtälailla saksankielinen kuin Suomi suomenkielinen.
Jos opitte kielen hyvin ettekä kohtaa suuria vastoinkäymisiä, tulette viihtymään. Ehkäpä ette halua edes takaisin, jos saatte kaikki lapset sinne ja sopivasti sikäläisiä ystäviä. Saksassa on suomalaisiakin niin paljon joka paikassa, että suomeakin saa puhua tarpeeksi. Ja mikä parasta, siellä on ihana ilmasto.
"ainakin 3 eri saksaa"
saksassa asuva suomalainen
1.9.2005 01:39
Minusta on olemassa ainakin 3 eri Saksaa:
- pohjoinen Saksa, esim Bremen: meri-ilma, vettä ja räntää sataa, ovat luterilaisia, kieli vähän sitä mitä koulussa Suomessa opetetaan, paitsi kun puhuvat paikallismurretta.
- eteläinen Saksa, jossa talous pyörii paremmin, ovat vanhanaikaisempia, katolilaisia, puhuvat tosi eri kieltä kuin koulussa opetettiin, harva haluaa/osaa puhua kirjakieltä. Ilmasto on tosi mukava, ja jos siellä oppii asumaan niin varmaan paras osa Eurooppaa.
- Itäinen Saksa (vanha DDR) minun kokemukseni on että moni tuttu sakemanni on sieltä pois muuttanut. Mukavia ihmisinä, mutta taloudellisista syistä häipyneet, eli ei siellä helppoa ole.
"moninaisuuksien maa"
Pipa01 - siis minä
21.11.2005 21:26
Allekirjoitan edellisen. Se on kuitenkin vain karkea yleistys, sillä Saksassa mikään ei ole samalla tavalla yhtenäistä kuin Suomessa: jopa kylästä toiseen mentäessä tavat ja murteet saattavat vaihtua täysin.
Ja huomautan kissankokoisilla kirjaimilla, että voitte unohtaa suurin piirtein kaiken, mitä luulitte elämästä tietäneenne, ennen kun lähdette ulkomaille. Mikään asia ei enää olekaan samoin kuin mitä lapsesta asti olette ajatelleet.
Ensin tulee se jännittävä uuden kokeminen, jolloin moititaan kaikki suomalaisuus...
Sitten tulee se kamala koti-ikävän vaihe, jolloin manataan kaikki saksalaisuus...
Sitten tulee sopeutumisen ja alistumisen vaihe, tai kotiinpaluu, etenkin jos on lapsia ja huomataan, miten saksalainen koululaitos toimii..
Ja sitten tulee se vaihe, jolloin tuntee olevansa ei-minkään-maan-kansalainen: suomalaiset eivät ymmärrä, saksalaiset eivät semminkään ymmärrä.. Koko ajan olet selittämässä jollekin jotain siitä toisesta maasta, kyllästymiseen asti.
On hyvä muistaa, että ei ole oikeaa ja väärää, on vain erilaisia tapoja tehdä asioita, on vain erilaisia mielipiteitä asioista.
Asun enimmäkseen Saksassa, mutta olen usein viikkoja Suomessa; olen päivittäin tekemisissä molempien kansakuntien kanssa, ja todella usein lisäksi sveitsiläisten, ranskalaisten, itävaltalaisten, luxemburgilaisten, belgialaisten.. jne. kanssa. Kun puhun saksaa, saksalaiset eivät kuule, että en ole saksalainen. Puhun myös hyvin ranskaa. En sano tätä kehuakseni itseäni, vaan siksi, että minua ei mielletä näissä maissa ulkomaalaiseksi, joten minulle jutellaan kuten kenelle omanmaalaiselle hyvänsä.
Suomalaisena Saksassa on hyvä asua. Mutta muistakaa: saksaa pitää osata! Vain nuoret osaava englantia.
tiistai 28. syyskuuta 2010
torstai 23. syyskuuta 2010
Rajoja
Nimimerkki "Turhautunut".
Asun tässä aivan Nuijamaan rajan läheisyydessä. Rajan toisella puolella olen ollut usein, koska työni takia minulla on vuosiliikeviisumi. Rajalla seisoo tiellä välin pitkä rekkajono, kun Venäjän tietokoneet eivät oikein toimi, tai syystä mistä hyvänsä. Yksityiset ihmiset, halvan bensan ostajat, jonottavat ja kiukuttelevat, juttelevat keskenään omista kokemuksistaan, haukkuvat venäläiset systeemit. Menevät hakemaan halpaa rajan tuolta puolen ja haukkuvat saman tien lypsävän lehmänsä…
Eivät lainkaan huomaa, että omassa rakkaassa Suomen maassa on ihan samat systeemit, ei tosin rajalla, vaan koko yhteiskunnassa. Missään koko Euroopassa ei ole niin raskasta virkamieskoneistoa kuin Suomessa! Suomihan on se sosialistinen valtio, ei enää Venäjä. Tämän koen yhteiskuntaa pahasti haittaavana tekijänä joka päivä työssäni.
Mitään täällä ei voi tehdä, jos ei ole sitä eikä tätä paperia. Kun hukkasin rahapussini joulun alla viime vuonna, hain totta kai väliaikaisen henkilöllisyystodistuksen. Vaan milläpä todistat, että olet juuri sinä, kun kerran ei ole papereita? Väliaikaisella henkilöllisyystodistuksella sitten yritin saada pankista rahaa omalta tililtäni. Periaatepäätös Nordeassa on, että väliaikaisella henkilöllisyystodistuksella ei tee mitään, se ei ole arvopaperi. Millä siis todistat, että tili on juuri sinun tilisi? Jos en olisi paikkakunnalla suhteellisen tunnettu, ei olisi tullut elämästä mitään.
Viime aikoina olen joutunut myös toteamaan, että suomalaisilla pankeilla ei ole hajuakaan kansainvälisistä asioista. Jos kyseessä olisi yksi pankkiryhmä, niin mitäpä siitä, sellaista sattuu että tunareita tulee vastaan. Mutta että kolme omasta mielestään suurta ja vaikutusvaltaista pankkiryhmää… miksi minun, joka en ole pankissa töissä, pitää opettaa heille heidän omat työnsä? Suomessa ei ole yhtäkään kansainvälisesti merkittävää pankkiryhmää. Ei kannata pullistella, suomalaiset pankit eivät ole maailmalla arvostettuja millään tavoin, luottoluokitus on kehnonlainen. Nordea tunnetaan kyllä - Ruotsissa.
Tänään minulle kirjoittaa rahoittajan edustaja Keski-Euroopasta: ”Myös pankkiiri (sveitsiläisen liikepankin edustaja siis) pyöritteli mietteliäänä tänään päätään. Hänestä Suomi on sellainen EU-maa, jonka järjestelmiä ja siitä seuraavaa käytöstä hän ei lainkaan ymmärrä. Oikeastaan hän sanoi saman kuin sinäkin: kansainvälisen pankin taholta katsottuna investoinnit Suomeen ovat riskitekijä, sillä Suomessa on käytös- byrokratia- ja säännösmalleja, jotka johtavat arvaamattomiin reaktioihin. Sitä paitsi monet suomalaiset näkyvät olevan sitä mieltä, että muun Euroopan säännöt, asetukset ja käytösmallit eivät Suomessa ole voimassa, tai että niitä voidaan muuttaa mielin määrin oman mielen mukaan.
Hän oli sitä mieltä, aivan kuten se toinenkin kansainvälinen pankkiiri, että Suomessa on siksi niin vähän korruptiota, koska ei oikeastaan ole ollenkaan tulevaisuuteen suuntaavia kansainvälisiä hankkeita. Ja koska ei ole kauppoja, niin ei tietenkään ole myöskään korruptiota.”
Yllä oleva ei ole mikään yksittäinen mielipide, kuulen sen vähintään kerran viikossa milloin miltäkin kansainväliseltä liikepankilta.
Olin tänään yliopistolla kuuntelemassa bioenergiaan liittyvää seminaaria. Minä joka en ymmärrä bioenergiasta mitään, ymmärsin että eivätpä toisetkaan ymmärrä. Ne joille yhteiskunta maksaa palkkaa... Hienoja kansainvälisiä kontakteja siellä kyllä esiteltiin, mutta tuolla maailmalla keskustellessa eri innovaatio- ja teknologiakeskuksissa kukaan ei koskaan ole kuullutkaan mistään suomalaisen innovaation voittokulusta. Tokihan täällä englantia ymmärretään ja niitä kontakteja pitää olla, mutta pitää niitä hyödyntääkin. Nurkkakuntalaisia siis molemmat osapuolet.
Pyrin Jyväskylän ammattikorkeakouluun suorittamaan kasvatustieteen arvosanaa, joka oikeuttaisi opettamiseen ammattiopistoissa. Periaatteessa siis hakemaan paperin siitä työstä, mitä olen varsin menestyksellä jo 18 vuoden ajan tehnyt. Opintojen sisällönhän jo tiedän ja tunnen, minähän olen itse opettanut Saksassa juuri näitä asioita. En päässyt – pykälä se ja se estää opinnot.
Jos verrattaisiin Saksaan, niin Suomessa tarvittaisiin samassa suhteessa laskettuna vain 29 kansanedustajaa. Mikä säästö syntyisikään! Varsinkin, kun olen tässä työssäni ja Suomessa asuessani saanut konkreettisesti kokea, että jos ei ole henkilökohtaisia suhteita kansanedustajaan, niin eipä heitä kiinnosta oman kuntansa asiat minkään vertaa. Varsinkaan keskustaa ei näy kiinnostavan maaseudun asiat. Mihin siis tarvitaan tällainen armeija väkeä tekemään ei-mitään?
En sanonut, että Saksa on maailman ihannevaltio. Tai mikään muukaan. Sanoin, että Suomessa on
1) liikaa toimettomia virkamiehiä ja paperinpyöritystä, ja
2) liikaa hymistelyä virkamiesten suuntaan. Kahden kesken jutellessa ihmisillä on kyllä mielipiteitä. Mutta kukaan ei uskalla avata suutaan, halutaan säilyttää oma tausta ja oma työpaikka. Siviilirohkeutta saa suurennuslasilla hakea.
Mitä ajattelit – niin sinä juuri – tehdä asian korjaamiseksi, siis tarkemmin: oman itsesi hyväksi?
Uskotko ihan oikeasti, että pelkästään sanomalla „pitäisi“ ja olemalla hiljaa tapahtuu jotain?
Ai niin, eksyin aiheesta. Vuosi sitten kesällä kävin tärkeällä rajalla, Naton ja Venäjän rajalla. Uteliaisuuttani katsomassa, minkä näköinen tuo tärkeä kahden sotilasliiton välinen raja oikeasti onkaan. Mehän keskustellaan täällä etelässä harva se päivä, pitääkö Suomen liittyä Natoon vai ei, onko siitä hyötyä vai haittaa. Pohjoisessa Norjassa Jäämereen laskee Grense Jakobselv. Se on pieni kirkasvetinen puronen, vehreässä maastossa, ja se muodostaan Norjan ja Venäjän rajan. Norjan puolella tie aivan joen rannassa. Ei ketään missään, ei näkyvillä mitään armeijoita toisiaan paimentamassa. Vain kyltti, että tässä kulkee rajajoki. Taulussa vähän infoa. Siellä sanottiin kuitenkin vain, ettei rajan yli saa heitellä roskia…
Asun tässä aivan Nuijamaan rajan läheisyydessä. Rajan toisella puolella olen ollut usein, koska työni takia minulla on vuosiliikeviisumi. Rajalla seisoo tiellä välin pitkä rekkajono, kun Venäjän tietokoneet eivät oikein toimi, tai syystä mistä hyvänsä. Yksityiset ihmiset, halvan bensan ostajat, jonottavat ja kiukuttelevat, juttelevat keskenään omista kokemuksistaan, haukkuvat venäläiset systeemit. Menevät hakemaan halpaa rajan tuolta puolen ja haukkuvat saman tien lypsävän lehmänsä…
Eivät lainkaan huomaa, että omassa rakkaassa Suomen maassa on ihan samat systeemit, ei tosin rajalla, vaan koko yhteiskunnassa. Missään koko Euroopassa ei ole niin raskasta virkamieskoneistoa kuin Suomessa! Suomihan on se sosialistinen valtio, ei enää Venäjä. Tämän koen yhteiskuntaa pahasti haittaavana tekijänä joka päivä työssäni.
Mitään täällä ei voi tehdä, jos ei ole sitä eikä tätä paperia. Kun hukkasin rahapussini joulun alla viime vuonna, hain totta kai väliaikaisen henkilöllisyystodistuksen. Vaan milläpä todistat, että olet juuri sinä, kun kerran ei ole papereita? Väliaikaisella henkilöllisyystodistuksella sitten yritin saada pankista rahaa omalta tililtäni. Periaatepäätös Nordeassa on, että väliaikaisella henkilöllisyystodistuksella ei tee mitään, se ei ole arvopaperi. Millä siis todistat, että tili on juuri sinun tilisi? Jos en olisi paikkakunnalla suhteellisen tunnettu, ei olisi tullut elämästä mitään.
Viime aikoina olen joutunut myös toteamaan, että suomalaisilla pankeilla ei ole hajuakaan kansainvälisistä asioista. Jos kyseessä olisi yksi pankkiryhmä, niin mitäpä siitä, sellaista sattuu että tunareita tulee vastaan. Mutta että kolme omasta mielestään suurta ja vaikutusvaltaista pankkiryhmää… miksi minun, joka en ole pankissa töissä, pitää opettaa heille heidän omat työnsä? Suomessa ei ole yhtäkään kansainvälisesti merkittävää pankkiryhmää. Ei kannata pullistella, suomalaiset pankit eivät ole maailmalla arvostettuja millään tavoin, luottoluokitus on kehnonlainen. Nordea tunnetaan kyllä - Ruotsissa.
Tänään minulle kirjoittaa rahoittajan edustaja Keski-Euroopasta: ”Myös pankkiiri (sveitsiläisen liikepankin edustaja siis) pyöritteli mietteliäänä tänään päätään. Hänestä Suomi on sellainen EU-maa, jonka järjestelmiä ja siitä seuraavaa käytöstä hän ei lainkaan ymmärrä. Oikeastaan hän sanoi saman kuin sinäkin: kansainvälisen pankin taholta katsottuna investoinnit Suomeen ovat riskitekijä, sillä Suomessa on käytös- byrokratia- ja säännösmalleja, jotka johtavat arvaamattomiin reaktioihin. Sitä paitsi monet suomalaiset näkyvät olevan sitä mieltä, että muun Euroopan säännöt, asetukset ja käytösmallit eivät Suomessa ole voimassa, tai että niitä voidaan muuttaa mielin määrin oman mielen mukaan.
Hän oli sitä mieltä, aivan kuten se toinenkin kansainvälinen pankkiiri, että Suomessa on siksi niin vähän korruptiota, koska ei oikeastaan ole ollenkaan tulevaisuuteen suuntaavia kansainvälisiä hankkeita. Ja koska ei ole kauppoja, niin ei tietenkään ole myöskään korruptiota.”
Yllä oleva ei ole mikään yksittäinen mielipide, kuulen sen vähintään kerran viikossa milloin miltäkin kansainväliseltä liikepankilta.
Olin tänään yliopistolla kuuntelemassa bioenergiaan liittyvää seminaaria. Minä joka en ymmärrä bioenergiasta mitään, ymmärsin että eivätpä toisetkaan ymmärrä. Ne joille yhteiskunta maksaa palkkaa... Hienoja kansainvälisiä kontakteja siellä kyllä esiteltiin, mutta tuolla maailmalla keskustellessa eri innovaatio- ja teknologiakeskuksissa kukaan ei koskaan ole kuullutkaan mistään suomalaisen innovaation voittokulusta. Tokihan täällä englantia ymmärretään ja niitä kontakteja pitää olla, mutta pitää niitä hyödyntääkin. Nurkkakuntalaisia siis molemmat osapuolet.
Pyrin Jyväskylän ammattikorkeakouluun suorittamaan kasvatustieteen arvosanaa, joka oikeuttaisi opettamiseen ammattiopistoissa. Periaatteessa siis hakemaan paperin siitä työstä, mitä olen varsin menestyksellä jo 18 vuoden ajan tehnyt. Opintojen sisällönhän jo tiedän ja tunnen, minähän olen itse opettanut Saksassa juuri näitä asioita. En päässyt – pykälä se ja se estää opinnot.
Jos verrattaisiin Saksaan, niin Suomessa tarvittaisiin samassa suhteessa laskettuna vain 29 kansanedustajaa. Mikä säästö syntyisikään! Varsinkin, kun olen tässä työssäni ja Suomessa asuessani saanut konkreettisesti kokea, että jos ei ole henkilökohtaisia suhteita kansanedustajaan, niin eipä heitä kiinnosta oman kuntansa asiat minkään vertaa. Varsinkaan keskustaa ei näy kiinnostavan maaseudun asiat. Mihin siis tarvitaan tällainen armeija väkeä tekemään ei-mitään?
En sanonut, että Saksa on maailman ihannevaltio. Tai mikään muukaan. Sanoin, että Suomessa on
1) liikaa toimettomia virkamiehiä ja paperinpyöritystä, ja
2) liikaa hymistelyä virkamiesten suuntaan. Kahden kesken jutellessa ihmisillä on kyllä mielipiteitä. Mutta kukaan ei uskalla avata suutaan, halutaan säilyttää oma tausta ja oma työpaikka. Siviilirohkeutta saa suurennuslasilla hakea.
Mitä ajattelit – niin sinä juuri – tehdä asian korjaamiseksi, siis tarkemmin: oman itsesi hyväksi?
Uskotko ihan oikeasti, että pelkästään sanomalla „pitäisi“ ja olemalla hiljaa tapahtuu jotain?
Ai niin, eksyin aiheesta. Vuosi sitten kesällä kävin tärkeällä rajalla, Naton ja Venäjän rajalla. Uteliaisuuttani katsomassa, minkä näköinen tuo tärkeä kahden sotilasliiton välinen raja oikeasti onkaan. Mehän keskustellaan täällä etelässä harva se päivä, pitääkö Suomen liittyä Natoon vai ei, onko siitä hyötyä vai haittaa. Pohjoisessa Norjassa Jäämereen laskee Grense Jakobselv. Se on pieni kirkasvetinen puronen, vehreässä maastossa, ja se muodostaan Norjan ja Venäjän rajan. Norjan puolella tie aivan joen rannassa. Ei ketään missään, ei näkyvillä mitään armeijoita toisiaan paimentamassa. Vain kyltti, että tässä kulkee rajajoki. Taulussa vähän infoa. Siellä sanottiin kuitenkin vain, ettei rajan yli saa heitellä roskia…
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Ikioma urkukonsertti
Tyttäreni aloitti kolmannen soittimensa, urkujen soiton opiskelun. Ei, ei äiti käskenyt sitä tekemään! Meillä se on aina ollut ihan päinvastoin: me vanhemmat toppuuttelimme, lapset taas juoksivat koulusta palattuaan junalta kilpaa kotiin ja riitelivät siitä, kuka ensin ehtii kotiin soittamaan pianoa. Pitkän riidan saimme myös aikaiseksi, kun toinenkin lapsi halusi opetella soittamaan toistakin soitinta. Se ei ollut ihan helppo päätös, joskin oikeudenmukainen; pitää tietää että yhden soittimen opiskeleminen musiikkikoulussa Saksassa maksaa noin sata euroa kuukaudessa. Kertaa kaksi lasta kertaa kaksi soitinta… ja äitikin vielä.
Mutta kun taso kasvoi, ja lapset musisoivat kaveriensa kanssa yhdessä, niin seurasihan siitä toki konsertti kotona joka päivä. Naapurit tulivat pyytämään, että pitäisimme ikkunoita auki. Lisäksi kuoroharrastus sai aikaan sen, että lapset laulaa lurittelivat kaksiäänisesti päivät pitkät.
Myös harrastuksien hinnalla voi yhteiskunnan jakaa niihin, jotka saavat harrastaa ja kehittää taitojaan ja joilla ei siihen ole varaa. Sama koskee urheilua, joka ei totisesti ole missään muodossa halpa harrastus. Sekä musiikin että urheilun harrastaminen ovat mitä parhainta terapiaa ja parantavat lapsen motivaatiota ja keskittymiskykyä. Asiaa onkin laajalti tutkittu ja todettu näin olevan. Eritoten pärjäävät muusikot matematiikassa. Olen tänään täysin varma siitä, että juuri musiikki piti lukihäiriöisen lapseni koulumenestyksen jotakuinkin kunnossa. Nyt kun kouluissa tuntimääriä uudistetaan: minusta taideaineita eikä liikuntaa saa missään tapauksessa kouluopetuksessa vähentää!
Saksassa ei pienissä seurakunnissa ole kanttoria, tehtävät hoidetaan tuntipalkkalaisilla. Niinpä tytär soitti kouluaikanaan seurakuntamme jumalanpalveluksissa vuosikausia samoin kuin myös erilaisissa tilaisuuksissa kuten häissä ja hautajaisissa.
Tekevälle työtä löytyy. Naapurin pitkä notkea nuorimies ilmoittautui seurakuntaan vapaaehtoiseksi kantamaan arkkuja. Aivan ventovieraiden hautajaisissa nämä kaksi naapuria sitten tapasivat useinkin toisensa, toinen ruumiinkantajana, toinen soittajana.
Sitä saa mitä tilaa. Olipa meillä kerran vieraana mieheni opiskelukaveri pitkän matkan takaa. Hän kertoi ihan muuten vaan, että tykkää urkumusiikista. Tytär kuunteli aikansa ja otti sitten miestä kädestä ja sanoi: ”Lähdetään kirkkoon, minä soitan sinulle”. Olihan tytöllä kirkkoon oma avain. Soitti – luulisin – kaiken mitä silloin osasi. Palasivat yömyöhällä takaisin. Ikioma urkukonsertti jäi ikuisesti miehen mieleen.
Mutta kun taso kasvoi, ja lapset musisoivat kaveriensa kanssa yhdessä, niin seurasihan siitä toki konsertti kotona joka päivä. Naapurit tulivat pyytämään, että pitäisimme ikkunoita auki. Lisäksi kuoroharrastus sai aikaan sen, että lapset laulaa lurittelivat kaksiäänisesti päivät pitkät.
Myös harrastuksien hinnalla voi yhteiskunnan jakaa niihin, jotka saavat harrastaa ja kehittää taitojaan ja joilla ei siihen ole varaa. Sama koskee urheilua, joka ei totisesti ole missään muodossa halpa harrastus. Sekä musiikin että urheilun harrastaminen ovat mitä parhainta terapiaa ja parantavat lapsen motivaatiota ja keskittymiskykyä. Asiaa onkin laajalti tutkittu ja todettu näin olevan. Eritoten pärjäävät muusikot matematiikassa. Olen tänään täysin varma siitä, että juuri musiikki piti lukihäiriöisen lapseni koulumenestyksen jotakuinkin kunnossa. Nyt kun kouluissa tuntimääriä uudistetaan: minusta taideaineita eikä liikuntaa saa missään tapauksessa kouluopetuksessa vähentää!
Saksassa ei pienissä seurakunnissa ole kanttoria, tehtävät hoidetaan tuntipalkkalaisilla. Niinpä tytär soitti kouluaikanaan seurakuntamme jumalanpalveluksissa vuosikausia samoin kuin myös erilaisissa tilaisuuksissa kuten häissä ja hautajaisissa.
Tekevälle työtä löytyy. Naapurin pitkä notkea nuorimies ilmoittautui seurakuntaan vapaaehtoiseksi kantamaan arkkuja. Aivan ventovieraiden hautajaisissa nämä kaksi naapuria sitten tapasivat useinkin toisensa, toinen ruumiinkantajana, toinen soittajana.
Sitä saa mitä tilaa. Olipa meillä kerran vieraana mieheni opiskelukaveri pitkän matkan takaa. Hän kertoi ihan muuten vaan, että tykkää urkumusiikista. Tytär kuunteli aikansa ja otti sitten miestä kädestä ja sanoi: ”Lähdetään kirkkoon, minä soitan sinulle”. Olihan tytöllä kirkkoon oma avain. Soitti – luulisin – kaiken mitä silloin osasi. Palasivat yömyöhällä takaisin. Ikioma urkukonsertti jäi ikuisesti miehen mieleen.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Seikkailu nimeltä rakkaus ja suuret odotukset
Hyvä on. Jos haluat löytää sielunkumppanin tai haluat, että kumppanuutesi olisi tasapainoisempi, sinun on saatettava itsesi sellaiseen asemaan, että uskallat uskoa itseesi ja muihin ihmisiin. Muuten et nimittäin oikein pysty tunnistamaan sielunkumppaniasi.
Monet ovat kuitenkin niin usein pettyneet, etteivät enää uskalla luottaa kehenkään. Heillä on liian monia huonoja kokemuksia.
Yksi sellaisten kokemusten syitä on: suhteeseen mennään, koska ei osata olla yksin. Yleinen syy elämänkumppanin etsintään on, että yksin on pitkäveteistä. Etsitään kumppani, joka pitää seuraa ja poistaa pitkästymisen. Kun sellainen kumppani löytyy, ei yleensä kestä kauaa, kun molemmat huomaavat, että kaksinkin on pitkästyttävää. Kumpikin huomaa, ettei olekaan toiselle mitään annettavaa. Siis pyritään pääsemään eroon siitä toisesta, jotta löytyisi paremmin sopiva kumppani, jolla olisi antaa enemmän onnea ja viihdytysarvoa.
Sellaiset päätökset johtavat usein päätelmään, että yksin on mahdotonta tulla onnelliseksi. Siksi odotetaan, että toinen ihminen, kumppani hoitaa tämän onnelliseksi tekemisen. Jos hän ei sitten täytäkään tätä odotusarvoa, niin oletetaan, että on vielä joku muu, joka osaisi tehdä sen paremmin.
Odotusarvo nousee ja etsitään siis uutta, parempaa kumppania. Häneltä odotetaan, että hänen on pakko tehdä onnelliseksi. Jos tämäkään kumppani ei täytä odotuksia, pidetään sitä hänen syynään, että itse ei ole onnellinen. Syntyy tunne siitä, että se toinen ei ymmärrä minua ja koska en itsekään ymmärrä itseäni, on aivan selvää: se on sen toisen syy!
On sitten kai selvää, että usean tuollaisen kumppanuuden kokemuksen kunniakierroksen jälkeen syntyykin varovaisuutta eikä luottavaisuutta? Luovuttaminen, turhautuminen taitaa olla ymmärrettävä reaktio kaikkien näiden negatiivisten kokemusten jälkeen. J.P.Sartre sanoi kerran: ”Se toinen on helvetti!” Ja monet uskovat tähän. Mutta helvetti ei ole se toinen, helvetti on niissä joita asia koskee – meissä itsessämme. Tietenkin jotkut kysyvät nyt että miten niin.
Kuvittelepa, että nykyiset kokemuksesi koskien kumppanin etsintää tai elämää kumppanisi kanssa olisivat elämäsi puun hedelmiä. Jos nämä hedelmät eivät ole tarpeeksi maukkaita tai haluat että ne olisivat maukkaampia, niin millä tavoin aloittaisit niiden parantamisen? Useimmat ihmiset tässä meidän loogisessa ja älyperäisessä maailmassamme kiinnittävät huomionsa tuloksiin, hedelmiin, tähänastisiin tuloksiin esimerkiksi kumppanin etsinnässä – tai toistuviin tilanteisiin kumppanuuden aikana. Tai kumppaniin itseensä.
Mistä sitten tulokset johtuvat, tulevat? Maan sisältä. Siinä siemenessä, joka muodostaa juuret ja kasvattaa puun, joka sitten tuottaa hedelmää. Näkymätön tuottaa näkyvää.
Jos siis haluat saada hyvän tuloksen, kun etsit kumppania, kylvä hyvä siemen, joka kasvaa ensin maan sisällä, kunnes se sitten parantaa näkemyksesi ja tekosi. Kunnes ei enää tarvitse etsiä, vaan löytää. Ja kumppani ilmestyy näkökenttääsi. Paranna se näkymätön, jotta saat parannettuja tuloksia. Kylvä sisääsi sellainen hyvä siemen, joka auttaa löytämään elämänkumppanin ja parantaa olemassa olevaa kumppanuuttasi. Siksi on keskityttävä ensin omaan sisäiseen maailmaan ja parannettava se, ennen kuin voi löytää kumppanin ulkoisessa maailmassa. Sama koskee olemassa olevaa kumppanuutta.
5.3.2010, ©sunnybeatrice
http://sunnybeatrice.wordpress.com/
http://de-de.facebook.com/people/Beatrice-Scheld/1589020979
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Laatokan ympärillä
Ensimmäisen kerran olin Neuvostoliitossa omalla autolla vuonna 1979. Tuolloin ajoimme Saksasta Brestin, Minskin, Smolenskin, Moskovan, Kaliningradin, Novgorodin, Pietarin ja Viipurin kautta Suomeen. Sen jälkeisinä vuosina kävin Neuvostoliitossa Pietarissa ja Viipurissa muutaman kerran.
Pitihän sitä maata käydä katsomassa. Se matka sai aikaan syvän inhon kommunismia kohtaan ja sen, että olisin laittanut koko Suomen Neuvostoliittoon katsomaan, mitä elävä kommunismi on. Ja kyllähän suomalaiset siellä kävivätkin – juopottelemassa, kuten Espanjassakin.
Mitään tuonaikaisesta tunnelmasta ei ole enää olemassa. Neuvostoliittoa ei ole. Lähin tuntemani sosialistinen maa on Suomi.
Olen kuunnellut erinäisten kymmenien suomalaisten yrittäjien kertomuksia töistä Neuvostoliitossa ja sen jälkeen Venäjällä. Monet kertovat kauhutarinoita mafiasta. Toiset taas toteavat ykskantaan, että ”maassa maan tavalla”, sanovat mafian olevan vain toimintatapa, ovat tyytyväisiä ja menestyvät siellä. En juuri näe eroa siihen, miten nämä samaiset yrittäjät toimivat Ranskassa ja Saksassa, samat ongelmat heillä tuntuu olevan ja samanlaisia asioita olen heille yritykseni kautta selvitellyt kuin mitä olivat kokeneet Venäjälläkin. Lyhyesti sanottuna: ongelmat ovat vähemmän maassa kuin omien korvien välissä.
Viimeviikkoinen matka kiersi reittiä Sortavala – Pitkäranta – Petroskoi – Aunus - Uusi Laatokka – Pietari – Terijoki - Viipuri. Petroskoissa on 300.000 asukasta, Pietarissa 7 miljoonaa, Viipurissa 80.000. Aunuksessa asukkaita on 7.500, Sortavalassa 20.000. Noin. Pietarissa on virallisesti kaiketi viisi miljoonaa asukasta, epävirallisesti paljon enemmän.
Mitä lähempänä olemme Pietaria, sitä siistimpää on. Viime kesän visiitti Käkisalmeen todisti samaa. Pitkäranta kuten Sortavala ja Aunuskin vaatisivat ison rahan, ennen kuin niistä saisi minkään vertaa viihtyisiä – suomalaisen silmin katsottuna.
Parintuhannen asukkaan Pitkäranta Laatokan itärannalla on teollisuuskaupunki, jossa toimii yhä jo Suomen aikana perustettu selluloosatehdas. Kaupungin läheisyydessä on myös pegmatiitti- ja rapakivigraniittilouhokset. Pitkärannan rakennuksista suuri osa tuhoutui sodan aikana. Yhä edelleenkin näkyy raunioita. Kaunis sijainti Laatokan rannalla ei lohduta lainkaan: lähes itku tulee katsoessa pikkukaupungin lohdutonta rakennuskantaa.
Kulttuuritalokin hajoamispisteessä -
Vaan varsin komeat sodan muistomerkki ja muovikukat kulttuuritalon edessä... Joku on kyllä pahasti erehtynyt, kuka täällä soti ja mitä varten.
Kirkot ovat kuitenkin minusta kauniita. Yllätyin kuullessani, että ei Karjalan väestö olekaan kommunistista, vaan kuuluu kirkkoon.
Aivan sama ulkonainen surkeus Aunuksessa. Aunus on Karjalan vanhin kaupunki, asiakirjoissa mainittu jo vuonna 1137. Se oli linnoituksena Ruotsia vastaan saanut kaupunkioikeudet vuonna 1649 ja juhli siksi pitkää taivaltaan, jota varten Aunuksessa asuva tuttavani kertoi kaupungin siivotun. Siitä en kuitenkaan suomalaisin silmin näe mitään… tai toisinpäin: millaista siellä lienee ollut ennen siivousta?
Ihmiset siellä kuitenkin olivat ystävällisiä ja ruoka maukasta.
Vanha raja kulki jossain Salmin ja Aunuksen välissä. Pitkäranta oli muinoin Suomea, Aunus ei. Tätä miettiessä kysyn joka kerran, miksi kansan pitää kasvaa ”kahel puolel rajua”? Kuka on karjalainen: petroskoilainen ystävänikö, vai minä, joka olen syntyisin Lappeelta (joka on nykyisin osa Lappeenrantaa), vaiko siirtokarjalaiset pakolaiset?
-Petroskoilaisten mielestä en ole karjalainen vaan suomalainen.
-Eteläkarjalaisten mielestä Karjalan tasavallan karjalaiset eivät ole karjalaisia vaan venäläisiä.
-Ja luovutetun aleen suomalaiskarjalaisten mielestä kummatkaan eivät ole karjalaisia!
Rakennuskantakaan edes ei ole yhtenäistä. Bomban bombastisuutta en ole itäisessä Karjalassa nähnyt, isoja taloja ja sopusuhtaisuutta kyllä, toisin kuin nykysuomalaisissa laatikkokaupungeissa. Ja karjalan kieltä ymmärrän kyllä, itse karjalaisena, paremmin kuin viroa.
Sitten kun tullaan lähemmäksi Pietaria, tunnelmat muuttuvat. Pikkukaupunki Noin 11.000 asukkaan Uusi Laatokka on jo aivan toisen näköinen!
Varsin harmillista on se, että tienviitat ovat mitä sattuu. Karttakaan ei auta lainkaan. Mistään et tiedä minne olet menossa, eikä paikallinen väestö välttämättä tiedä mitään oikeaa vastausta, kun käyt heiltä kysymässä, mihin suuntaan lähteä. Ajelimme kymmeniä, satoja kilometrejä harhaan ja sen useita kertoja.
Pietarista en kirjoita tässä enempää kuin että eksymisen vaara siellä on entistäkin suurempi. Enkä suosittele Nevski Prospektin itäpään läpi ajamista (siis lähtien Moskva-hotellilta) – siinähän sitten ruuhkassa seisot, eikä tunti ole aika eikä mikään. Viisaampaa lienee joka tapauksessa parkkeerata auto hotellin parkkipaikalle ja mennä metrolla… Autoilu sinänsä ei ole sen kummempaa kuin Varsovassa, Brysselissä, Pariisissa tai Berliinissäkään. Olenhan autoa totisesti elämäni aikana jo ajanutkin. Liikenteen kannalta minusta ehdottomasti inhottavin kaupunki on Frankfurt/Main, jossa minä autoa ajamaan opin. Ajokortti oli kyllä ennestään, mutta pikkupaikan kortilla ei juuri pärjännyt... Ja asuinhan minä sentään kaksi vuotta neljän miljoonan metropolialueella, Hampurin kupeessa - ei se ihan käpykylä ole.
Pietarista länteen lähtien kaupungit ovat myös viehättäviä. Terijoki on pessyt kasvonsa. Hinnat kylpyläkaupungin mukaisia. Suomalaisen kannalta toki edelleenkin edullisia. Ja taas kerran sanon, että on hyvin tärkeää, että osaa lukea kyrilliset kirjaimet!
Viipuri muuttuu silmin nähden positiivisempaan suuntaan joka kerran, kun siellä käyn. Jopa tämän vuoden kesäkuusta se oli taas muuttunut. Kotitalostani onkin Viipuriin matkaa vain kivenheiton verran.
Tällä kertaa otimme osaa Suomen lähetystön ja Finpron järjestämään Suomi-päivien seminaariin, jonka tietoiskut olivatkin varsin tasokkaita. Tervehdyspuheessaan Paavo Lipponen kertoi, että hänen isoisällään oli Viipurissa hotelli, jonka nimi oli Suomi. Eli oikeastaan Viipuri kuuluu suomalaisille. Lipposta kehui lopussa venäläinen esiintyjä vallan maasta taivaaseen, siksi että Lipponen oli hänen mukaansa pannut alulle Nordin eli Venäjän ja Suomen välisen lähiyhteistyön. Osaako joku minulle kertoa, miksi konsultti Lipposella on eduskunnassa oma työhuone, mutta minulla ei?
Taas kerran voin todeta, että oikein hyvä on, että joku vaivautuu järjestämään tällaisia tilaisuuksia, mutta yrittäjien 100% mielipide on, että liian vähän on konkreettista toimintaa, että viralliset tahot tekevät pelkkää paperia ja että Finpron palvelut soveltuvat vain suuryrityksille, koska ovat aivan liian kalliita PK-yrityksille. Suomi tosin onkin juuri PK-yrityksille varsin vihamielinen valtio, siitäkin huolimatta, että nämä työllistävät eniten. Jos pohjoisen ulottuvuuden vastaava on Fortumin toimitusjohtaja, niin mitäpä siihen on pienellä yrityksellä sanomista? Tähän markkinarakoseen me aiomme kiilautua…
En pitänyt siitä, että tilaisuuteen pääsi vain yksi osanottaja per yritys. Lappeenrannan kaupunginjohtaja ja apulaiskaupunginjohtaja veivät molemmat yrittäjiltä paikan olemalla osanottajalistalla, mutta loistamalla poissaolollaan. Pitänee tarkistaa, saavatko päivärahat… ainakin heidän piti olla samanaikaisesti Saksassa.
Eihän tämä sepustus tietenkään ole muuta kuin subjektiivinen näkemys asioista. Menkää katsomaan… Mutta vaikka rajalla asunkin, niin pelkästään rajalle jonottamaan bensan tai halvan viinan takia minua ette saa lähtemään!
Miljoonan ihmisen odotetaan tästä rajan ylittävän tänä vuonna.
Pitihän sitä maata käydä katsomassa. Se matka sai aikaan syvän inhon kommunismia kohtaan ja sen, että olisin laittanut koko Suomen Neuvostoliittoon katsomaan, mitä elävä kommunismi on. Ja kyllähän suomalaiset siellä kävivätkin – juopottelemassa, kuten Espanjassakin.
Mitään tuonaikaisesta tunnelmasta ei ole enää olemassa. Neuvostoliittoa ei ole. Lähin tuntemani sosialistinen maa on Suomi.
Olen kuunnellut erinäisten kymmenien suomalaisten yrittäjien kertomuksia töistä Neuvostoliitossa ja sen jälkeen Venäjällä. Monet kertovat kauhutarinoita mafiasta. Toiset taas toteavat ykskantaan, että ”maassa maan tavalla”, sanovat mafian olevan vain toimintatapa, ovat tyytyväisiä ja menestyvät siellä. En juuri näe eroa siihen, miten nämä samaiset yrittäjät toimivat Ranskassa ja Saksassa, samat ongelmat heillä tuntuu olevan ja samanlaisia asioita olen heille yritykseni kautta selvitellyt kuin mitä olivat kokeneet Venäjälläkin. Lyhyesti sanottuna: ongelmat ovat vähemmän maassa kuin omien korvien välissä.
Viimeviikkoinen matka kiersi reittiä Sortavala – Pitkäranta – Petroskoi – Aunus - Uusi Laatokka – Pietari – Terijoki - Viipuri. Petroskoissa on 300.000 asukasta, Pietarissa 7 miljoonaa, Viipurissa 80.000. Aunuksessa asukkaita on 7.500, Sortavalassa 20.000. Noin. Pietarissa on virallisesti kaiketi viisi miljoonaa asukasta, epävirallisesti paljon enemmän.
Mitä lähempänä olemme Pietaria, sitä siistimpää on. Viime kesän visiitti Käkisalmeen todisti samaa. Pitkäranta kuten Sortavala ja Aunuskin vaatisivat ison rahan, ennen kuin niistä saisi minkään vertaa viihtyisiä – suomalaisen silmin katsottuna.
Parintuhannen asukkaan Pitkäranta Laatokan itärannalla on teollisuuskaupunki, jossa toimii yhä jo Suomen aikana perustettu selluloosatehdas. Kaupungin läheisyydessä on myös pegmatiitti- ja rapakivigraniittilouhokset. Pitkärannan rakennuksista suuri osa tuhoutui sodan aikana. Yhä edelleenkin näkyy raunioita. Kaunis sijainti Laatokan rannalla ei lohduta lainkaan: lähes itku tulee katsoessa pikkukaupungin lohdutonta rakennuskantaa.
Kulttuuritalokin hajoamispisteessä -
Vaan varsin komeat sodan muistomerkki ja muovikukat kulttuuritalon edessä... Joku on kyllä pahasti erehtynyt, kuka täällä soti ja mitä varten.
Kirkot ovat kuitenkin minusta kauniita. Yllätyin kuullessani, että ei Karjalan väestö olekaan kommunistista, vaan kuuluu kirkkoon.
Aivan sama ulkonainen surkeus Aunuksessa. Aunus on Karjalan vanhin kaupunki, asiakirjoissa mainittu jo vuonna 1137. Se oli linnoituksena Ruotsia vastaan saanut kaupunkioikeudet vuonna 1649 ja juhli siksi pitkää taivaltaan, jota varten Aunuksessa asuva tuttavani kertoi kaupungin siivotun. Siitä en kuitenkaan suomalaisin silmin näe mitään… tai toisinpäin: millaista siellä lienee ollut ennen siivousta?
Ihmiset siellä kuitenkin olivat ystävällisiä ja ruoka maukasta.
Vanha raja kulki jossain Salmin ja Aunuksen välissä. Pitkäranta oli muinoin Suomea, Aunus ei. Tätä miettiessä kysyn joka kerran, miksi kansan pitää kasvaa ”kahel puolel rajua”? Kuka on karjalainen: petroskoilainen ystävänikö, vai minä, joka olen syntyisin Lappeelta (joka on nykyisin osa Lappeenrantaa), vaiko siirtokarjalaiset pakolaiset?
-Petroskoilaisten mielestä en ole karjalainen vaan suomalainen.
-Eteläkarjalaisten mielestä Karjalan tasavallan karjalaiset eivät ole karjalaisia vaan venäläisiä.
-Ja luovutetun aleen suomalaiskarjalaisten mielestä kummatkaan eivät ole karjalaisia!
Rakennuskantakaan edes ei ole yhtenäistä. Bomban bombastisuutta en ole itäisessä Karjalassa nähnyt, isoja taloja ja sopusuhtaisuutta kyllä, toisin kuin nykysuomalaisissa laatikkokaupungeissa. Ja karjalan kieltä ymmärrän kyllä, itse karjalaisena, paremmin kuin viroa.
Sitten kun tullaan lähemmäksi Pietaria, tunnelmat muuttuvat. Pikkukaupunki Noin 11.000 asukkaan Uusi Laatokka on jo aivan toisen näköinen!
Varsin harmillista on se, että tienviitat ovat mitä sattuu. Karttakaan ei auta lainkaan. Mistään et tiedä minne olet menossa, eikä paikallinen väestö välttämättä tiedä mitään oikeaa vastausta, kun käyt heiltä kysymässä, mihin suuntaan lähteä. Ajelimme kymmeniä, satoja kilometrejä harhaan ja sen useita kertoja.
Pietarista en kirjoita tässä enempää kuin että eksymisen vaara siellä on entistäkin suurempi. Enkä suosittele Nevski Prospektin itäpään läpi ajamista (siis lähtien Moskva-hotellilta) – siinähän sitten ruuhkassa seisot, eikä tunti ole aika eikä mikään. Viisaampaa lienee joka tapauksessa parkkeerata auto hotellin parkkipaikalle ja mennä metrolla… Autoilu sinänsä ei ole sen kummempaa kuin Varsovassa, Brysselissä, Pariisissa tai Berliinissäkään. Olenhan autoa totisesti elämäni aikana jo ajanutkin. Liikenteen kannalta minusta ehdottomasti inhottavin kaupunki on Frankfurt/Main, jossa minä autoa ajamaan opin. Ajokortti oli kyllä ennestään, mutta pikkupaikan kortilla ei juuri pärjännyt... Ja asuinhan minä sentään kaksi vuotta neljän miljoonan metropolialueella, Hampurin kupeessa - ei se ihan käpykylä ole.
Pietarista länteen lähtien kaupungit ovat myös viehättäviä. Terijoki on pessyt kasvonsa. Hinnat kylpyläkaupungin mukaisia. Suomalaisen kannalta toki edelleenkin edullisia. Ja taas kerran sanon, että on hyvin tärkeää, että osaa lukea kyrilliset kirjaimet!
Viipuri muuttuu silmin nähden positiivisempaan suuntaan joka kerran, kun siellä käyn. Jopa tämän vuoden kesäkuusta se oli taas muuttunut. Kotitalostani onkin Viipuriin matkaa vain kivenheiton verran.
Tällä kertaa otimme osaa Suomen lähetystön ja Finpron järjestämään Suomi-päivien seminaariin, jonka tietoiskut olivatkin varsin tasokkaita. Tervehdyspuheessaan Paavo Lipponen kertoi, että hänen isoisällään oli Viipurissa hotelli, jonka nimi oli Suomi. Eli oikeastaan Viipuri kuuluu suomalaisille. Lipposta kehui lopussa venäläinen esiintyjä vallan maasta taivaaseen, siksi että Lipponen oli hänen mukaansa pannut alulle Nordin eli Venäjän ja Suomen välisen lähiyhteistyön. Osaako joku minulle kertoa, miksi konsultti Lipposella on eduskunnassa oma työhuone, mutta minulla ei?
Taas kerran voin todeta, että oikein hyvä on, että joku vaivautuu järjestämään tällaisia tilaisuuksia, mutta yrittäjien 100% mielipide on, että liian vähän on konkreettista toimintaa, että viralliset tahot tekevät pelkkää paperia ja että Finpron palvelut soveltuvat vain suuryrityksille, koska ovat aivan liian kalliita PK-yrityksille. Suomi tosin onkin juuri PK-yrityksille varsin vihamielinen valtio, siitäkin huolimatta, että nämä työllistävät eniten. Jos pohjoisen ulottuvuuden vastaava on Fortumin toimitusjohtaja, niin mitäpä siihen on pienellä yrityksellä sanomista? Tähän markkinarakoseen me aiomme kiilautua…
En pitänyt siitä, että tilaisuuteen pääsi vain yksi osanottaja per yritys. Lappeenrannan kaupunginjohtaja ja apulaiskaupunginjohtaja veivät molemmat yrittäjiltä paikan olemalla osanottajalistalla, mutta loistamalla poissaolollaan. Pitänee tarkistaa, saavatko päivärahat… ainakin heidän piti olla samanaikaisesti Saksassa.
Eihän tämä sepustus tietenkään ole muuta kuin subjektiivinen näkemys asioista. Menkää katsomaan… Mutta vaikka rajalla asunkin, niin pelkästään rajalle jonottamaan bensan tai halvan viinan takia minua ette saa lähtemään!
Miljoonan ihmisen odotetaan tästä rajan ylittävän tänä vuonna.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Neljäs Petroskoin matkani
Tällä kertaa tätä matkaa täytynee eritellä, koska matka ei kohdistunut pelkästään Petroskoihin. Siitä muusta osiosta myöhemmin. Pienen mutkan teimme menomatkalla myös etelämmäksi Laatokan rannalle, Pitkärantaan, jossa mieheni on syntynyt.
Nyt Sortavalan ja Petroskoin välinen tie on uusittu pientä pätkää lukuun ottamatta kokonaan. Aivan täysin toisenlainen kuva syntyy matkasta nyt kuin puolitoista vuotta sitten tammikuussa. Niitä huonoja teitä on kuitenkin Venäjällä paljon, paljon – kestänee vuosikymmeniä, ennen kuin on saavutettu edes jonkinmoinen länsimainen standardi. Varsinkin takapihat ja pikkutiet saattavat olla täysin arvaamattomia.
Petroskoihin menevää tietä olivat viimeistelemässä upouudet Volvon kaivurit ja koneet. Kysyttyämme Petroskoissa, onko tien tekijä ruotsalainen yritys, saimme vastaukseksi: ei ole, vaan venäläinen. Ainakin tie on vähintään yhtä hyvä, jollei parempikin kuin uusi kuutostie - miten sen sitten lienevätkään tehneet.
Liikennettä on paljon ja autot enimmäkseen samanlaisia kuin Suomessakin. Haminan sataman toimitusjohtaja kertoi viime viikolla, että tänä vuonna kauppa on käynyt: niistä neljästäkymmenestätuhannesta Venäjälle menevästä autosta, jotka vielä vuosi sitten seisoivat Haminan satamassa, on jäljellä enää kolmesataa.
Petroskoi tuntui tutulta ja kotoisalta. Se on suurkaupunki iloineen ja murheineen. Keskustan hirsitalot kaikki oli maalattu kauniin punaisiksi. Katuja oli parannettu. Rannan hotelli oli rakennettu valmiiksi ja avattu. Lohijoen alue oli siisti ja huoliteltu. Selvästikin lama on ohi. Kuitenkin tekemistä, rakentamista ja korjaamista on vielä paljon. Paljon olisi jo voitettu, jos asukkaat pitäisivät talkoita ja huoltaisivat pihansa ja käytävänsä. Tai perustaisivat taloyhtiöitä.
Omalla autollani itse ajaen en siellä ollut aiemmin, joskin olin ajanut liiketuttavan autoa, myös Pietarissa. Kysyihän ajaminen vähän totuttelua, kun jotkut ajavat kuin viimeistä päivää, ja minä taas mieluummin annan tietä. Periaatteessa kuitenkin liikenne sujuu kuten täälläkin. Minun mielipiteeni kun on muutenkin suomalaisista autoilijoista varsin masentava, ja se taas perustuu kolmenkymmenen viiden vuoden ajokokemukseen ja monen kymmenen tuhannen vuosikilometrimäärään ympäri Eurooppaa.
Meidät otettiin vastaan ystäväni sukulaisten luona kuin juhlavieraat konsanaan. Venäläinen ruoka on herkullista ja ihmiset äärettömän ystävällisiä.
Iloinen olen siitä, ettei kielitaitoni ole kokonaan ruostunut, vaan ymmärrän enimmäkseen sen mitä sanotaan, joskaan en itse juurikaan saa keskustelua aikaan. Tilaamiset, neuvojen kyselyt ja tienviittojen lukemiset kyllä sujuvat takkuilematta. Eipä tässä muuta kuin taas kielikurssille, heti kun se alkaa. Venäjälle autolla menevän mielestäni ehdottomasti hallittavat kyrilliset kirjaimet! Ja teiden viitoitus on surkea - kompassi voisi olla hyvä apu...
Kaupat ovat mielenkiintoisia. On pieniä puoteja, joissa myydään lähes kaikkea ja tunnelma on kotoinen ja yleensä on varsin ahdasta. Sitten ovat isot marketit, joista saa aivan kaikkea, mitä ikinä ymmärtää tahtoa - mistään tavarapulasta ei hajuakaan. Suomesta ei ainakaan kannata lähteä viemään Venäjälle yhtään mitään, kun sieltä saa kaiken ja Suomeen verraten pikkurahalla. Itse asiassa Venäjältä pitää mielestäni tuoda kaikki mahdollinen alkaen kosmetiikasta ja shampoosta ja vaikkapa vaatteista ja varsinkin ruokatavaroista. Ja bensakin (95) maksaa vain noin 60 senttiä litra.
Kävimme suomenkielisen sanomalehden Karjalan Sanomien toimituksessa. Sen enempää varsinaista asiaa kertomatta pitää mainita, että on hyvin selvää, kuka Karjalan tasavallassa on aito karjalainen ja kuka ei. Suomea siellä kyllä puhutaan, mutta… Meinasi pinna palaa, kun keskustelukumppani ei lainkaan ymmärtänyt, mitä yritimme sanoa. Onneksi sitten oli toinen, joka ymmärsi. Sama seuraavana päivänä Karjalan kauppakamarilla ;-) Eikä siellä kukaan puhunut suomea. Käytimme siis aikamoista sekakieltä: varsinaisesti englantia, lisänä saksaa ja venäjää ja suomea. Vanhaa virkamieskaartia näkyy olevan, mutta onhan sitä pikkumaista virkamiestä Suomessa kuin myös Saksassakin. Siitä asiasta meidän ei totisesti pidä paukutella henkseleitämme.
Matkaa jatkoimme takaisin Laatokalle Pietarin suuntaan. Ja tie taas tasainen ja enimmäkseen hyväkuntoinen…
Lyhyesti sanottuna pitää kissankokoisin kirjaimin sanoa, että Neuvostoliittoa ei enää ole!!!
Nyt Sortavalan ja Petroskoin välinen tie on uusittu pientä pätkää lukuun ottamatta kokonaan. Aivan täysin toisenlainen kuva syntyy matkasta nyt kuin puolitoista vuotta sitten tammikuussa. Niitä huonoja teitä on kuitenkin Venäjällä paljon, paljon – kestänee vuosikymmeniä, ennen kuin on saavutettu edes jonkinmoinen länsimainen standardi. Varsinkin takapihat ja pikkutiet saattavat olla täysin arvaamattomia.
Petroskoihin menevää tietä olivat viimeistelemässä upouudet Volvon kaivurit ja koneet. Kysyttyämme Petroskoissa, onko tien tekijä ruotsalainen yritys, saimme vastaukseksi: ei ole, vaan venäläinen. Ainakin tie on vähintään yhtä hyvä, jollei parempikin kuin uusi kuutostie - miten sen sitten lienevätkään tehneet.
Liikennettä on paljon ja autot enimmäkseen samanlaisia kuin Suomessakin. Haminan sataman toimitusjohtaja kertoi viime viikolla, että tänä vuonna kauppa on käynyt: niistä neljästäkymmenestätuhannesta Venäjälle menevästä autosta, jotka vielä vuosi sitten seisoivat Haminan satamassa, on jäljellä enää kolmesataa.
Petroskoi tuntui tutulta ja kotoisalta. Se on suurkaupunki iloineen ja murheineen. Keskustan hirsitalot kaikki oli maalattu kauniin punaisiksi. Katuja oli parannettu. Rannan hotelli oli rakennettu valmiiksi ja avattu. Lohijoen alue oli siisti ja huoliteltu. Selvästikin lama on ohi. Kuitenkin tekemistä, rakentamista ja korjaamista on vielä paljon. Paljon olisi jo voitettu, jos asukkaat pitäisivät talkoita ja huoltaisivat pihansa ja käytävänsä. Tai perustaisivat taloyhtiöitä.
Omalla autollani itse ajaen en siellä ollut aiemmin, joskin olin ajanut liiketuttavan autoa, myös Pietarissa. Kysyihän ajaminen vähän totuttelua, kun jotkut ajavat kuin viimeistä päivää, ja minä taas mieluummin annan tietä. Periaatteessa kuitenkin liikenne sujuu kuten täälläkin. Minun mielipiteeni kun on muutenkin suomalaisista autoilijoista varsin masentava, ja se taas perustuu kolmenkymmenen viiden vuoden ajokokemukseen ja monen kymmenen tuhannen vuosikilometrimäärään ympäri Eurooppaa.
Meidät otettiin vastaan ystäväni sukulaisten luona kuin juhlavieraat konsanaan. Venäläinen ruoka on herkullista ja ihmiset äärettömän ystävällisiä.
Iloinen olen siitä, ettei kielitaitoni ole kokonaan ruostunut, vaan ymmärrän enimmäkseen sen mitä sanotaan, joskaan en itse juurikaan saa keskustelua aikaan. Tilaamiset, neuvojen kyselyt ja tienviittojen lukemiset kyllä sujuvat takkuilematta. Eipä tässä muuta kuin taas kielikurssille, heti kun se alkaa. Venäjälle autolla menevän mielestäni ehdottomasti hallittavat kyrilliset kirjaimet! Ja teiden viitoitus on surkea - kompassi voisi olla hyvä apu...
Kaupat ovat mielenkiintoisia. On pieniä puoteja, joissa myydään lähes kaikkea ja tunnelma on kotoinen ja yleensä on varsin ahdasta. Sitten ovat isot marketit, joista saa aivan kaikkea, mitä ikinä ymmärtää tahtoa - mistään tavarapulasta ei hajuakaan. Suomesta ei ainakaan kannata lähteä viemään Venäjälle yhtään mitään, kun sieltä saa kaiken ja Suomeen verraten pikkurahalla. Itse asiassa Venäjältä pitää mielestäni tuoda kaikki mahdollinen alkaen kosmetiikasta ja shampoosta ja vaikkapa vaatteista ja varsinkin ruokatavaroista. Ja bensakin (95) maksaa vain noin 60 senttiä litra.
Kävimme suomenkielisen sanomalehden Karjalan Sanomien toimituksessa. Sen enempää varsinaista asiaa kertomatta pitää mainita, että on hyvin selvää, kuka Karjalan tasavallassa on aito karjalainen ja kuka ei. Suomea siellä kyllä puhutaan, mutta… Meinasi pinna palaa, kun keskustelukumppani ei lainkaan ymmärtänyt, mitä yritimme sanoa. Onneksi sitten oli toinen, joka ymmärsi. Sama seuraavana päivänä Karjalan kauppakamarilla ;-) Eikä siellä kukaan puhunut suomea. Käytimme siis aikamoista sekakieltä: varsinaisesti englantia, lisänä saksaa ja venäjää ja suomea. Vanhaa virkamieskaartia näkyy olevan, mutta onhan sitä pikkumaista virkamiestä Suomessa kuin myös Saksassakin. Siitä asiasta meidän ei totisesti pidä paukutella henkseleitämme.
Matkaa jatkoimme takaisin Laatokalle Pietarin suuntaan. Ja tie taas tasainen ja enimmäkseen hyväkuntoinen…
Lyhyesti sanottuna pitää kissankokoisin kirjaimin sanoa, että Neuvostoliittoa ei enää ole!!!
perjantai 17. syyskuuta 2010
...luottavat Vanhaseen?
Minä olen aina luullut, että poliitikkojen on oltava erityisen esimerkillisiä ihmisiä. En oikein mitenkään ymmärrä sitä, miten kokonainen kansakunta voi hyväksyä sen, että heillä onkin korkeampi syytekynnys. Minkälaisessa valtiossa me Suomessa asumme?
http://arikeronen.blogspot.com/2010/09/voihan-helvetti.html
http://arikeronen.blogspot.com/2010/09/voihan-helvetti.html
lauantai 11. syyskuuta 2010
Siemenvettä. Uskallatko ottaa riskin?
„Nuolet ammutaan, mutta kun yrittää löytää sen ihmisen, joka nuolet ampui, hän piilottaa vielä jousenkin“.
”Jos haluaa saada pumpulla kaivosta vettä, on kuitenkin oltava sen verran siemenvettä, että saa veden ylös kaivosta”.
Yrittäjät ovat sitä varten nimeltään yrittäjiä, että he yrittävät. Jos eivät yritä, eivät ole yrittäjiä.
Ylläolevat lauseet ovat yhteistyökumppanieni viime viikolla sanomia. Monilla suomalaisilla on se merkillinen luulo, että kaikki tapahtuu itsestään. Että asianajaja tekee töitä pelkästä rakkaudesta, että rahoituksen järjestäjän olisi laitettava asiakkaan puolesta etumaksut pöytään. Muissa maissa ei käyttäydytä näin päättömästi. Sitten ihmetellään, miksi asiat eivät toimi. Sitä ei lainkaan ihmetellä, että marketin kassalta ei pääse maksamatta ensin! Ei sitä leipää syödä ensin ja makseta sitten.
Muutaman kerran olen seurannut suomalaisen ja jonkun muunmaalaisen kilpailijan kilpajuoksua rahoituksesta. Suomalainen ei laittanut siemenvettä, ei löytynyt kansainvälisille pankeille tarvittavaa etumaksua, vaikka miljoonia tarvittiin. Miljoonakaupat tekee nyt toisenmaalainen kilpailija.
Lienee yhdeksänkymmenluvun pankkiriisin tulosta, että vain harva tässä maassa uskaltaa ottaa riskiä.
Jos riskinä onkin se että onnistuu...
Uskallatko ottaa riskin?
Nauraessaan ottaa riskin, että näyttää hölmöltä
itkiessään ottaa riskin osoittautua tunteelliseksi
toisista kiinnostuminen on riski, joka voi johtaa suhteeseen
tunteiden ilmaisussa ottaa todellisen itsensä paljastumisen riskin
omien ideoiden, unelmien paljastaminen muille voi johtaa niiden menettämiseen
rakastaessaan ottaa riskin, ettei saakaan vastarakkautta
eläessään ottaa riskin kuolla
toivoon liittyy epätoivon riski
yrittäessään ottaa epäonnistumisen riskin
Mutta elämässä on otettava riskejä. Suurin vaara elämälle on, ettei ota riskejä.
Henkilö, joka ei riskeeraa mitään, ei tee mitään, hänellä ei ole mitään, eikä hän ole mitään.
Hän saattaa välttyä kärsimykseltä ja surulta, mutta hän ei yksinkertaisesti voi oppia, tuntea, muuttua, kasvaa, rakastaa tai elää
Vain henkilö, joka ottaa riskejä – on todella vapaa"
Ihmiset eivät sure kuolinvuoteellaan niitä asioita, joita tekivät, vaan niitä, joita eivät tehneet.
Tai kuten Tommy Hellsten sanoo: ”Saat sen mistä luovut. Ihminen on aina hakenut turvaa siitä, että lopettaa matkustamisen, pysähtyy paikoilleen ja pystyttää leirin, johon päättää asettua loppuiäkseen. Mutta turvan löytää vain se joka siitä luopuu, elämän se joka ottaa riskin ja lähtee liikkeelle, uskaltautuu seikkailuun.”
”Jos haluaa saada pumpulla kaivosta vettä, on kuitenkin oltava sen verran siemenvettä, että saa veden ylös kaivosta”.
Yrittäjät ovat sitä varten nimeltään yrittäjiä, että he yrittävät. Jos eivät yritä, eivät ole yrittäjiä.
Ylläolevat lauseet ovat yhteistyökumppanieni viime viikolla sanomia. Monilla suomalaisilla on se merkillinen luulo, että kaikki tapahtuu itsestään. Että asianajaja tekee töitä pelkästä rakkaudesta, että rahoituksen järjestäjän olisi laitettava asiakkaan puolesta etumaksut pöytään. Muissa maissa ei käyttäydytä näin päättömästi. Sitten ihmetellään, miksi asiat eivät toimi. Sitä ei lainkaan ihmetellä, että marketin kassalta ei pääse maksamatta ensin! Ei sitä leipää syödä ensin ja makseta sitten.
Muutaman kerran olen seurannut suomalaisen ja jonkun muunmaalaisen kilpailijan kilpajuoksua rahoituksesta. Suomalainen ei laittanut siemenvettä, ei löytynyt kansainvälisille pankeille tarvittavaa etumaksua, vaikka miljoonia tarvittiin. Miljoonakaupat tekee nyt toisenmaalainen kilpailija.
Lienee yhdeksänkymmenluvun pankkiriisin tulosta, että vain harva tässä maassa uskaltaa ottaa riskiä.
Jos riskinä onkin se että onnistuu...
Uskallatko ottaa riskin?
Nauraessaan ottaa riskin, että näyttää hölmöltä
itkiessään ottaa riskin osoittautua tunteelliseksi
toisista kiinnostuminen on riski, joka voi johtaa suhteeseen
tunteiden ilmaisussa ottaa todellisen itsensä paljastumisen riskin
omien ideoiden, unelmien paljastaminen muille voi johtaa niiden menettämiseen
rakastaessaan ottaa riskin, ettei saakaan vastarakkautta
eläessään ottaa riskin kuolla
toivoon liittyy epätoivon riski
yrittäessään ottaa epäonnistumisen riskin
Mutta elämässä on otettava riskejä. Suurin vaara elämälle on, ettei ota riskejä.
Henkilö, joka ei riskeeraa mitään, ei tee mitään, hänellä ei ole mitään, eikä hän ole mitään.
Hän saattaa välttyä kärsimykseltä ja surulta, mutta hän ei yksinkertaisesti voi oppia, tuntea, muuttua, kasvaa, rakastaa tai elää
Vain henkilö, joka ottaa riskejä – on todella vapaa"
Ihmiset eivät sure kuolinvuoteellaan niitä asioita, joita tekivät, vaan niitä, joita eivät tehneet.
Tai kuten Tommy Hellsten sanoo: ”Saat sen mistä luovut. Ihminen on aina hakenut turvaa siitä, että lopettaa matkustamisen, pysähtyy paikoilleen ja pystyttää leirin, johon päättää asettua loppuiäkseen. Mutta turvan löytää vain se joka siitä luopuu, elämän se joka ottaa riskin ja lähtee liikkeelle, uskaltautuu seikkailuun.”
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Blondi lähtee Pariisiin piikomaan
Olin kirjoittanut ylioppilaskokeessa molemmissa aineissa ämmän. En tykännyt ainekirjoituksesta koulussa kovinkaan paljon, enkä ollut mikään kympin kirjoittaja. Minusta koulussa ei edes kunnolla opetettu kirjoittamaan, pilkkusäännöt olivat se kaikkein tärkein asia.
Kirjoittamisesta sen sijaan tykkäsin ja tykkään vieläkin. Tarinoita kerrottiin ja muistiin pantiin pitkät kemian tunnit. Kirjeitä sinkoili nuorena lähinnä kahteen osoitteeseen, ystävälleni ja serkulleni. Kaikissa samat jutut: kerrottiin mitä numeroita oli saatu koulussa ja mitä tykättiin mistäkin pojasta. Nyt tätityllerönä ei voi muuta kuin nauraa, kirjoittelenhan samojen naisten kanssa yhä: teemathan ovat samat, koulu vain vaihtunut työksi ja pojat kasvaneet miehiksi.
Tuore ylioppilas lähti piikomaan Ranskaan. Hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Mahtaakohan outouden ja ikävän tunne olla samanlainen nuorella tänäänkin, jos blondi kokematon maalaistyttö lähtee isoon vieraaseen kaupunkiin? Enhän ollut koskaan aiemmin edes nähnyt barokkihuonekaluja, enkä pylvässänkyjä ja monen metrin mittaisia lakanoita…
Maailma on metka paikka. Pariisin aikainen ranskalainen tuttuni on Facebook-kaverini… kuten nyt myös hänen aikuiset lapsensa.
…………………………………………
chez M. Gal
130, Boulevard du Montparnasse
Paris 14e
France
Pariisi, 30.6.1970, illalla
Hei rakkaat tutut!
Tällä hetkellä haluaisin mieluiten olla Lappeenrannassa, omassa sängyssä oman peiton alla huolehtimatta huomisesta. En vain ole. Olen keskellä Pariisia, Euroopan isoa sydäntä. En ole vielä kuollut; pääsin, ihme kyllä, onnellisesti perille.
Saavuimme Annen kanssa neljän aikoihin lentokentälle ja vastassa oli pieni, musta mies, Annen perheen Monsieur. Ystävällisesti kiireestään huolimatta hän lupasi viedä minut toimistoon ja veikin – melkein. Siitä eteenpäin aloin seikkailla yksin pitkin ja poikin. Kysyin toimiston osoitetta, ja minulle vastattiin kahdesti, ettei Saint-Lazaren kadulla ole numero kuuttakymmentäkuutta!
Pariisissa ei saa kävellä yksin, ei ainakaan päämäärättä, sanoi Leena. Otin taksin, temppu sekin erilainen kuin Suomessa, ja tulin ihan oikeaan osoitteeseen.
Monsieur toivottaa tervetulleeksi ranskan kielellä (joku soittaa paraikaa ovikelloa, talo on kuin paperista), maksaa taksimaksun ja kuuntelee kärsivällisesti…
Tätä ympäristöä ei VOI kuvitella, ellei tule katsomaan. Kaikki on ikivanhaa, ellei oteta huomioon jääkaappia tai väritelevisiota tai tietysti minua. Mies on viiden - kuudenkymmenen ja äiti kovin vanha, kävelee kainalokepillä ja hitaasti. Saa nähdä ymmärränkö nukkua tässä huoneessa, syödä en ymmärtänyt kuin omat eväät.
Huoneeni on pieni ja ikivanha, ja kirjoja täynnä. Tuo mies omistaa mielettömän, lukemattoman määrän kirjoja. Katsonpa minne vain, aina näen kirjoja.
Tässä vaiheessa en ainakaan ymmärrä, miten jaksan elää koko talven täällä. Kaikki mitä toivon, on että vuosi kuluisi pian ja että pääsisi Suomeen tuttujen luo.
Sataa. Minua hieman palelee. Olisi pitänyt olla sateenvarjo ja enemmän lämmintä ylle.
Huomenna menen kokin kanssa toimistoon tutustumiskäynnille ja tutustun vähän ympäristöön. Ja jo viikon kuluttua olen Rivieralla!
Kirjoitelkaa!!!
Pipa
Kirjoittamisesta sen sijaan tykkäsin ja tykkään vieläkin. Tarinoita kerrottiin ja muistiin pantiin pitkät kemian tunnit. Kirjeitä sinkoili nuorena lähinnä kahteen osoitteeseen, ystävälleni ja serkulleni. Kaikissa samat jutut: kerrottiin mitä numeroita oli saatu koulussa ja mitä tykättiin mistäkin pojasta. Nyt tätityllerönä ei voi muuta kuin nauraa, kirjoittelenhan samojen naisten kanssa yhä: teemathan ovat samat, koulu vain vaihtunut työksi ja pojat kasvaneet miehiksi.
Tuore ylioppilas lähti piikomaan Ranskaan. Hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Mahtaakohan outouden ja ikävän tunne olla samanlainen nuorella tänäänkin, jos blondi kokematon maalaistyttö lähtee isoon vieraaseen kaupunkiin? Enhän ollut koskaan aiemmin edes nähnyt barokkihuonekaluja, enkä pylvässänkyjä ja monen metrin mittaisia lakanoita…
Maailma on metka paikka. Pariisin aikainen ranskalainen tuttuni on Facebook-kaverini… kuten nyt myös hänen aikuiset lapsensa.
…………………………………………
chez M. Gal
130, Boulevard du Montparnasse
Paris 14e
France
Pariisi, 30.6.1970, illalla
Hei rakkaat tutut!
Tällä hetkellä haluaisin mieluiten olla Lappeenrannassa, omassa sängyssä oman peiton alla huolehtimatta huomisesta. En vain ole. Olen keskellä Pariisia, Euroopan isoa sydäntä. En ole vielä kuollut; pääsin, ihme kyllä, onnellisesti perille.
Saavuimme Annen kanssa neljän aikoihin lentokentälle ja vastassa oli pieni, musta mies, Annen perheen Monsieur. Ystävällisesti kiireestään huolimatta hän lupasi viedä minut toimistoon ja veikin – melkein. Siitä eteenpäin aloin seikkailla yksin pitkin ja poikin. Kysyin toimiston osoitetta, ja minulle vastattiin kahdesti, ettei Saint-Lazaren kadulla ole numero kuuttakymmentäkuutta!
Pariisissa ei saa kävellä yksin, ei ainakaan päämäärättä, sanoi Leena. Otin taksin, temppu sekin erilainen kuin Suomessa, ja tulin ihan oikeaan osoitteeseen.
Monsieur toivottaa tervetulleeksi ranskan kielellä (joku soittaa paraikaa ovikelloa, talo on kuin paperista), maksaa taksimaksun ja kuuntelee kärsivällisesti…
Tätä ympäristöä ei VOI kuvitella, ellei tule katsomaan. Kaikki on ikivanhaa, ellei oteta huomioon jääkaappia tai väritelevisiota tai tietysti minua. Mies on viiden - kuudenkymmenen ja äiti kovin vanha, kävelee kainalokepillä ja hitaasti. Saa nähdä ymmärränkö nukkua tässä huoneessa, syödä en ymmärtänyt kuin omat eväät.
Huoneeni on pieni ja ikivanha, ja kirjoja täynnä. Tuo mies omistaa mielettömän, lukemattoman määrän kirjoja. Katsonpa minne vain, aina näen kirjoja.
Tässä vaiheessa en ainakaan ymmärrä, miten jaksan elää koko talven täällä. Kaikki mitä toivon, on että vuosi kuluisi pian ja että pääsisi Suomeen tuttujen luo.
Sataa. Minua hieman palelee. Olisi pitänyt olla sateenvarjo ja enemmän lämmintä ylle.
Huomenna menen kokin kanssa toimistoon tutustumiskäynnille ja tutustun vähän ympäristöön. Ja jo viikon kuluttua olen Rivieralla!
Kirjoitelkaa!!!
Pipa
tiistai 7. syyskuuta 2010
Kasvu ilman pankkilainoja: ALDI:n menestyksestä
Hyvin toimeen tulevat ihmiset tekevät paremmat sijoituspäätökset ja saattavat itsensä siten mukavaan asemaan. He välttävät heittämästä rahaa pankkien, asuntosäästökassojen, vakuutusten ja sijoitusrahastojen kitaan – samoin kuin välttävät hankkimasta tavaroita, joita eivät tarvitse.
Päiväin vinkki menestykseen, http://martinbetschart.ch/
Martin Betschart 4.9.2010
Kasvu on myös ilman (pankki)rahoitusta mahdollista
Viime päivinä oli melkein joka lehdessä luettavissa Theo Albrechtista, josta tuli Aldi Nord-kauppaketjullaan miljardööri. ALDI on Saksan menestynein ja laadukkain laatikkokauppaketju. Theo Albrecht ja hänen veljensä menestyivät, koska rikkoivat hyvin monia sääntöjä. He eivät edes alkuvaiheessa tarjonneet kaikkia tuotteita, vaan vain jokapäiväisen kulutuksen kaikkein tärkeimmät tuotteet. Tämä ajatus syntyi pakosta. Jotta he olisivat menestyneet esseniläistä suurkilpailijaansa vastaan, Albrechtin veljekset, jotka olivat hankkineet äitinsä ruokatavarakaupan Essenistä, päättivät myydä vähän tuotteita mutta näitä isoja määriä, jotta voisivat ostaa ne halvemmalla hinnalla suoraan tuottajilta. Myynnissä oli pelkästään nk. nopeasti kiertäviä tuotteita, siis sellaisia, jotka voitiin myydä heti niiden sisäänostamisen jälkeen.
Professori Sachon on tieteellisesti tutkinut ALDI:n menestymismallia ja kirjoittaa aiheesta Welt-lehdessä seuraavaa:
”Monet vähittäiskaupan kilpailijat maksavat tavaransa kahden kuukauden tai vieläkin pidemmän ajan jälkeen. Albrecht maksoi viimeistään kuukauden kuluttua. Tämä oli mahdollista siksi, että vähemmän tavaroita myytiin nopeammin. Aldilla on noin 1000 artikkelia hyllyssään, isolla supermarketilla noin kymmenkertainen määrä. Kun Aldi saa tavaraa, se on yleensä viikon sisään myyty”, sanoo professori Sachon. Kuukauden sisään maksettavan laskun rahat ovat jo kassassa. ”Aldi voi pitää asiakkailtaan saamaansa rahaa kolme viikkoa tilillään, ennen kuin se maksaa toimittajilleen. Jo tästä syystä Albrecht tekee vuodesta vuoteen miljoonavoittoa.”
Nopean kierron menetelmä toi sitä paitsi Aldille muitakin etuja. Ensinnäkin, kasvu voitiin saada aikaan omilla voimilla, ilman pankkia, joka olisi sen rahoittanut. Sillä aina kun on muista riippuvainen, ei voi itse tehdä päätöksiä. Haribon Hans Riegel voi kertoa siitä myös. Jos on täysin riippumaton, voi rikkoa sääntöjä ja tehdä sitä, mitä itse pitää oikeana. Toisekseen, tavaran toimittajille voitiin maksaa paljon nopeammin kuin mitä alalla on tavallista. Siitä syystä Aldi sai paljon toimittajia omiin riveihinsä ja pystyi luottamaan tavaran toimittajien lojaliteettiin. Sillä valmistajalle paitsi hinta, nimenomaan nopea maksu on elintärkeä. Kolmanneksi, menetelmä tuotti korkeita korkotuloja, kuten yllä kerrottiin. Se joka tietää miten pienet vähittäiskaupan marginaalit ovat, tietää, miten tärkeitä tuollaiset ylimääräiset tulot ovat.
Tästä täytyisi ottaa oppia erityisesti perustajien, joiden yrityksille ja hankkeille ei yleensä löydy alku- eikä kasvurahoitusta. Kehittäkää sellainen liikemalli, joka aiheuttaa vähän pakollisia kuluja ja joka siis mahdollistaa sen, että raha tulee asiakkailta, ennen kuin se maksetaan eteenpäin toimittajille. Silloin teitä ei myöskään säikäytä ajankohtainen ministeriön (kts. alla oleva linkki) tutkimustulos, josta käy ilmi, että uudet yrittäjät yleensä kaatuvat riittämättömään alkurahoitukseen. Kunnolla mietitty liiketalousmalli auttaa usein pienentämään riippuvaisuuden riskiä, ja tekee siitä hyväksyttävän suuruisen eikä estä kasvua.
lähde: http://www.best-practice-business.de/blog/?p=17416
Artikkeli Welt-lehdessä (Welt am Sonntag, 1.8.2010):
http://www.welt.de/die-welt/wirtschaft/article8755675/Siemens-Thyssen-Albrecht.html
BMWi-Studie (Bundesministerium für Wirtschaft, Liiketalousministeriön tekemä tutkimus): http://www.bmwi.de/BMWi/Redaktion/PDF/Publikationen/Studien/ursachen-fuer-das-scheitern-junger-unternehmen,property=pdf,bereich=bmwi,sprache=de,rwb=true.pdf
Päiväin vinkki menestykseen, http://martinbetschart.ch/
Martin Betschart 4.9.2010
Kasvu on myös ilman (pankki)rahoitusta mahdollista
Viime päivinä oli melkein joka lehdessä luettavissa Theo Albrechtista, josta tuli Aldi Nord-kauppaketjullaan miljardööri. ALDI on Saksan menestynein ja laadukkain laatikkokauppaketju. Theo Albrecht ja hänen veljensä menestyivät, koska rikkoivat hyvin monia sääntöjä. He eivät edes alkuvaiheessa tarjonneet kaikkia tuotteita, vaan vain jokapäiväisen kulutuksen kaikkein tärkeimmät tuotteet. Tämä ajatus syntyi pakosta. Jotta he olisivat menestyneet esseniläistä suurkilpailijaansa vastaan, Albrechtin veljekset, jotka olivat hankkineet äitinsä ruokatavarakaupan Essenistä, päättivät myydä vähän tuotteita mutta näitä isoja määriä, jotta voisivat ostaa ne halvemmalla hinnalla suoraan tuottajilta. Myynnissä oli pelkästään nk. nopeasti kiertäviä tuotteita, siis sellaisia, jotka voitiin myydä heti niiden sisäänostamisen jälkeen.
Professori Sachon on tieteellisesti tutkinut ALDI:n menestymismallia ja kirjoittaa aiheesta Welt-lehdessä seuraavaa:
”Monet vähittäiskaupan kilpailijat maksavat tavaransa kahden kuukauden tai vieläkin pidemmän ajan jälkeen. Albrecht maksoi viimeistään kuukauden kuluttua. Tämä oli mahdollista siksi, että vähemmän tavaroita myytiin nopeammin. Aldilla on noin 1000 artikkelia hyllyssään, isolla supermarketilla noin kymmenkertainen määrä. Kun Aldi saa tavaraa, se on yleensä viikon sisään myyty”, sanoo professori Sachon. Kuukauden sisään maksettavan laskun rahat ovat jo kassassa. ”Aldi voi pitää asiakkailtaan saamaansa rahaa kolme viikkoa tilillään, ennen kuin se maksaa toimittajilleen. Jo tästä syystä Albrecht tekee vuodesta vuoteen miljoonavoittoa.”
Nopean kierron menetelmä toi sitä paitsi Aldille muitakin etuja. Ensinnäkin, kasvu voitiin saada aikaan omilla voimilla, ilman pankkia, joka olisi sen rahoittanut. Sillä aina kun on muista riippuvainen, ei voi itse tehdä päätöksiä. Haribon Hans Riegel voi kertoa siitä myös. Jos on täysin riippumaton, voi rikkoa sääntöjä ja tehdä sitä, mitä itse pitää oikeana. Toisekseen, tavaran toimittajille voitiin maksaa paljon nopeammin kuin mitä alalla on tavallista. Siitä syystä Aldi sai paljon toimittajia omiin riveihinsä ja pystyi luottamaan tavaran toimittajien lojaliteettiin. Sillä valmistajalle paitsi hinta, nimenomaan nopea maksu on elintärkeä. Kolmanneksi, menetelmä tuotti korkeita korkotuloja, kuten yllä kerrottiin. Se joka tietää miten pienet vähittäiskaupan marginaalit ovat, tietää, miten tärkeitä tuollaiset ylimääräiset tulot ovat.
Tästä täytyisi ottaa oppia erityisesti perustajien, joiden yrityksille ja hankkeille ei yleensä löydy alku- eikä kasvurahoitusta. Kehittäkää sellainen liikemalli, joka aiheuttaa vähän pakollisia kuluja ja joka siis mahdollistaa sen, että raha tulee asiakkailta, ennen kuin se maksetaan eteenpäin toimittajille. Silloin teitä ei myöskään säikäytä ajankohtainen ministeriön (kts. alla oleva linkki) tutkimustulos, josta käy ilmi, että uudet yrittäjät yleensä kaatuvat riittämättömään alkurahoitukseen. Kunnolla mietitty liiketalousmalli auttaa usein pienentämään riippuvaisuuden riskiä, ja tekee siitä hyväksyttävän suuruisen eikä estä kasvua.
lähde: http://www.best-practice-business.de/blog/?p=17416
Artikkeli Welt-lehdessä (Welt am Sonntag, 1.8.2010):
http://www.welt.de/die-welt/wirtschaft/article8755675/Siemens-Thyssen-Albrecht.html
BMWi-Studie (Bundesministerium für Wirtschaft, Liiketalousministeriön tekemä tutkimus): http://www.bmwi.de/BMWi/Redaktion/PDF/Publikationen/Studien/ursachen-fuer-das-scheitern-junger-unternehmen,property=pdf,bereich=bmwi,sprache=de,rwb=true.pdf
maanantai 6. syyskuuta 2010
Montessori-opetusta
Yle uutisoi 5.9.2010, että vaihtoehtokouluihin on jonotusta ja opettajista pulaa. Ja että Montessori-opettajaksi voi opiskella vain ulkomailla.
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/vaihtoehtokouluihin_jonotetaan_-_opettajista_pulaa_1956825.html?origin=rss
Saksassa lapset pääsevät lastentarhaan (jonka nimi on Suomessa nykyisin päiväkoti) kolmivuotiaina. Riippuen kunnan tai seurakunnan resursseista tarha on avoinna koko päivän tai puoli päivää, ruokaa siellä ei koskaan tarjota eikä lapsia pakkonukuteta. Välipalatauko toki on, mutta eväät on tuotava itse mukana. Joskus kyllä tehdään sitten yhdessä vaikkapa salaattia, taas tilojen mukaan. Ruokatunniksi lapset on haettava kotiin.
Nuorimmaiseni meni Allensbachissa katolisen seurakunnan ylläpitämään lastentarhaan vuonna 1994. Olen tänäkin päivänä sitä mieltä, että siellä ovat asiat mitä parhaiten. Kuitenkin yhdessä muiden vanhempien kanssa ryhdyimme puuhaamaan Montessori-lastentarhaa, ja se avattiin Allensbachissa 1996. Koska se on vielä parempi!
Kosketuksen Montessori-opetukseen sain ensimmäisen kerran tietyllä tavalla vahingossa. Vanhemman poikani opettaja kolmannella ja neljännellä luokalla käytti opetuksessa Montessori-menetelmiä siitä sen kummemmin meteliä pitämättä, hän vain mainitsi siitä vanhempien kokouksessa.
Muistan hyvin, miten olin kerran opettajan puheilla, me menimme toiseen luokaan ja opettaja jätti luokan työskentelemään yksikseen. Ihmettelin asiaa, hän vain sanoi, että kyllä ne tulevat, jos niillä on asiaa. En kuullut luokasta hiiskaustakaan, lapset olivat keskittyneet työhönsä. Jonkin ajan kuluttua tuli muutama oppilas aivan hiirenhiljaa kysymään, saisiko jo tehdä seuraavan tehtävän. Ihmettelin asiaa, opettaja sanoi vain että lapset tekevät tehtäviä mielellään. Saksassahan mitään ei ole valmiina tarjottimella kuten täällä Suomessa, kaikki pitää hoitaa itse, jos jotain haluaa. Asiat menivät jopa niin pitkälle, että opettaja pyysi vanhempainkokouksessa vanhempia tulemaan liimaamaan vanhan koulun vanhojen tuolien liitokset, koska oppilaiden mielestä tuolit natisivat liikaa… Muistan myös, miten poika kotona itki sitä, ettei voinut lähteä sunnuntaina kouluun.
Kyllä me vanhemmat sitten ajan kanssa opimme mistä on kyse. Tällä opettajalla ei ole Montessori-opettajan pätevyyttä, mutta hän on tehnyt paljon Montessori-materiaalia Saksan päiväkoteihin ja peruskouluihin ja kuuluu siihen komissioon, joka materiaalia työstää ja hyväksyy.
Maria Montessori (1870-1952) oli italialainen pedagogi. Hän oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, lääkäri ja filosofi ja harras katolilainen. Hän oli etenkin kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteistä. Tuohon aikaan ei naisen ollut helppoa päästä opiskelemaan teknisiä aineita saati lääketiedettä. Valmistuttuaan Montessori perehtyi vajaamielisten hoitoon. Hän ymmärsi tutustuttuaan eri filosofian, lääketieteen ja pedagogiikan oppeihin, että vajaamielisten opettaminen ei ollut lääketieteellinen, vaan pedagoginen ongelma. Sen vuoksi hän kehitti heille omat menetelmänsä. Kun sitten nämä vajaamieliset oppivat tavattoman hyvin, paremmin kuin normaalit oppilaat, kysymys heräsi, miksi menetelmiä ei käytetä myös normaaliopetuksessa! Näin tehtiinkin. Valitettavasti vain toinen maailmansota tuli väliin ja Montessorin oli paettava. Hän ei paennut Yhdysvaltoihin, vaan Intiaan.
Menetelmän ytimenä on lapsen tarkka havainnointi ja huomioiden teko hänen kehityksestään. Tarkkailun ja tehtyjen huomioiden avulla ohjaaja saa oleellisen tiedon lapsen kehitystasosta ja siitä miten hänen tulee ohjata lasta kehittymään ja millaisia oppimisvälineitä hänen tulee lapsen oppimisen tueksi tarjota. (Wikipedia). Kiteytettynä: ”Auta minua tekemään se itse”.
Käytännöstä tiedän, että menetelmä ja kaikki opetusmateriaali perustuvat siihen, että lapsi itse havainnoi oliko vastaus oikein vai ei. Siitä seurauksena oppiminen on lapsesta äärettömän hauskaa ja hän keskittyy siihen koko olemuksellaan. Varsinkin matemaattiset tehtävät ja lukemaan oppiminen sujuvat kuin leikki.
Sinä vuonna, kun vanhempi poikani oli tämän opettajan luokalla, luokassa tehtiin esittelyvideo suurelle yleisölle, tiedotustarkoituksiin. Tuolloin 10-vuotias poikani oli valittu luokan oppilaspuhujaksi, ja näin ollen esitteli menetelmät ja tuolloin luokassa käytetyt materiaalit. Valitettavasti en koskaan nähnyt videota, se meni suoraan opetushallitukseen…
Myöhemmin sain vain surullisena seurata, miten tämän innostuneen ja kreatiivisen pojan into ja kreatiivisuus systemaattisesti tapettiin ylemmillä luokilla, gymnasiumissa…
Olin siis sitten myöhemmin tiimin kanssa perustamassa Allensbachin Montessori-lastentarhaa. Luvat, tilat, opettajat, rahoitus, tarvikkeet… Asiaa ajoi muutama poliitikko, ja vanhempien tahdon mukaan se sitten avattiin. Vaikeuksia oli aluksi vaikka minkälaisia, mutta niistähän selvittiin.
Itse olen käyttänyt Montessori-materiaalia ja menetelmiä menestyksellä omassa opetuksessani. Suosittelen lämpimästi!
Yle kertoo: ”Vaihtoehtoista pedagogiikkaa noudattavien koulujen suosio on pysynyt vakaana. Montessorikoulut kärsivät kuitenkin opettajapulasta, sillä alan koulutusta ei vielä saa Suomessa. … Vaihtoehtopedagogiikan menetelmät ovat vähitellen tihkuneet myös tavallisiin kouluihin. …
…viime vuosina tavallista peruskoulua on uudistettu monin tavoin. Lukujärjestykseen on tullut muun muassa pidempiä oppitunteja ja laajempia kokonaisuuksia. Monet ideat ovat lähtöisin vaihtoehtopedagogiikoista.”
Painotan, että Montessori-menetelmä ei ole sama asia kuin Steiner-koulu, toimintatapa on kokonaan toinen.
Lämmin kiitokseni poikieni Montessori-opettajalle, Margit Lustig-Freylle!
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/09/vaihtoehtokouluihin_jonotetaan_-_opettajista_pulaa_1956825.html?origin=rss
Saksassa lapset pääsevät lastentarhaan (jonka nimi on Suomessa nykyisin päiväkoti) kolmivuotiaina. Riippuen kunnan tai seurakunnan resursseista tarha on avoinna koko päivän tai puoli päivää, ruokaa siellä ei koskaan tarjota eikä lapsia pakkonukuteta. Välipalatauko toki on, mutta eväät on tuotava itse mukana. Joskus kyllä tehdään sitten yhdessä vaikkapa salaattia, taas tilojen mukaan. Ruokatunniksi lapset on haettava kotiin.
Nuorimmaiseni meni Allensbachissa katolisen seurakunnan ylläpitämään lastentarhaan vuonna 1994. Olen tänäkin päivänä sitä mieltä, että siellä ovat asiat mitä parhaiten. Kuitenkin yhdessä muiden vanhempien kanssa ryhdyimme puuhaamaan Montessori-lastentarhaa, ja se avattiin Allensbachissa 1996. Koska se on vielä parempi!
Kosketuksen Montessori-opetukseen sain ensimmäisen kerran tietyllä tavalla vahingossa. Vanhemman poikani opettaja kolmannella ja neljännellä luokalla käytti opetuksessa Montessori-menetelmiä siitä sen kummemmin meteliä pitämättä, hän vain mainitsi siitä vanhempien kokouksessa.
Muistan hyvin, miten olin kerran opettajan puheilla, me menimme toiseen luokaan ja opettaja jätti luokan työskentelemään yksikseen. Ihmettelin asiaa, hän vain sanoi, että kyllä ne tulevat, jos niillä on asiaa. En kuullut luokasta hiiskaustakaan, lapset olivat keskittyneet työhönsä. Jonkin ajan kuluttua tuli muutama oppilas aivan hiirenhiljaa kysymään, saisiko jo tehdä seuraavan tehtävän. Ihmettelin asiaa, opettaja sanoi vain että lapset tekevät tehtäviä mielellään. Saksassahan mitään ei ole valmiina tarjottimella kuten täällä Suomessa, kaikki pitää hoitaa itse, jos jotain haluaa. Asiat menivät jopa niin pitkälle, että opettaja pyysi vanhempainkokouksessa vanhempia tulemaan liimaamaan vanhan koulun vanhojen tuolien liitokset, koska oppilaiden mielestä tuolit natisivat liikaa… Muistan myös, miten poika kotona itki sitä, ettei voinut lähteä sunnuntaina kouluun.
Kyllä me vanhemmat sitten ajan kanssa opimme mistä on kyse. Tällä opettajalla ei ole Montessori-opettajan pätevyyttä, mutta hän on tehnyt paljon Montessori-materiaalia Saksan päiväkoteihin ja peruskouluihin ja kuuluu siihen komissioon, joka materiaalia työstää ja hyväksyy.
Maria Montessori (1870-1952) oli italialainen pedagogi. Hän oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, lääkäri ja filosofi ja harras katolilainen. Hän oli etenkin kiinnostunut matematiikasta ja luonnontieteistä. Tuohon aikaan ei naisen ollut helppoa päästä opiskelemaan teknisiä aineita saati lääketiedettä. Valmistuttuaan Montessori perehtyi vajaamielisten hoitoon. Hän ymmärsi tutustuttuaan eri filosofian, lääketieteen ja pedagogiikan oppeihin, että vajaamielisten opettaminen ei ollut lääketieteellinen, vaan pedagoginen ongelma. Sen vuoksi hän kehitti heille omat menetelmänsä. Kun sitten nämä vajaamieliset oppivat tavattoman hyvin, paremmin kuin normaalit oppilaat, kysymys heräsi, miksi menetelmiä ei käytetä myös normaaliopetuksessa! Näin tehtiinkin. Valitettavasti vain toinen maailmansota tuli väliin ja Montessorin oli paettava. Hän ei paennut Yhdysvaltoihin, vaan Intiaan.
Menetelmän ytimenä on lapsen tarkka havainnointi ja huomioiden teko hänen kehityksestään. Tarkkailun ja tehtyjen huomioiden avulla ohjaaja saa oleellisen tiedon lapsen kehitystasosta ja siitä miten hänen tulee ohjata lasta kehittymään ja millaisia oppimisvälineitä hänen tulee lapsen oppimisen tueksi tarjota. (Wikipedia). Kiteytettynä: ”Auta minua tekemään se itse”.
Käytännöstä tiedän, että menetelmä ja kaikki opetusmateriaali perustuvat siihen, että lapsi itse havainnoi oliko vastaus oikein vai ei. Siitä seurauksena oppiminen on lapsesta äärettömän hauskaa ja hän keskittyy siihen koko olemuksellaan. Varsinkin matemaattiset tehtävät ja lukemaan oppiminen sujuvat kuin leikki.
Sinä vuonna, kun vanhempi poikani oli tämän opettajan luokalla, luokassa tehtiin esittelyvideo suurelle yleisölle, tiedotustarkoituksiin. Tuolloin 10-vuotias poikani oli valittu luokan oppilaspuhujaksi, ja näin ollen esitteli menetelmät ja tuolloin luokassa käytetyt materiaalit. Valitettavasti en koskaan nähnyt videota, se meni suoraan opetushallitukseen…
Myöhemmin sain vain surullisena seurata, miten tämän innostuneen ja kreatiivisen pojan into ja kreatiivisuus systemaattisesti tapettiin ylemmillä luokilla, gymnasiumissa…
Olin siis sitten myöhemmin tiimin kanssa perustamassa Allensbachin Montessori-lastentarhaa. Luvat, tilat, opettajat, rahoitus, tarvikkeet… Asiaa ajoi muutama poliitikko, ja vanhempien tahdon mukaan se sitten avattiin. Vaikeuksia oli aluksi vaikka minkälaisia, mutta niistähän selvittiin.
Itse olen käyttänyt Montessori-materiaalia ja menetelmiä menestyksellä omassa opetuksessani. Suosittelen lämpimästi!
Yle kertoo: ”Vaihtoehtoista pedagogiikkaa noudattavien koulujen suosio on pysynyt vakaana. Montessorikoulut kärsivät kuitenkin opettajapulasta, sillä alan koulutusta ei vielä saa Suomessa. … Vaihtoehtopedagogiikan menetelmät ovat vähitellen tihkuneet myös tavallisiin kouluihin. …
…viime vuosina tavallista peruskoulua on uudistettu monin tavoin. Lukujärjestykseen on tullut muun muassa pidempiä oppitunteja ja laajempia kokonaisuuksia. Monet ideat ovat lähtöisin vaihtoehtopedagogiikoista.”
Painotan, että Montessori-menetelmä ei ole sama asia kuin Steiner-koulu, toimintatapa on kokonaan toinen.
Lämmin kiitokseni poikieni Montessori-opettajalle, Margit Lustig-Freylle!
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Muistoja Strasbourgista
Strasbourg on kaunis, keskiaikainen, vajaan 300.000 asukkaan kaupunki Ranskassa.
Viime viikon saksankielisessä kantapöydässä Lappeenrannassa saimme selittää baarimikolle, että Cronenbourg on ranskalaista olutta. Se sanoi että sanahan on saksalainen. Niin, vaikka sana on saksankielinen, niin se lausutaan ”kronaanbuur” (ja aata vedetään sisäänpäin ja honottaen), ranskaksi. Saksalaisethan oluen sinne ovat vieneet, Ranskassa ei juuri olutta ole. Eipä se olut siellä juuri mitään maksa. (Enkä muuten ole vielä yhtäkään humalaista Ranskassa nähnyt.)
Elsass, eli nykyisen kielitoimiston suosituksen mukaan Alsace on saksankielisen, saksalaisen alkuperäisväestön, alemannien aluetta. Muistan historian oppitunneilta koulusta, että oli aina oikein, kun muisti kertoa että Alsace on vaihtanut valtakuntaa, Saksasta Ranskaan ja päinvastoin. Viimeksi Alsace oli siis Elsass ja Saksan provinssi ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen siellä kiellettiin saksan – väestön kotikielen – puhuminen. Aivan kuten Etelä-Ranskassa kiellettiin oksitaanin, Karjalassa suomen ja Espanjassa katalonian puhuminen. Siitä johtuen Elsassissa puhutaan nykyisin merkillistä sekakieltä. Elsassilaiselta työtoveriltani Karlsruhen tutkimuskeskuksessa kansainvälisen projektin aikana kysyttiin usein, mistä johtuu että hän puhuu niin hyvin ranskaa!
Minäkin puhun hyvin ranskaa, enkä ole siksi ikinä saanut kokea ranskalaisten surullisenkuuluisaa kielitaidotomuutta tai minkäänlaista epäystävällisyyttä. Ihan päinvastoin. Suomalaiselle ranskan taitoiselle Ranska on varsinainen paratiisi.
Minun tämänhetkinen sukunimeni Werkle on saksaa, mutta ei svaabinmaalta Stuttgartin seudulta, vaan peräisin Elsassista, siis sekin alemannien murretta. Ja ranskalaisetkin osaavat lausua sen oikein.
Strasbourgin kuuluisin rakennus on tuomiokirkko. Rakennettu 1176 - 1439. Harmillisen kauniita nämä goottilaiset koristeelliset kirkot! Tämä kirkko on mielestäni yksi Keski-Euroopan helmiä. Tähän en kirjoita romaanisen ja goottilaisen tyylin eroja…
Kirkon 142 metriä korkeaan torniin olen muutaman kerran kiivennyt. Huh huh. Katso yllä olevaa kuvaa!
© Florian Kall, google earth
Omat kuvat ovat jossain albumeissa jossain Saksassa…
Kun asuimme Karlsruhessa, Saksassa, oli Strasbourgiin vain kivenheiton matka. Kävimme siellä usein, kaupoissa, tai ihan muuten vaan ravintoloissa. Ranskalainen ruoka on – yhä! - satumaisen hyvää. Edellyttäen, että käyttää vähän aivojaan ja valitsee minne menee.
Myöhemmin olen tietenkin käynyt siellä myös usein, etenkin kun monet asiakkaistani tekivät työtä Ranskassa.
Kerran ajoin Bodenjärveltä Strasbourgiin, vain todetakseni, että asiakas oli myöhästynyt lentokoneesta vain siksi, että koneiden vaihtoaika Amsterdamissa oli ollut liian lyhyt. Toisen kerran samasta syystä odottelimme asiakkaan matkalaukkua ja siis tavaroita pari päivää Strasbourgissa. Mitäs minä, menin ensin kahville ja sitten ostoksille.
Varsin hyvin on jäänyt mieleen juoksemiseni asiakkaitten kanssa yhdessä tai heidän asioissaan pankeissa ja verovirastossa ja muissakin virastoissa. Kerran jouduin lohduttelemaan metsäviraston tyttöä, kun tämä sai sapiskat esimieheltään, koska ei ollut paikalla virka-aikaan. Ranskalaiselle pahinta mitä voi tapahtua, on olla väärässä. (Aivan kuten pohojaalaasellekin…) Tyttö sitä sitten vuolaasti itki, mutta asiat sentään saatiin hoidettua.
Hauskin tulkkaustehtäväkin liittyy Strasbourgiin. Saksalainen metsäkoneurakoitsija ja elsassilainen, siis ranskalainen metsänhoitaja olivat riidoissa ja minä tulkkasin. Molemmat puhuivat saksaa...! Hyvä tuli; myöhemmin molemmat antoivat minulle toimeksiantoja.
Tapahtui myös kerran, että selviteltiin liikevaihtoveroasioita, asiakas tilasi minulle oluen ja kaataa kopsautin lasin saman tien pöydän laidan yli, ja lasi tietenkin särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Mitähän varten tällaiset epäoleelliset asiat jäävät parhaiten mieleen?
Olin myöhemmin nuoremman poikani peruskouluaikana luokan yhtenä valvojana mukana luokkaretkellä Strasbourgissa. Meillä oli yhteistä ohjelmaa, muun muassa jokiristeily, ja kaikki meni mainiosti. Opettaja oli jakanut meille vanhemmille kullekin neljä lasta vahdittaviksemme. Olin sopinut yhden asiakkaani kanssa, että maksan hänen palkkansa käteisellä, kun joka tapauksessa tulen Strasbourgiin, tapaamme siellä. Niin tehtiinkin, kaikki hyvin. Paluujunaan oli liput varattu, kävelimme lasten kanssa vielä kaupungilla. Jolloin asiakas soittaa: Auto on viety! Hän ei puhunut sanaakaan ranskaa, mutta auto oli Ranskan rekisterissä. Näin tien laidassa poliisiauton ja kysyin mitä tehdä. He selittämään ja soittamaan keskukseensa. Minä äkkäsin samalla yhden muista äideistä ja hökäsin lapset hänelle, vastoin sovittua. Ja ei kun autoa etsimään. Ja löytyihän se toki. Se oli ollut väärin pysäköity keskustassa ja se oli viety pois. Maksamallahan sen ulos sai, mutta aikamoinen seikkailu oli löytää paikka missä auto oli. Ehdin täpärästi paluujunaan.
Lapset olivat onnellisia, opettaja ymmärsi yskän. Koko kotimatkan laulatin junassa saksalaisilla lapsilla ranskankielisiä lauluja.
En malta taaskaan olla laittamatta tähän reseptiä, Elsassin herkkua, köyhän ruokaa Flammkuchenia (liekkikakku), ranskaksi tarte flambée (liekitetty torttu), Badenin puolella sitä kutsutaan myös nimellä Dünnele (ohukainen). Pellille tavallinen ohut sokeriton hiivataikina, päälle hapankermaa tai smetanaa ja silputtua sipulia, himppunen suolaa ja pippuria, ja mielellään vielä pekonia. Ah!
Viime viikon saksankielisessä kantapöydässä Lappeenrannassa saimme selittää baarimikolle, että Cronenbourg on ranskalaista olutta. Se sanoi että sanahan on saksalainen. Niin, vaikka sana on saksankielinen, niin se lausutaan ”kronaanbuur” (ja aata vedetään sisäänpäin ja honottaen), ranskaksi. Saksalaisethan oluen sinne ovat vieneet, Ranskassa ei juuri olutta ole. Eipä se olut siellä juuri mitään maksa. (Enkä muuten ole vielä yhtäkään humalaista Ranskassa nähnyt.)
Elsass, eli nykyisen kielitoimiston suosituksen mukaan Alsace on saksankielisen, saksalaisen alkuperäisväestön, alemannien aluetta. Muistan historian oppitunneilta koulusta, että oli aina oikein, kun muisti kertoa että Alsace on vaihtanut valtakuntaa, Saksasta Ranskaan ja päinvastoin. Viimeksi Alsace oli siis Elsass ja Saksan provinssi ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen siellä kiellettiin saksan – väestön kotikielen – puhuminen. Aivan kuten Etelä-Ranskassa kiellettiin oksitaanin, Karjalassa suomen ja Espanjassa katalonian puhuminen. Siitä johtuen Elsassissa puhutaan nykyisin merkillistä sekakieltä. Elsassilaiselta työtoveriltani Karlsruhen tutkimuskeskuksessa kansainvälisen projektin aikana kysyttiin usein, mistä johtuu että hän puhuu niin hyvin ranskaa!
Minäkin puhun hyvin ranskaa, enkä ole siksi ikinä saanut kokea ranskalaisten surullisenkuuluisaa kielitaidotomuutta tai minkäänlaista epäystävällisyyttä. Ihan päinvastoin. Suomalaiselle ranskan taitoiselle Ranska on varsinainen paratiisi.
Minun tämänhetkinen sukunimeni Werkle on saksaa, mutta ei svaabinmaalta Stuttgartin seudulta, vaan peräisin Elsassista, siis sekin alemannien murretta. Ja ranskalaisetkin osaavat lausua sen oikein.
Strasbourgin kuuluisin rakennus on tuomiokirkko. Rakennettu 1176 - 1439. Harmillisen kauniita nämä goottilaiset koristeelliset kirkot! Tämä kirkko on mielestäni yksi Keski-Euroopan helmiä. Tähän en kirjoita romaanisen ja goottilaisen tyylin eroja…
Kirkon 142 metriä korkeaan torniin olen muutaman kerran kiivennyt. Huh huh. Katso yllä olevaa kuvaa!
© Florian Kall, google earth
Omat kuvat ovat jossain albumeissa jossain Saksassa…
Kun asuimme Karlsruhessa, Saksassa, oli Strasbourgiin vain kivenheiton matka. Kävimme siellä usein, kaupoissa, tai ihan muuten vaan ravintoloissa. Ranskalainen ruoka on – yhä! - satumaisen hyvää. Edellyttäen, että käyttää vähän aivojaan ja valitsee minne menee.
Myöhemmin olen tietenkin käynyt siellä myös usein, etenkin kun monet asiakkaistani tekivät työtä Ranskassa.
Kerran ajoin Bodenjärveltä Strasbourgiin, vain todetakseni, että asiakas oli myöhästynyt lentokoneesta vain siksi, että koneiden vaihtoaika Amsterdamissa oli ollut liian lyhyt. Toisen kerran samasta syystä odottelimme asiakkaan matkalaukkua ja siis tavaroita pari päivää Strasbourgissa. Mitäs minä, menin ensin kahville ja sitten ostoksille.
Varsin hyvin on jäänyt mieleen juoksemiseni asiakkaitten kanssa yhdessä tai heidän asioissaan pankeissa ja verovirastossa ja muissakin virastoissa. Kerran jouduin lohduttelemaan metsäviraston tyttöä, kun tämä sai sapiskat esimieheltään, koska ei ollut paikalla virka-aikaan. Ranskalaiselle pahinta mitä voi tapahtua, on olla väärässä. (Aivan kuten pohojaalaasellekin…) Tyttö sitä sitten vuolaasti itki, mutta asiat sentään saatiin hoidettua.
Hauskin tulkkaustehtäväkin liittyy Strasbourgiin. Saksalainen metsäkoneurakoitsija ja elsassilainen, siis ranskalainen metsänhoitaja olivat riidoissa ja minä tulkkasin. Molemmat puhuivat saksaa...! Hyvä tuli; myöhemmin molemmat antoivat minulle toimeksiantoja.
Tapahtui myös kerran, että selviteltiin liikevaihtoveroasioita, asiakas tilasi minulle oluen ja kaataa kopsautin lasin saman tien pöydän laidan yli, ja lasi tietenkin särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Mitähän varten tällaiset epäoleelliset asiat jäävät parhaiten mieleen?
Olin myöhemmin nuoremman poikani peruskouluaikana luokan yhtenä valvojana mukana luokkaretkellä Strasbourgissa. Meillä oli yhteistä ohjelmaa, muun muassa jokiristeily, ja kaikki meni mainiosti. Opettaja oli jakanut meille vanhemmille kullekin neljä lasta vahdittaviksemme. Olin sopinut yhden asiakkaani kanssa, että maksan hänen palkkansa käteisellä, kun joka tapauksessa tulen Strasbourgiin, tapaamme siellä. Niin tehtiinkin, kaikki hyvin. Paluujunaan oli liput varattu, kävelimme lasten kanssa vielä kaupungilla. Jolloin asiakas soittaa: Auto on viety! Hän ei puhunut sanaakaan ranskaa, mutta auto oli Ranskan rekisterissä. Näin tien laidassa poliisiauton ja kysyin mitä tehdä. He selittämään ja soittamaan keskukseensa. Minä äkkäsin samalla yhden muista äideistä ja hökäsin lapset hänelle, vastoin sovittua. Ja ei kun autoa etsimään. Ja löytyihän se toki. Se oli ollut väärin pysäköity keskustassa ja se oli viety pois. Maksamallahan sen ulos sai, mutta aikamoinen seikkailu oli löytää paikka missä auto oli. Ehdin täpärästi paluujunaan.
Lapset olivat onnellisia, opettaja ymmärsi yskän. Koko kotimatkan laulatin junassa saksalaisilla lapsilla ranskankielisiä lauluja.
En malta taaskaan olla laittamatta tähän reseptiä, Elsassin herkkua, köyhän ruokaa Flammkuchenia (liekkikakku), ranskaksi tarte flambée (liekitetty torttu), Badenin puolella sitä kutsutaan myös nimellä Dünnele (ohukainen). Pellille tavallinen ohut sokeriton hiivataikina, päälle hapankermaa tai smetanaa ja silputtua sipulia, himppunen suolaa ja pippuria, ja mielellään vielä pekonia. Ah!
lauantai 4. syyskuuta 2010
Peter Lenk, kuvanveistäjä Bodenjärveltä
Tässä yksi tietopaketti Konstanzissa vierailevalle. Ensimmäiset voisivat olla
http://pipa01.blogspot.com/2010/08/bodenjarvi.html ja
http://pipa01.blogspot.com/2010/02/viinia-ja-viinitupia-konstanzissa.html .
Peter Lenk on kiistelty henkilö. Hän on syntynyt vuonna 1947 ja asuu Bodman-Ludwigshafenissa Bodenjärven länsipäässä. Hänen ironiset veistoksensa ja monumenttinsa herättävät jatkuvasti ihastusta ja vihastusta. Useimmiten teemana on yhteiskunnan silmäätekevien asettaminen inhimillisiin mittoihin…
Imperia
Tunnetuimpia töitä on Imperia-patsas Konstanzin satamassa. Konstanzissa pidettiin vuonna 1414-18 ainoa Alppien pohjoispuolella koskaan ollut konsiili, kirkolliskokous, jossa valittiin paavi. Tuota tapausta varten kaupunki kasvoi kaksikertaiseksi, kun päättäjät tulivat asumaan sinne pitkiksi vuosiksi ja kokonaisine hoveineen.
Kaikkia palveluja tarvittiin. Tärkeitä ihmisiä olivat tuohon aikaan naispuoliset avustajat, joita nykyisin huoriksi kutsutaan. Heitä oli konsiilin aikoihin kaupungissa noin 700. Toki nimitys on aika väärä, koska kyseessä oli aina hyvin koulutetut ja sivistyneet naiset. Ehkä tässä kohdin on huomattava, että yhteiskunta ei ollut samanlainen kuin tänään.
Peter Lenk teki 1993 tällaiselle portolle yhdeksän metriä korkean, hitaasti pyörivän monumentin. Patsas esittää muodokasta naista, joka kantaa toisessa kädessään alastonta kuningas Sigismundia ja toisessa alastonta paavi Martinus V:tä. Lenkin mielestä nämä edustavat valtaa, jonka ovat epäoikeudenmukaisesti kansalta ryöstäneet. Pystytti sen suoraan Konstanzin satamaan. Siitäkös kohu syntyi! Miten näin fiksun kaupungin symboliksi kelpaisi portto!
Kaupungin isät yrittivät poistaa veistosta. Turhaan! Sillä sepä onkin satamassa. Sataman sisääntulo kuuluu valtion rautateille, jotka ylläpitävät myös Bodenjärven laivaliikennettä. Rautateitä asia ei kiinnostanut minkään vertaan. Poistetaan siis portto, tuumasivat kaupungin isät. Mutta sepä ei käynyt sekään, sillä poistaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi kaupungille… Siellä se portto yhä seisoo. Kaupungin isät ovat nyt hyväksyneet patsaan... se on tuonut Konstanzille todella paljon mainetta.
Riemukaari
Laube-kadun keskipaikkeilla on Lenkin suihkulähde ”Riemukaari”. Laube oli aikoinaan Konstanzin kaupunginmuurin takana ollut vallihauta.
Ironinen riemukaari syntyi 1991 kaupungin eniten liikennöidyn kadun keskelle. Siinä antiikin kauneuden, veden riemun ja nuorekkuuden ihanne, enkeleitä ja paaveja ja… tietenkin juuri Lenkin mukaisesti.
Uratikkaat
Océn toimistorakennuksen edessä Konstanzissa seisoo tämä 14 metriä korkea betoniveistos. Lenkin mukaan siinä yhdistyvät ”läpikotaisin voimistelutettujen työntekijöiden toivo ja halu ja pelkoneuroosi”… Yksi, pomo, on päässyt ylös asti, tasapainottelee tikkaiden yläpäässä ja yrittää taskulampun avulla nähdä alapuolellaan kiipeilevät kilpailijansa. Seuraava alapuolella yrittää työntää alapuolellaan olevaa pois.
Sama veistos pystytettiin 2008 Berliiniin, Berliner Bankin eteen.
Töitä on paljonkin, ympäri Saksaa. Lisää osoitteessa http://www.peter-lenk.de/. Sivulta löytyvät myös lenkmäiset teosten ”käyttöohjeet"…
Olin kerran Langenrainin linnassa pidetyn kuvataidenäyttelyn avajaisissa. Langenrainin linnassa sijaitsee Konstanzin teknisen korkeakoulun yhteydessä toimiva koulutuskeskus, Lake Constance Business School. Siellä Lenk jututti minuakin. Hän nauroi ja sanoi sananmukaisesti, että ajattele mitä hyvänsä, se mitä hänestä on kirjoitettu, ei ole hänen itsensä kirjoittamaa…
http://pipa01.blogspot.com/2010/08/bodenjarvi.html ja
http://pipa01.blogspot.com/2010/02/viinia-ja-viinitupia-konstanzissa.html .
Peter Lenk on kiistelty henkilö. Hän on syntynyt vuonna 1947 ja asuu Bodman-Ludwigshafenissa Bodenjärven länsipäässä. Hänen ironiset veistoksensa ja monumenttinsa herättävät jatkuvasti ihastusta ja vihastusta. Useimmiten teemana on yhteiskunnan silmäätekevien asettaminen inhimillisiin mittoihin…
Imperia
Tunnetuimpia töitä on Imperia-patsas Konstanzin satamassa. Konstanzissa pidettiin vuonna 1414-18 ainoa Alppien pohjoispuolella koskaan ollut konsiili, kirkolliskokous, jossa valittiin paavi. Tuota tapausta varten kaupunki kasvoi kaksikertaiseksi, kun päättäjät tulivat asumaan sinne pitkiksi vuosiksi ja kokonaisine hoveineen.
Kaikkia palveluja tarvittiin. Tärkeitä ihmisiä olivat tuohon aikaan naispuoliset avustajat, joita nykyisin huoriksi kutsutaan. Heitä oli konsiilin aikoihin kaupungissa noin 700. Toki nimitys on aika väärä, koska kyseessä oli aina hyvin koulutetut ja sivistyneet naiset. Ehkä tässä kohdin on huomattava, että yhteiskunta ei ollut samanlainen kuin tänään.
Peter Lenk teki 1993 tällaiselle portolle yhdeksän metriä korkean, hitaasti pyörivän monumentin. Patsas esittää muodokasta naista, joka kantaa toisessa kädessään alastonta kuningas Sigismundia ja toisessa alastonta paavi Martinus V:tä. Lenkin mielestä nämä edustavat valtaa, jonka ovat epäoikeudenmukaisesti kansalta ryöstäneet. Pystytti sen suoraan Konstanzin satamaan. Siitäkös kohu syntyi! Miten näin fiksun kaupungin symboliksi kelpaisi portto!
Kaupungin isät yrittivät poistaa veistosta. Turhaan! Sillä sepä onkin satamassa. Sataman sisääntulo kuuluu valtion rautateille, jotka ylläpitävät myös Bodenjärven laivaliikennettä. Rautateitä asia ei kiinnostanut minkään vertaan. Poistetaan siis portto, tuumasivat kaupungin isät. Mutta sepä ei käynyt sekään, sillä poistaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi kaupungille… Siellä se portto yhä seisoo. Kaupungin isät ovat nyt hyväksyneet patsaan... se on tuonut Konstanzille todella paljon mainetta.
Riemukaari
Laube-kadun keskipaikkeilla on Lenkin suihkulähde ”Riemukaari”. Laube oli aikoinaan Konstanzin kaupunginmuurin takana ollut vallihauta.
Ironinen riemukaari syntyi 1991 kaupungin eniten liikennöidyn kadun keskelle. Siinä antiikin kauneuden, veden riemun ja nuorekkuuden ihanne, enkeleitä ja paaveja ja… tietenkin juuri Lenkin mukaisesti.
Uratikkaat
Océn toimistorakennuksen edessä Konstanzissa seisoo tämä 14 metriä korkea betoniveistos. Lenkin mukaan siinä yhdistyvät ”läpikotaisin voimistelutettujen työntekijöiden toivo ja halu ja pelkoneuroosi”… Yksi, pomo, on päässyt ylös asti, tasapainottelee tikkaiden yläpäässä ja yrittää taskulampun avulla nähdä alapuolellaan kiipeilevät kilpailijansa. Seuraava alapuolella yrittää työntää alapuolellaan olevaa pois.
Sama veistos pystytettiin 2008 Berliiniin, Berliner Bankin eteen.
Töitä on paljonkin, ympäri Saksaa. Lisää osoitteessa http://www.peter-lenk.de/. Sivulta löytyvät myös lenkmäiset teosten ”käyttöohjeet"…
Olin kerran Langenrainin linnassa pidetyn kuvataidenäyttelyn avajaisissa. Langenrainin linnassa sijaitsee Konstanzin teknisen korkeakoulun yhteydessä toimiva koulutuskeskus, Lake Constance Business School. Siellä Lenk jututti minuakin. Hän nauroi ja sanoi sananmukaisesti, että ajattele mitä hyvänsä, se mitä hänestä on kirjoitettu, ei ole hänen itsensä kirjoittamaa…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)